Liian paljon, liian nopeasti

Lueskelin tuossa ammattilehdestä työntekijöiden kokemuksia eräästä seurakuntien yhdistymisprosessista. "Seurakuntien liittymistä pidettiin yleisesti myönteisenä, mutta yhdistymispäätös ja uudet muutokset koettiin liian nopeiksi." Samankaltaisia ääniä olen kuullut muualtakin, muiden seurakuntaliitosten yhteydessä.

Miten ne liitokset aina pääsevät yllättämään seurakuntaväen? Onko tämä taas yksi surullinen esimerkki niistä norsunluutorneista ja -linnoituksista, joihin me kirkon työntekijät olemme itsemme sulkeneet? Emmekö me tosiaan kykene seuraamaan sitä, mitä ympärillämme tapahtuu?

Kyllähän erilaisista muutoksista, kuntaliitokset mukaan luettuina, on aika paljon tietoa saatavilla jo etukäteen. Ilmapiirin tuntee, kun vaan työntää nokkaansa ulos ja vähän haistelee. Ja väitän, että seurakunnissa on kyllä tiedetty, mitä ympärillä on tapahtumassa. Kyse on toimintakulttuurista.

Seurakunnassa on totuttu reagoimaan jälkikäteen siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Aktio tapahtuu jossain muualla, sitten seurakunnasta tulee siihen viiveellä re-aktio. Ei olla totuttu olemaan muutoksen etulinjassa, mieluummin on katseltu takavasemmalta ja otettu sitten varovainen askel, kun taistelun tomu on jo vähän laantunut.

Tästä ajattelutavasta ovat välillisesti seurausta myös monet kirkkoamme ja seurakuntiamme koskettavat nykypäivän ongelmat: Väen väheneminen kirkoissa, verotulojen lasku, uskonnonopetuksen hiipuminen peruskouluissa. Ei olla haluttu luoda uutta vaan olla turvassa omien muurien sisällä.

Tämä ei kuitenkaan ole se malli, jonka Jeesus seurakunnalleen antoi. Hän oli edelläkävijä, nosti esille näkökulmia ja ongelmia, jotka toiset lakaisivat maton alle. Hän ei linnoittautunut mihinkään temppeleihin, vaan meni kirjaimellisesti sinne, missä ihmisetkin olivat; toreille ja kapakoihin, julistamaan muutosta. Voi kun me osaisimme ottaa siitä mallia. Ehkä silloin kaikki asiat eivät tapahtuisi meille yllätyksenä, vaan voisimme ehkä jopa joskus sanoa: "Mehän varoitimme!"

Turvallisesti kotiin

Sain eilen olla apumiehenä puintihommissa. Ajelin viljakuormaa puimurin vierellä. Aurinko paistoi, sää oli mitä mainioin. Yhtäkkiä huomasin vasemmasta silmänurkastani liikettä ja kas, komea hirvihän se siinä tuli ihmettelemään, mihin hänen koko kesän ruokapöytänään käyttämää kaurapeltoa oltiin viemässä.

Uljas eläin koikkelehti sitten pitkin peltoa ilonamme pari tuntia. Välillä kävi kolmostien varressa olevassa metsäsaarekkeessa hortoilemassa, sitten tuli taas pellolle kiertelemään puimuria ja traktoria.

Tänään olin pimenevässä syysillassa palaamassa kotiin maitokaupasta, kun muistin yhtäkkiä eilisen hirven; olin juuri tulossa sen metsäsaarekkeen kohdalle. Päätin valita toisen reitin ja kääntyä kylätielle, pois kolmostieltä. Silloin tapahtui jotain todella vaarallista: Minut ohitti vasemmalta kovaa vauhtia (arviolta sataakolmeakymppiä) kulkenut pystyperäinen japanilaisvalmisteinen auto. Risteysalueella, vaikka minulla oli vilkku päällä vasemmalle.

Kissalla on hyvä näkö, mutta silti se pilkkopimeässä turvautuu pitkiin viiksikarvoihinsa, jotka varoittavat sitä esteistä ja auttavat sitä arvioimaan aukkojen ja muiden vaaranpaikkojen kokoa. Minut ohittaneen auton lasit olivat tummennetut, ja kuten sanoin, oli jo lähes pimeää, joten en voinut nähdä kuljettajaa. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että hänellä oli viikset. Toivottavasti ne auttoivat hänet turvallisesti kotiin.

Hauhon Ramblas

Aina välillä saa kuulla tai lukea toivomuksia, että meille Suomeenkin rantautuisi eurooppalainen katukulttuuri kahviloineen, tanssijoineen ja teatteriesityksineen. Kyllä se selvästikin on tulossa; ajelin äsken Hauhon kirkonkylän lävitse, ja kas; vanhan koulun pihassa joku pyöritteli tulipalloja ketjujen päässä. Edellinen tulitanssija, jonka näin, esiintyi Barcelonan kuuluisalla Las Ramblas -kävelykadulla.
Pienin askelin Eurooppa saapuu Suomeen. Hyvä niin. Meille jää ehkä aikaa miettiä, mitkä eurooppalaisen katukulttuurin ilmiöt ovat tervetulleita, mitkä eivät.

Vanhasta ei tule uutta

Istuin eilen vaihteeksi hammaslääkärin tuolissa. Lääkäri katseli suuhuni hetken ja totesi sitten: "Tämän paikan pysymisennuste on sitten huono, kun se on niin iso ja alkuperäistä hammasta on niin vähän jäljellä." Kertoi sitten, että todennäköisesti saa taas vuoden päästä olla samaa hammasta korjailemassa, pysyvämpää apua saattaisi tuoda proteettinen h0ito, laboratorio-oloissa valmistettu keinokruunuimplantti.
Mietin siinä maatessani, että samanlainen taitaa olla isäntä kuin talonsakin: Parhaat nuoruusvuotensa jo nähnyt. Vanha talokin vaatii paikkausta ja fiksaamista jatkuvasti, otetaan nyt esimerkiksi vaikka nuo ikkunat. Niitä olen nyt kittipuristimen kanssa kierrellyt, ja emäntä on tullut perässä maalisudin kanssa. Ensi kesänä on todennäköisesti sama urakka edessä; vanhanaikainen pellavaöljykitti ei kovin kauan kestä, ja tänä vuonna vielä hyvältä näyttävät kitit saattavat jo ensi talvena irrota. Monet ovat talollekin ehdotelleet proteettista hoitoa eli uusien (alumiini-)ikkunoiden asentamista. Meille ei kuitenkaan sellaisia olla hankkimassa; vanhaan taloon kuuluvat vanhat ikkunat. Liekö se sitten niin, että vanhalle ihmisellekin kuuluvat vanhat hampaat, vaikka niitä sitten pitäisikin korjailla yhä uudestaan ja uudestaan?

Soul food - slow food

Tuoreessa Villi-lehdessä Jaakko Löytty kertoo omasta teologisesta näkemyksestään. Toimittaja käyttää siitä termiä leivän teologia. Leivän symboliikan laajuus ja kattavuus paljastuu Löytyn sanojen myötä paljon suuremmaksi, kuin mitä aiemmin olin kuvitellutkaan. Aivan kuin huomaamatta lukija alkaa nyökyttelemään päätään: Juuri näin, näinhän sen pitäisi olla.

Löytty puhuu leivän jakamisesta sekä symbolisena että konkreettisena asiana ja käyttää omista musiikillisista pyrkimyksistään nimitystä soul food. Termi tarkoittaa alun perin Amerikan mustan väestön tähteistä ja valkoisille kelpaamattomista elintarvikkeista valmistamaa eräänlaista sisälmyssoppaa. Löytty vertaa omaa musiikkiaan tällaiseen ja perustelee sitä sillä, että se on karua, pelkistettyä ja rujoa, mutta ruokkii kuulijansa ja tarjoaa parhaimmillaan myös aisteja hiveleviä makuelämyksiä.

Jaakko Kaartinen-Koutaniemen kirjoituksessa Löytty haastaa lukijat jakamaan yhteistä leipää: "Meidän tehtävämme on yhä mennä maailmaan, ruokkia nälkäiset, avata teljet ja vaatettaa alastomat." Yhteisen leivän jakamisen voisi mielestäni itse kukin aloittaa konkreettisesti omasta perhepiiristään tekemällä ruokailusta koko perheen yhteisen, kiireettömän hetken. Näin päivittäinen kiireinen tankkaus muuttuisi vähitellen rauhalliseksi keitaaksi. Ruoka, joka jaettaisiin yhdessä, yhteinen leipä, ravitsisi paitsi ruumista, myös mieltä. Perheen sisäiset ihmissuhteet eheytyisivät ja perheenjäsenten valmiudet entistä suurempaan yhteisöllisyyteen myös oman perheen ulkopuolella paranisivat.

Kokeilkaapa muutama viikko. Ette kadu.

Omaksi kuvakseen hän loi hänet

Internet on täynnä toinen toistaan kummallisempia testejä, joilla voi määrittää omaa minuuttaan. Testata voi, esimerkiksi mikä suosikkitelevisiosarjansa hahmoista on –melkein jokaisesta sarjasta löytyy varmaan oma testinsä. Voi myös testata, kuinka suomalainen on tai minkä merkkinen auto olisi, jos sattuisi auto olemaan.

Kyllä meillä ihmisillä taitaa olla minuus aika kateissa, kun sitä kaikkien tällaisten testien kautta pitää määrittää. Melkoisen paljon noita testejä on vierailla kielilläkin, joten kyseessä ei ole ainoastaan meidän suomalaisten helmasynti. Ja eiväthän nämä testit edes yritä kertoa sitä, mitä muut ajattelevat. Ne ovat selvästikin luodut luomaan ja/tai vahvistamaan tekijänsä minäkuvaa.

Toivottavasti testejä ahkerasti harrastavat ihmiset ymmärtävät, että ei noilla muutamien kysymyksien sarjoilla kovin laadukasta minäkuvaa voi luoda. Mutta kuluuhan se aika niinkin, lähes yhtä hyödyllisesti kuin sudokujen parissa.

Viimeinen sammuttaa valot

Näinhän sitä on totuttu letkauttamaan, kun on tullut puheeksi syrjäisempien kuntien kärsimä väestökato. Mutta olisikohan aika kääntää koko ajatus päälaelleen ja pohtia valojen sammuttamista vähän aikaisemmin?

Maailman ilmasto on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä -ja ihan turha on nyt siellä jupista että onhan meillä ollut nyt ihan oikea talvi. Muuttunut on. Banladesh vajoaa mereen eikä meilläkään täällä ole enää oikeita paukkupakkasia. Tuo muutos on suurelta osin seurausta ihmisen halusta kuluttaa, ja kuluttaa nimenomaan energiaa. Energiantuotanto kiihdyttää kasvihuoneilmiötä, joka sitten johtaa ilmaston muuttumiseen.

Meillä täällä Suomessa on totuttu siihen, että energia on halpaa ja sitä on tarjolla riittävästi. Ainahan sähkölaskun suuruudesta tai bensan kalleudesta valitetaan, mutta mietipä rehellisesti: kuinka paljon pohdit energian hintaa tehdessäsi päivittäisiä valintojasi esimerkiksi sen suhteen, milloin on riittävän valoisaa, jotta näet puuhailla sisällä ilman sähkövalojen käyttöä? Veikkaan, että siitä on jo aika kauan. Valot laitetaan päälle herätessä ja sammutetaan töihin tai kouluun lähtiessä, jos muistetaan. Eteiseen ainakin on kiva jättää valot niin on sitten mukavampi tulla takaisin kotiin.

Maailman luonnon säätiö WWF on organisoinut maailmanlaajuisen Earth hour -tapahtuman, jonka aikana kaikkia ihmisiä haastetaan ainakin sammuttamaan valot, mutta mahdollisuuksien mukaan vähentämään myös muuta energiankulutustaan. Osallistumalla tähän maailmanlaajuiseen pimennykseen muistutat ainakin itsellesi ja naapurustollesi energian tuhlaamisen järjettömyydestä sekä yksityisen että yhteisen talouden kannalta. Seuraava Earth hour järjestetään lauantaina 28.3.2009 klo 20.30–21.30. Lisätietoja saat tapahtuman omilta nettisivuilta www.earthhour.org/finland.

Haastan sinut talkoisiin. Sammuta muulloinkin kodistasi turhat valot. Ja maailma pelastuu.

Loppu"kevennys": Sähköyhtiö Fortum päätti säästää luontoa ja kassavarojaan katkaisemalla sähköt omistamastaan Kurikassa sijaitsevasta vanhasta Sähkölaitosmuseosta. Nyt rakennus on kärsinyt pahoja kosteus- ja pakkasvaurioita ja osa museoirtaimistosta on tuhoutunut. "Fail!" sanoisi Juha-setä.

Laulutähtiä ja kitarasankareita

Olen aina suhtautunut varsin nihkeästi pelikonsoleihin. Syynä on ollut pääasiassa niiden pelitarjonta; valtaosa peleistä tuntuu olevan tapa-kaikki-mikä-liikkuu-ja pakene-henkesi-edestä -tyyppisiä "toiminta"pelejä. Toiminta niissä keskittyy muutaman sormen liikkeeseen ja silmämunien pullistumiseen, mutta muuten pelaaja käpertyy yhä syvemmälle kieroutuneeseen todellisuuteen.

Nyt asenteeseeni on tullut raju muutos. Pitkähkön painostuksen jälkeen taivuin siihen, että perheeseemme tuli joululahjaksi pelikonsoli ja siihen pari peliä. Nämä pelit ovat kerrassaan mainioita; niissä kehitetään ihan oikeasti jotain pelaajalle muussakin elämässä hyödyllisiä taitoja. Ja mikä vielä parempaa, niissä ei ole OLLENKAAN väkivaltaa. Ehkä jo arvasittekin, mistä peleistä puhun: Toisessa lauletaan ja toisessa soitetaan kitaraa.

Etenkin laulupeli saa varauksettoman kannatukseni. Nuoret rohkaistuvat sen varjolla laulamaan ihan oikeasti ja kehittävät lauluääntään menestyäkseen pelissä paremmin -samalla itsetunto nousee kohisten ja suun avaaminen muissakin tilanteissa helpottuu. Laulutähdet ja kitarasankarit ovat varmasti paremmin eväin varustettuja elämään kuin mother-of-all-violence -pelin virtuoosit.

Konsolipelit 2 - Jarkko 0.

Paaston kynnyksellä

Huomenna alkaa kristillisen perinteen mukainen pääsiäistä edeltävä paasto, läntisissä kirkkokunnissa. Miljoonat ja taas miljoonat kristityt ympäri maailmaa tekevät erilaisia paastolupauksia ja luopuvat jostain, jota ovat pitäneet tärkeänä omassa elämässään. Monet viettävät aivan oikeaoppista juutalaisen perinteen mukaista ruokapaastoa.

Täällä Suomessa sana "paasto" on aika voimakkaasti yhdistetty ruumiilliseen terveyteen ja erityisesti liikalihavuuden torjumiseen. Paastoamme puhdistuaksemme erilaisista kuona-aineista ja laihtuaksemme. Paasto on tullut ikään kuin synonyymiksi sanalle "dieetti."

Dieettikin on väärinymmärretty sana, ehkä vielä pahemmin kuin paasto. Dieetti ei tarkoita laihdutuskuuria vaan ruokavaliota. Se on helppo todeta jos miettii, kuinka englannin kielen sanaa diet käytetään. Sokeriton dieetti. Vähärasvainen dieetti. Maidoton dieetti.

Jos käytämme sanaa "dieetti" oikein, voimme hyvin käyttää sanaa "paasto" sen synonyyminä, myös kristillisissä yhteyksissä. Paasto on hengellinen ruokavalio. Riippumatta sen ulkoisesta ilmenemismuodosta, tavoitteena pitäisi olla turhan karsiminen ja tilan tekeminen omien ajatusten keskelle. Paaston aikana tulisi kyetä keskittymään entistäkin paremmin siihen, mikä on tärkeää: Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan.

Lapsuuden tuoksut

Sanotaan, että tuoksut laukaisevat helposti lapsuusmuistoja. Lienenkö nyt viimein tullut tarpeeksi vanhaksi, jotta ymmärtäisin, mitä sillä tarkoitetaan? Aikuinen en ole vieläkään, testasin taas joulun aikaan.

Olen huomannut, että äänet voivat toimia samanlaisina muistojen herättäjinä. Itselleni niin kävi pari viikkoa sitten, kun tiskasin puurokattilaa.

Meillä oli kotona tiskausvuorot, minulla ja isosiskollani. Pikkusisko pääsi sitten joskus myöhemmin mukaan siihen rinkiin, mutta isosisko oli siinä vaiheessa jo melkein karannut kotoa. Joka tapauksessa minulla oli tiskivuoro joka toinen päivä. Olin katkera siitä, sillä tiesin, että maailmassa on olemassa koneita, jotka voisivat tuon tehtävän tehdä puolestani. Minä en ollut koskaan nähnyt tuollaista konetta (tynnyrissä kasvanut?), mutta pyykkikone meillä kyllä oli. Siispä kuvittelin tuon tarunhohtoisen astianpesukoneen jotenkin pyykkikoneen kaltaiseksi. Siinä tiskatessani leikin usein olevani itse astianpesukone, loiskuttelin siis vettä saadakseni aikaan samanlaisen äänen, jota meidän ikivanha upo-pyykkikoneemme piti pesuvaiheessa (linkousta en uskaltanut kokeilla astioilla).

Jokin veden loiskahdus tuossa puurokattilaa pestessäni toi mieleeni nämä muistot noin kolmenkymmenen vuoden takaa (voi kauhea kun minä olen vanha). Kaikkea sitä ihmisen mieli säilöökin.

Ai niin, se aikuisuustesti. Melkein unohdin. Lapsena ihmettelin sitä, kuinka isäni voi juoda niin paljon piimää kun se on niin pahaa. Isä sanoi, että kyllä sinä sitten, kun tulet aikuiseksi, tykkäät piimästä. Jouluna maistoin. Pahaa oli.

Kuin raivo härkä

Olen viime päivinä lukenut Richard Dawkinsin kuulua kirjaa Jumalharha. Sitähän on pidetty merkittävimpänä ateistisena teoksena sitten Darwinin Lajien synnyn. Esipuheessaan Dawkins toteaa kirjoittaneensa kirjan siinä tarkoituksessa, että lukija voisi aloittaa sen lukemisen uskovana, mutta lopettaa ateistina (toisaalta hän useassa kohdassa kirjaa vakuuttaa, että "toisin kuin uskovat, me ateistit emme halua käännyttää ketään"). Katson siis kuuluvani kohtuullisella todennäköisyydellä hänen kohderyhmäänsä. Päästyäni suunnilleen kirjan puoliväliin olen pettynyt.

Kuuluisa biologi, arvostettu tiedemies käyttää tekstiä, joka on hämmentävän alatyylistä ja kypsymätöntä. Yksi useimmin toistuvista sanoista hänen kirjassaan on "typerä." Tuon sanan olen tottunut kuulemaan lasteni suusta; vanhemmat muuttuvat "typeriksi" heti, kun he sanovat tai tekevät jotain, jota lapsi ei hyväksy, mutta jonka käsittelemiseen hänellä ei ole mitään eväitä. Säännöt, sopimukset ja käyttäytymistavat ovat "typeriä." Kaikkein "typerin" on isä itse. Tämä on se argumentti, johon Richard Dawkins toistuvasti vetoaa: Jumalusko, etenkin kristinusko, on typerää.

Toistaiseksi en ole löytänyt Dawkinsin kirjasta mitään uutta, jota hän olisi tuonut keskusteluun Jumalan olemassaolosta tai uskonnosta ylipäätään. Uhittelevan murrosikäisen lailla hän listaa mitä kummallisempia yksityiskohtia alalla käydystä keskustelusta, kunhan ne vain tukevat hänen käsityksiään. Valtaosa hänen esimerkeistään ja lainauksistaan sijoittuu Yhdysvaltain alueelle ja vieläpä menneeseen aikaan. Dawkinskaan ei ilmeisesti pyri olemaan profeetta omalla maallaan; viittaukset Englantiin, muusta Euroopasta puhumattakaan, ovat vähäisiä.

Keskenkasvuisen kielenkäytön lisäksi ihmetystä herättää se raivo, jolla Dawkins hyökkää kristinuskon kimppuun. Tuntuu sille, kuin hän olisi itse henkilökohtaisesti joutunut suuresti kärsimään uskontomme vuoksi ja haluaisi tämän kostaa jokaiselle vastaantulijalle. Väistämättä mieleen nousee ajatus, että Dawkinsia itseään mukaillen hän on valinnut "typerän tien." Kovin harva ihminen pitää siitä, että hänen kasvoilleen syljetään. Kuitenkin kirjan, jonka tarkoitus on vakuuttaa uskova ihminen siitä, että tämä on väärässä, ensimmäiset luvut ovat juuri sitä: Verbaalista räiskimistä suoraan silmille. Dawkins ja hänen ajatuksensa tuntuvat vastenmielisiltä, mutta ennen kaikkea säälittäviltä.

Dawkins on selvästi vienyt oman ateisminsa uskonnon tasolle. Uskonnon, jonka kannattajana hän toimii yhtä fanaattisesti kuin kaikkein fundamentalistisimmat uskovat piirit omiensa. Hänen oma fanaattisuutensa on sokaissut hänet näkemästä muuta vaihtoehtoa kuin käydä raivoisaan hyökkäykseen, taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan, palkkana kenties marttyyrin kruunu omiensa silmissä. Taisteluun, jossa on tarjolla vain huonoja lopputuloksia; sodan jälkeen sankaritkin joutuvat nuolemaan haavojansa.

Jatkan lukemista.

Jaksa vielä vähän aikaa

Istuin tänään pitkästä aikaa kirkon penkissä ihan vain sanankuulijan roolissa. Päivän evankeliumitekstissä sanotaan, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Saarnaaja mietti, että noinkohan se on vielä meidän lähellämme, kun maailmassa on niin paljon pahuutta ja eksymystä.

Samaan aikaan vieressäni lapsi kyseli koko ajan jumalanpalveluksen loppumista ja halusi lähteä kotiin. Jankutti ja jankutti ja sanoi, että "tämä ei lopu ikinä." Ei uskonut vielä silloinkaan, kun ehtoollinen oli jo ohi ja varmasti jo tiesikin, että kovin kauaa ei enää voi kestää.

Minulle tuli mieleen, että noinkohan se Jumalan valtakunta olisi meistä yhtään etääntynyt. Kyllähän me järjellämme sen ymmärrämme, että kun aikaa kuluu, niin loppu on väkisinkin koko ajan lähempänä, vaikka kuinka tylsälle tuntuisi. Mutta me ihmiset olemme kärsimättömiä, niin kuin tuo lapsi, emmekä malta odottaa. Tuntuu siltä, kuin Jumalan valtakunta olisi mennyt kauaksi. Ihan kuin se ei tulisi ikinä.

Saarnaaja käytti myös vanhaa kristillistä ilmausta "jo nyt-ei vielä." Eiköhän tuokin ole loppujen lopuksi ihan sama asia, mitä vanhemmat sanovat hermostuneille lapsilleen: "Ihan vähän aikaa vielä."

Kulkuset, kulkuset...

Vaikka joulun aika tuntuu jääneen jo kauas taa, niin kulkusten kilinä jatkuu edelleen. Nimittäin kassakoneissa, jotka kilahtelevat vielä alennusmyyntien alenevassa hurmostilassa.

Pohdiskelin tässä muutaman päivän tuota joulunjälkeistä ostohysteriaa ja tulin lopulta siihen tulokseen, että perin juurin kristillisestä asiasta siinäkin on kyse. Tietysti vääristyneessä ja kärjistyneessä muodossa, mutta kuitenkin.

Alennusmyyntien syynä ei nimittäin ole se, että kauppiaat haluaisivat hyvää hyvyyttään tarjota meille kuluttajille edullisia tuotteita. Ei suinkaan. Niiden taustalla on se tosiasia, että emme tänäkään jouluna ostaneet tarpeeksi. Tavaraa oli varattuna enemmän kuin meni kaupaksi, ja siitähän on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Jos olisimme ostaneet kaiken täydellä hinnalla ennen joulua, saisimme olla ihan rauhassa välipäivät ja kaupan väkikin saisi kunnon joululoman.

Ja joululahjojahan hankitaan sen vuoksi, että aikoinaan itäisiltä mailta lähti kolme viisasta miestä viemään kalliita lahjoja kuninkaana pitämälleen pienelle pojalle. Ehkä olettekin kuulleet tästä lapsesta, jota kutsuttiin nimellä Jeesus?

Niinpä alennusmyynnit ovat taustaltaan kristillinen tapahtuma. Mot.