Yhdellä asialla

Monesti sanotaan, että odottavan äidin päähän ei mahdu kuin yksi asia, kohdussa kasvava uusi ihminen. Ja hyvä niin. Äidin täydellinen keskittyminen vauvaansa varmistaa lapsen mahdollisimman turvallisen kehittymisen. Tuo piirre saattaa kuitenkin kummastuttaa kanssaihmisiä, ärsyttääkin heitä. Äiti ja lapsi elävät parisuhteessa, jonka vertaista ei ole olemassa. Ei sitä kukaan muu voi ymmärtää.

Lapsen synnyttyä toiset perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät pääsevät ikään kuin osingoille. Hekin saavat ihmetellä uutta tulokasta, hoivata häntä, katsella hänen kauniita kasvojaan. Vaikka silloinkaan he eivät voi kokea lapsen kanssa samanlaista yhteyttä kuin äiti, joka hänkin on joutunut uuteen asemaan, alkaa heissä ilmetä piirteitä, joissa on samankaltaisuutta odottavan äidin kanssa.

Pienen lapsen edessä useimmat ihmiset ovat aseettomia. Lapsi sulattaa kovimmankin pinnan, puhumattakaan pinnan alla tapahtuvasta muutoksesta. Vauvaa katsellessa ajatukset alkavat harhailla, aivot surkastuvat, mielen täyttää yksi ainoa ajatus: Lapsi, minä haluan pitää huolta sinusta.

Tyrkytystä

Eteläsuomalainen laajalevikkinen paikallislehti otsikoi tänään näyttävästi, että päiväkodeissa saatetaan tyrkyttää uskontoa. Kirjoituksen kärki oli taas suunnattu evankelisluterilaista kirkkoa vastaan, aivan kuten tälle vapaa-ajattelijoiden pää-äänenkannattajalle sopii.

Valtaosa suomalaisista kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sitä kautta hyväksynee päiväkotien kanssa yhteistyössä annettavan uskontokasvatuksen. Myös eteläsuomalaisen paikallislehden lukijakunnasta suurin osa kuulunee samaan evankelisluterilaiseen kirkkoon. Miksi he hyväksyvät oman kirkkokuntansa jatkuvan mollaamisen ja uskonnottoman ajattelun tyrkyttämisen sanomalehden sivuilla? Minä olen oman ratkaisuni tehnyt: en enää tilaa tuota lehteä. Lehtiin käyttämät roposeni kertyvät jatkossa ainoastaan maakunnallisen lehtiyhtiön tilille.

Jotta trilogia olisi trilogia

Tämän kirjoituksen tehtävänä on todistaa ainakin minulle itselleni, että vielä on jäljellä niitä, jotka uskovat avioliittoon. Että parin edeltävän kirjoitukseni kriittinen, jopa hapan, sävy ei ole merkkinä siitä, että pappina olisin heittänyt pyyhkeen kehään ja alistunut siihen, että kirkkoon tullaan vain tavan vuoksi, jos tullaan.

Lauantaina oli taas vihkiminen. Etukäteen käydyn toimituskeskustelun lopuksi sain sulhaselta ohjeeksi: "Mahdollisimman pitkän kaavan mukaan." Jo etukäteen minulla oli ollut tiedossa, että kyseessä olisi morsiusmessu. Niinpä sain kerrankin valmistella vihkimistä oikein sydämeni kyllyydestä -yleensähän papilta toivotaan mahdollisimman lyhyttä toimitusta.

Tietysti olen hieman jäävi arvostelemaan toimitusta, mutta ainakin minulle jäi siitä hyvä mieli. Morsian oli kaunis, sulhanen komea, ja kaikki kirkossa olijat vaikuttivat onnellisilta ja tasapainoisilta. Liika hermostus ei vaivannut ketään, mihinkään ei ollut kiire, kukaan ei tiuskinut tai mulkoillut toisilleen.

Ehkäpä meidän pitäisi enemmän markkinoida tällaisia vihkimisiä. Vaikka kaikki kirkolliset toimitukset ovatkin luonteeltaan jumalanpalveluksen kaltaisia, on morsiusmessu selvästi kuitenkin kokonainen jumalanpalvelus kaikkine osineen. Siinä kirkollisen avioliittoon vihkimisen erityisluonne tulee siis kokonaan esiin -se ei kätkeydy elokuvamaailmasta omaksuttujen tehosteiden taakse ja alle. Samalla se toimisi oivana oppimisalustana harvoin kirkossa käyville seurakuntalaisille: samantyyppinen juhla on minullekin tarjolla joka sunnuntai.

Minulle henkilökohtaisesti tämä morsiusmessu ikään kuin kruunasi kesäkauden. Se oli minulle kesän viimeinen avioliittoon vihkiminen, ja mitä todennäköisimmin viimeinen vihkiminen Seinäjoella tämän virkamääräyksen aikana -lokakuun alussa minua odottavat uudet haasteet uudessa seurakunnassa. Vihkimisistä Seinäjoella jäi päällimmäiseksi kaunis muisto. Kiitos, Henna ja Eero!

Erikoisuuden tavoittelua

Jatkanpa samasta aiheesta kun se tuntuu olevan tänään polttava puheenaihe kaikissa medioissa. Minuakin on asian tiimoilta kyselty Ilkasta ja Yleisradiosta käsin.

Pienikin erikoisuus on erikoisuus. Vihkisormuksiinsa päivämäärän 080808 on halunnut varsin monta paria. Meilläkin seurakunnassa on kolmet häät tänään, vaikka on perjantai. Seinäjoen maistraatin puolella kuulema on kiirettä pitänyt, 16 paria vihitään siellä tänään.

Julkisuudesta saa helposti kuvan, että maistraatissa järjestetty siviilivihkiminen olisi jotenkin helpompi ja halvempi tapa mennä naimisiin kuin kirkollinen vihkiminen. Ja kukkua kanssa. Missään ei sanota, että kirkkohäihin pitäisi kutsua yleisöä ja heille järjestää kallis hääjuhla.

Sitäpaitsi seurakunnat eivät peri maksua vihkimisestä, eivät papin, kanttorin tai suntion työstä, eivätkä kirkosta tilavuokraa. Kirkollisen vihkimisen voi toimittaa muuallakin kuin kirkossa; halutessaan aivan koruttomasti virastovastaanotolla, aivan kuten maistraatissakin. Kirkollisen vihkimisen voi toteuttaa myös astetta näyttävämmin, kuten se pari, joka vihittiin provinssirockin lavalla alkukesästä. Papit tulevat vihkimään pareja koteihin, kesämökeille, laskettelurinteille ja näkötorneihin, iltaisin ja viikonloppuisin, morsiusparin toivomana ajankohtana, maksutta. Maistraatissa vihkiminen on maksutonta virastossa ja virastoaikana, muulloin sen toimittajalle on korvattava 200 euroa sekä matkakulut. Kumpi olikaan halvempi?

Maistraateista ainoastaan Hyvinkään maistraatti on tunnettu siitä, että sen henkikirjoittajat ovat innokkaita poistumaan omalta työpaikaltaan vihkitoimituksia varten -korvausta vastaan. Luterilaisen kirkon papisto on sen sijaan kunnostautunut tällä alalla: Vihkimisiä toimeenpannaan niin kuumailmapalloissa kuin sukelluksissakin, kotimaassa ja ulkomailla, sekalaisen seurakunnan tai pelkkien todistajien läsnäollessa. Eivätkä ne maksa tuoreelle avioparille mitään.

Sekalaisesta seurakunnasta tulee mieleeni eräskin pappi, joka yllättäen vihki erään erikoisuudentavoittelijapariskunnan pahaa-aavistamattoman naamiaisväen edessä. Peruukit siinä lentelivät ja nahkahousut vipattivat, kun vieraille paljastui tilanteen todellinen luonne.

Aa uu

Kastan taas tänään pari lasta. Molempien rekisteröinti-ilmoituksessa lukee ”avioliiton ulkopuolella syntynyt.” Muutenkin tuntuu, että valtaosa lapsista syntyy avopareille, täällä Seinäjoellakin. Ihmettelen, miksi? Minkä vuoksi nuoret eivät halua avioon?

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tämäkin on heijastumaa nykyisestä rahan ja itsekkäiden ajatusten tahtiin sykkivästä elämästä. Lehdistö ja televisio ovat luoneet harhakuvitelman siitä, että naimisiin menemisen on oltava vaikeaa ja kallista. Lisäksi työ ja omat harrasteet koetaan niin tärkeiksi, ettei kiireiltä ennätetä mitään juhlia järjestämään, vaikka rahaakin olisi. Yhteisen asuntolainan katsotaan sitouttavan puolisot riittävän voimakkaasti yhteen niin, ettei siinä mitään seremonioita tarvita.

Tottahan se on, ettei mikään juridinen muoto voi pitää ihmisten välisiä suhteita kunnossa, eikä siten taata perheonnen säilymistä. Ihmiset voivat elää onnellisina toistensa kanssa koko elämänsä ilman papin aamentakin, tai edes henkikirjoittajan vahvistamaa avioliittoa.

Kuitenkin silloin, kun asiat alkavat mennä huonosti, pienilläkin seikoilla alkaa olla merkitystä. Kun ihminen alkaa pohtia oman parisuhteensa mielekkyyttä, nousee helposti esiin sekin seikka, että avoliitto jättää ikään kuin portin avoimeksi: Viivyn tässä juuri niin kauan kuin sattuu huvittamaan, kunnes löydän jonkun paremman paikan. Toiselle puolisoista, tai molemmille, saattaa tulla tunne siitä, että on tarkoitettu vain väliaikaiseksi huviksi, ei loppuelämäksi.

Avoliitossa on avioliittoon verrattuna yksi perustavaa laatua oleva ero: Siitä puuttuu julkinen tahtominen. Kun arki käy raskaaksi, ja jossain vaiheessa se käy sellaiseksi meille jokaiselle, tuo julkinen tahtominen voi olla ainoa eteenpäin kantava voima, joka saattaa riittää viemään pahimman ajan ylitse niin, että alkaa taas huomata muitakin syitä jatkaa yhteistä taivalta.

Toivoisin kaikkien lasten syntyvän perheisiin, joissa kaikilla osapuolilla on hyvä ja turvallinen olo myös niinä harmaina ja ahdistavina aikoina. Sen turvallisuuden eteen meidän kaikkien on tehtävä töitä joka päivä.