Ja maassa rauha?

Kuuntelin joulun alla monta kertaa Juice Leskisen vanhaa joululevyä. Erityisesti yksi sen kappaleista puhutteli minua. Lapsillekin kerroin, kuinka se on osuvaa ajankuvaa kertoessaan Jimmystä, Leonidista ja kumppaneista.

Valitettavasti tuo laulu ei jäänyt vain oman aikansa kuvaksi. Tänäkin jouluna voimme yhtyä Juicen sanoihin valittaen: "Itäisten maiden viisaat miehet jouluksi saa sodan julistaa." Eiköhän tässä vaiheessa ala olla jokaiselle selvillä, mikä on maailman roistovaltioista pahin?

Nähtäväksi jää, löytyykö Yhdysvaltain uudelta presidentiltä lääkkeitä tai poppakonsteja, joilla voitaisiin edes lievittää sitä tuskaa, jota koko maailma saa kantaa toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisten johdolla hätäpäissään tehtyjen päätösten seurauksena. Olisi jo korkea aika.

Vanhuus ei tule yksin

Vanhin tyttäreni oli viime yönä Mietaan NS:llä pilettämässä. Viedessäni häntä huvipaikalle tunnustan joutuneeni käyttämään kaiken tahdonvoimani päästääkseni hänet ulos autosta. Sen verran rajulta näytti meno vanhan ihmisen silmin. Kuvaavaa on, että kun talon seinässä lukee kissankokoisin kirjaimin "alkoholijuomien tuonti huvialueelle kielletty" niin suoraan siinä kyltin alla joukko alaikäisiä vetää täysin häpeilemättä viinaa minkä kerkeää. Mutta minkäs teet, luvattu mikä luvattu. Eikä arvostelukykyä voi toiselle valmiiksi antaa. Se on jokaisen itse opeteltava, kantapään kautta tarvittaessa.
Kaikki kunnia tytölle siitä, että oli käyttäytynyt riittävän hyvin koko illan. Noutaessa ei tullut yhtään semmoinen olo, että mitähän se nyt on tehnyt. Kiitos, lapseni!
Jos hakemalla hakee, niin luulisi Suomen armeijan saavan hyviä pioneerejä -näkemilläni nuorilla miehillä kun olivat käsivarret jo valmiiksi venyneet mäyräkoirien kantamisesta. Vaikka ei taida telamiinan retuuttaminen enää olla kovin trendikästä puolustusvoimissa, että se siitä.

Joka ikkunalla kaksi kynttilää

Vielä löytyi Kurikasta eilen taloja, joissa muistettiin vanha perinne. Vaikka tuo otsikko onkin lainattu tutusta joululaulusta, on tapa sytyttää ikkunalle kynttilöitä kaksittain enemmänkin itsenäisyyspäivään liittyvä. Aikoinaanhan tuo kaksi kynttilää oli merkkinä Pohjanmaan suunnasta saapuville jääkäreille siitä, että tämä talo on turvallinen, tänne voi tulla pyytämään yösijaa.

Täällä Pohjanmaalla vanhat perinteet ovat suuressa kunniassa, ainakin, jos ne jollain tavalla liittyvät itsenäisyyteen tai sodankäyntiin. Seppeleenlaskut ja hartaudet eri muistomerkeillä ovat täällä lähes viikottaisia, ainakin näin joulun ja muiden juhlapäivien aikaan.

Tänäänkin on kahden kynttilän päivä. Kun minä olin lapsi, laitettiin meillä kotona aina toisena adventtina kaksi kynttilää illalla palamaan ikkunoille. Saa nähdä, kuinka paljon tätä perinnettä Etelä-Pohjanmaalla vielä muistetaan.

Syntyneet voittamaan

Pohjanmaalla on varmaan enemmän yritystoimintaa väestömäärään nähden kuin missään muualla maailmassa. Ja tuntuu sille, että nuo yritykset myös menestyvät. Muutaman täällä viettäneeni kuukauden aikana olen saanut pieniä vihjeitä siitä, miksi.

Pohojalaane ei turhanpäiten ole liian vaatimaton. Sitä kutsutaan täällä trossaamiseksi. Sillä sanalla on tapana saada muualta päin kotoisin olevat tilanteesta riippuen joko huvittuneeksi tai vaivautuneeksi. Taas se kehua retostelee omalla ylivertaisuudellaan. Kuitenkaan trossaaminen ei oikeastaan ole kehuskelemista. Kokemukseni mukaan aidointa trossaamista on se, että on reilusti sitä, mitä on, ja ylpeä siitä. Mitä sitä suotta peittelemään, jos on varaa rakentaa yhdeksän ikkunaa tien suuntaisesti.

Sama pohjalainen ominaispiirre näkyy muillakin elämän osa-alueilla kuin yrityselämässä. Kun pohjalainen järjestää juhlan, sinne pyydetään esiintymään oman kylän muusikot ja runonlausujat. Mitä siitä, jos esityksen taiteellinen taso ei sillä kertaa riittäisikään Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konserttiin tai finlandiapalkintoon. Se kelpaa meille, kelvatkoot siis myös meidän vieraille! Riittää, kun on voittajan asenne.

Olen yrittänyt saada selvää siitä, vaikuttaako tämä voittajan asenne myös pohjalaisessa sielunelämässä. Täällä Kurikassahan evankeliset kohtalaisen vahvan uskonsa kanssa ovat, sanoisinko, keskeisessä osassa kirkollista pelikenttää. Joissain muissa osissa Etelä-Pohjanmaata taas hallitseva liike on herännäisyys, ja körttejä ei voi moittia liian suuresta pelastusvarmuudesta. Siinä mielessä selvittelyni jäänee vastausta vaille.

Toisaalta körttien heikkouskin saattaa joskus mennä trossaamisen puolelle?

Maailman vahvin mies

Luin tämän päivän lehdestä pöyristyttävän jutun. Se kertoi vastikään julkisilla vaaleilla valitusta henkilöstä, jota on kuvailtu useasti maailman mahtavimmaksi yksittäiseksi ihmiseksi. Yhdysvaltain presidentistä.

Minusta on sinänsä mukavaa, että Yhdysvalloissa on siirrytty jo sentään viime vuosisadalle yleisessä ilmapiirissä. Valkoisen ylivallan öykkäröinti on vähentynyt, ainakin juhlapuheissa, ja ainakin hetkiseksi. Mutta ei tämän kirjoituksen kärjen pitänyt siihen asiaan osua.

Kun Yhdysvaltain presidentti vannoo virkavalansa, hän samalla luovuttaa pois merkittävän osan niistä kansalaisoikeuksista, joita lukemattomat amerikkalaissotilaat maansa perustuslakiin vedoten ovat verellään puolustaneet ympäri maailmaa. Tullessaan Yhdysvaltain presidentiksi ihminen lakkaa olemasta yksityishenkilö. Hänestä tulee kansallista omaisuutta. Hänellä ei ole oikeutta esimerkiksi yksityiseen kirjeenvaihtoon, sähköpostiin tai tekstiviesteihin. Jokainen viesti on julkinen dokumentti, jonka kongressi tai oikeuslaitos saavat milloin vain pyytää tarkasteltavakseen.

Vaikka tässä voisi olla tehokas ehkäisykeino suomalaistyylisten tekstiviestiskandaalien syntymiseen, en voi kuin kummastella sitä, kuinka tämä on mahdollista. Miten maassa, jossa yksilön vapaus ja ihmisoikeudet ovat niinkin keskeisessä osassa elämää, voidaan yhtä yksilöä vuodesta toiseen riistää näin pahasti ja rajoittaa hänen elämäänsä tällaisilla perustavaa laatua olevilla kielloilla? Kun presidentti, tai edes hänen perheensä, tuskin voi mennä edes vapaasti tapaamaan tuttaviaan näiden koteihin, riistetään häneltä käytännössä koko länsimaisen "vapaan" maailman perusta. Hänestä tulee paitsi maailman mahtavin, myös maailman parhaiten suojeltu ihminen. Puhu siinä sitten ihmisyydestä ja ihmisoikeuksista. Lihamuurin ympäröimänä, tarkka-ampujien piirittämänä. Maailman tarkimmin vartioitu vanki.

Isien usko

Johdin eilen hartaushetken veteraanien palvelutalossa. Asukkailta tuli paljon toivevirsiä, joita sitten yhdessä veisasimme. Yksi niistä oli virsi 577, sun kätes, Herra, voimakkaan. Tuon virren neljännessä säkeistössä vakuutetaan, että lapsemme vielä kerran kyntävät peltomme ja uskovat samoin kuin me uskomme.

Viimeisen viikon ajan olen hartaushetkiä pitäessäni viipyillyt pyhäinpäivän tunnelmissa. Puhunut juuri siitä, mistä tämäkin virsi puhuu: sukupolvien ketjusta. Kuitenkin eilen tätä virttä veisatessani en voinut olla ajattelematta, että noinkohan tämä virsi olisi joutanut jäädä pois tästä virsikirjasta, tai ainakin ansainnut tulla sanoiltaan reilummin uudistetuksi?

Tämä virsi kertoo minulle maailmasta, jota ei taida enää olla olemassa. Jostain sellaisesta, joka elää vanhempien sukupolvien kunniakkaissa muistoissa, mutta jonka todellisuus on jättänyt taakseen jo kauan sitten.

Ei meidän kotimaamme enää ole sellainen agraarinen onnela, josta tämä virsi kertoo. Harvassa ovat ne onnelliset, jotka voivat varmoina laulaa siitä, kuinka lapsetkin jäävät asumaan ja viljelemään isiensä kotitilaa. Väki on muuttanut kaupunkeihin ja taajamiin, vanhat tuvat jäävät tyhjilleen, peltojen keskellä ei enää eletä sadan, vaan tuhannen hehtaarin yksinäisyydessä.

Yhtä rajua on ollut murros myös tuon virressä mainitun uskon kohdalla. Nykyään ei enää ole lainkaan itsestäänselvyys, että lapset ja lapsenlapset uskoisivat enää samalla tavalla kuin vanhempansa. Hyvä kun samaan Jumalaan uskovat, uskoisivat nyt edes johonkin. Taitaa vain olla niin, että yhteiskuntamme opettaa lapsemme uskomaan ainoastaan itseensä, enää ei uskota edes hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka nimissä kansamme on vieroitettu elävästä jumalayhteydestä.

Meillä nykypäivän isillä ja äideillä on aikaisempia sukupolvia paljon suurempi urakka edessä, kun yritämme siirtää oman kulttuuriperimämme, myös uskon, lapsillemme. Jumala siinä meitä auttakoon.

Kaikki pyhät

Tänään on pyhäinpäivä. Juhlapyhä, jota melkoinen osa Suomen kansasta pitää jokseenkin merkityksettömänä ja tarpeettomana. Mieluummin riekuttaisiin naamiaisasussa pitkin kyliä ja kaupunkeja karkkeja kerjäten ja kepposia tehden, kuten jossain päin maailmaa tapana onkin pyhäinpäivän aattona.

Kaupallisen Halloweenin paineessa varsinaisen pyhäinpäivän merkitys tahtoo unohtua. Vaikka silloin vietetäänkin kirkoissamme muistojumalanpalveluksia, joissa luetaan kaikkien viimeksi kuluneen vuoden aikana kuolleiden ja/tai haudattujen seurakuntalaisten nimet, ei tarkoitus silti ole tuijottaa vain menneeseen.

Pyhäinpäivä on oikeastaan kaikkien pyhien päivä. Tänä päivänä meidän pitäisi viimeistään ymmärtää, mitä jumalanpalveluksessa oikeastaan sanotaan, kun yhdessä kaikkien pyhien kanssa ylistetään Jumalaa.

Kaikki pyhät ei tarkoita pyhimyksiä, merkkihenkilöitä tai viimeisen vuoden aikana kuolleita. Kaikki pyhät tarkoittaa kastettuja, Kristukseen uskovia ihmisiä. Eläviä ja kuolleita. Suurinta osaa Suomen nykyisestäkin väestöstä, menneistä puhumattakaan.

Kaikkien pyhien päivänä me saamme iloita siitä käsittämättömästä lahjasta, jonka Jumala on meille antanut. Hän on tehnyt meistä surkeista ihmisparoista pyhiä.

Materialistisen ja hyperindividualistisen ihmiskäsityksen aikana tällainen puhe ihmisen surkeudesta ei ole kovin trendikästä. Ennen kaikkea luterilaista kirkkoa mollataan usein siitä, että se tahtoo liikaa synkistää ihmisten mieltä puhumalla synnistä, heikkoudesta ja pahuudesta. sanotaanpa vielä, että kirkko kannustaa ihmisiä tekemään itsemurhia puhumalla taivaasta. Pitäisi olla positiivisempi, iloisempi, uskoa enemmän ihmiseen.

Minusta ei ole synkistelyä kertoa, että ihminen on surkea eikä omin voimin pysty mihinkään. Se on tosiasioiden tunnustamista. Tästä lähdetään, niin kuin on tapana sanoa. Ja mihin lähdetään? Kohti taivaallista riemua, ikuista elämää. No niin, siinä se taas tuli. Mutta, arvostelijat, älkää unohtako mainita tätä: Luterilainen kirkko korostaa myös sitä, että ihminen ei omilla teoillaan ja valinnoillaan voi varmistaa taivaaseen pääsyään. Tämä opetus kuuluu yhteen taivaspuheitten kanssa. Mikäli näitä kahta ei eroteta toisistaan, ei kenellekään synny harhakäsitystä siitä, että taivaaseen voisi täältä omin avuin lähteä.

Kurikan kirkon seinustalla on kivi, jossa lukee "Pysähdy. Menneet sukupolvet lepäävät täällä." Vaikka tuo teksti ei välttämättä kestäkään kovin syvällistä teologista tarkastelua, on siinä silti meille tärkeä viesti: Me olemme osa sukupolvien ketjua, joka jatkuu aina maailman loppuun asti. Tuohon ketjuun emme voi itse liittyä. Meidät on siihen liitetty.

Tänä iltana vietetään vielä monta jumalanpalvelusta eri kirkoissa. Vaikka oma omaisesi ei olisikaan sattunut kuolemaan viimeisen vuoden aikana, voit silti hyvillä mielin osallistua noihin tilaisuuksiin. Sinulla on aihetta kiittää.

Vaalipuhe vuosien takaa

Tämän päivän saarnaa valmistellessani päädyin tavoistani poiketen käyttämään aiheenani Vanhan testamentin tekstiä. Syy on ilmeinen: profeetta Jeremia on aikoinaan kirjoittanut selkeän vaalipuheen. Tekstissä sanotaan mm. että "toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt."

Voiko sitä enää sen paremmin ilmaista? Jumalan tahto on, että me käymme äänestämässä aina, kun meillä on siihen mahdollisuus. Äänestämättä jättäminen on siis selvästi Jumalan tahdon vastainen asia. Jos epäilyttää, niin lukekaa itse. Jer. 29:4-7.

Että ei kun uurnille vaan.

Näitähän meillä riittää

-valitettavasti.

Oulun perhesurmaajan kaltaisia sankareita taitaa ilmaantua useampia vuosittain. Heidän mukanaan kuolee siis enemmän ihmisiä kuin kouluampumisissa. Perhesurmat lienevät myös vielä vaikeammin ennustettavia, sillä ainakin tähän saakka kouluampujat ovat antaneet ainakin jonkinlaisia vihjeitä suunnitelmistaan etukäteen. Kuka selvittäisi, mitkä merkit ovat näkyvillä, kun kunniallinen perheenisä on muuttumassa perhesurmaajaksi?

Tälle kansalle on langetettu raskas taakka. Raukkamaisuus. Etsimme helppoa ulospääsyä omista ongelmistamme, ja kovin usein se löytyy aseen piipusta. Samalla haluamme sankareiksi, ja "vapautamme" muutaman muunkin kurjasta elämästään.

Milloin meitä armahdetaan? Milloin opimme, että on olemassa muitakin keinoja käsitellä ahdistustaan?

Tuli ja liike

Ainakin takavuosina armeijan käyneet tunnistavat otsikon merkityksen. Se on taistelijan perusmenettely nk. avoimessa taistelussa, jossa maasto ei tarjoa kunnon suojaa tai on edettävä kohti vihollista.

Samaa termistöä voi käyttää puhuttaessa kirkkomme nykytilasta. Olemme sodassa, vastassamme ovat toisuskoisten ja uskonnottomien liittoutuneet joukot. Kuinka kirkko voi selviytyä? Tuli ja liike ovat avainasemassa tässäkin taistelussa.

Kirkko voi jäädä asemiinsa taistelemaan, laukoa torjunta-ammuksiaan omista norsunluutorneistaan, mutta ennuste jäänee huonoksi. Armeijassa teroitetaan, että ei pidä jäädä makaamaan vihollisen tulen alle. Liikkumaton maali on helppo maali.

Toisaalta sitä voi lähteä suin päin ryntäämään eteenpäin, hylätä vanhat rakennelmat ja linnakkeet, uudistaa uudistamisen nimissä kaiken ja enemmänkin. Mutta silloinkin viholliselle annetaan valttikortit käteen: Jäljelle ei jää mitään, millä suojautua, eikä jatkuvassa liikkeessä pysty tarkasti tähtäämään omia laukauksiaan.

Jäljelle jää tuli ja liike.

Uusiin, parempiin asemiin on pyrittävä jatkuvasti, mutta se on tehtävä harkiten. Ammutaan muutama laukaus tuelta, sitten taas vähän eteenpäin. Vain siten kirkko voi menestyä tässä sodassa, jota käydään joka päivä meidän keskellämme. Kristittyjen vainot eivät kuulu historiaan, vaan ne ovat totta "tänään, tässä ja nyt", kuten Timo T. A. Mikkonen aikoinaan kolmosteeveen ensimmäisessä talkshowssa sanoi.

Ja se kirkko. Kirkko ei ole piispat. Se ei ole kirkkohallitus tai kirkolliskokous. Se olemme me. Jokainen Kristukseen kastettu.

"Se sana seisoo vahvana, ne ei voi sitä kestää."

Laupias pohjalainen

Kuulin kertomuksen eräästä perheestä, jonka kissa oli kadonnut. Perhe oli huolestuneena miettinyt, mihin eläin on joutunut, onko se kuollut? Parin päivän kuluttua kissa oli kuitenkin palannut takaisin kotiin hyvävoimaisena, paperilappu kaulaansa teipattuna.

Paperilapussa oli ollut puhelinnumero ja lyhyt viesti: Soittakaa kissasta.

Kissa oli joutunut liikenneonnettomuuteen. Se oli törmännyt yhteen moottoripyörän kanssa. Pyöräilijä oli pysähtynyt huolissaan siitä, että joutuu nyt lopettamaan kituvan kissan. Kissa oli kuitenkin vironnut, ja pyöräilijä oli halunnut huolehtia, että sillä on kaikki hyvin. Hän oli vienyt kissan lähimpään taloon ja pyytänyt heitä huolehtimaan siitä sen aikaa, kun hän itse oli käynyt vaihtamassa moottoripyörän autoon. Autolla hän oli sitten vienyt kissan eläinlääkärin tarkastettavaksi.

Eläinlääkäri ei ollut löytänyt kissasta vikaa, jolloin pyöräilijä oli vienyt kissan kotiinsa, antanut sille ruokaa ja tarkkaillut sitä yön yli. Seuraavana päivänä hän sitten oli kuljettanut kissan takaisin onnettomuuspaikalle lappu kaulassaan ja toivonut, että se siitä osaisi mennä kotiinsa.

Minulle tämä tarina -joka lienee ainakin suurimmaksi osaksi totta- on selkeä toisinto Raamatussa kuvatusta laupiaan samarialaisen tapauksesta. Motoristi halusi kustannuksistaan välittämättä huolehtia tuon onnettoman luontokappaleen terveydestä. Ihailen tuota henkilöä.

Kuitenkin tarinasta nousee mieleen myös paljon kysymyksiä. Tekevälle sattuu, sanotaan. Elämän matkan varrella kolhimme lukemattomia läheisiämme, vahingossa ja tositarkoituksella. Huomaammeko me heitä? Pidämmekö huolta heidän hyvinvoinnistaan, kannammeko vastuumme tekemisistämme?

Ehkä meillä on hiukan parantamisen varaa, ainakin useimmilla.

Huomataan toinen toisemme.

Kastemaljan äärellä

Nuorin tyttäreni kastetaan tänään. Se ei taida olla kovin muodikasta nykyisin, ainakin jos tiedotusvälineisiin on uskominen. Lehdistä saa lukea ja radiosta kuulla vähän väliä juttuja, joissa kerrotaan kirkkoon kuulumisen taas vähentyneen ja kastettujen lasten osuuden kaikista lapsista pienentyneen.

Monet vanhemmat, jotka eivät anna kastaa lastaan (kirkkolain sanamuoto), perustelevat ratkaisuaan sillä, että lapsi saa sitten vanhempana itse päättää, kuuluuko kirkkoon vai ei. Ihan kaunis ajatus sinänsä, mutta jos kastamaton lapsi ei saa osallistua päiväkodin ja koulun uskontokasvatukseen, eikä hänelle uskosta kotonakaan kerrota, on valinta jo hänen puolestaan tehty. Se on vähintään yhtä voimakas valinta, kuin päätös kastaa lapsi ja liittää hänet kirkkoon.

Minulle lapseni kaste on tärkeä myös henkilökohtaisesti. Kastettuna lapsi on Jumalan erityissuojeluksessa, ja oma vastuuni on siis suhteessa pienempi. Miksi se on minulle tärkeää? Koska uskoni on heikko. En usko siihen, että pystyn olemaan lapseni turvana aina ja kaikkialla, enkä siihen, että pystyn varjelemaan hänet kaikelta siltä pahalta, miltä haluaisin. Kadehdin niitä vanhempia, jotka uskovat omaan täydellisyyteensä ja joutuvat ulkoistamaan kasvatus- ja varjelusvastuuta korkeintaan koululle, päiväkodille, poliisille ja sosiaalityöntekijöille.

Vettä, vettä!

Yksi tämän aamun kiinnostavimmista uutisista oli se, että Marsissa on ensimmäisen kerran havaittu lunta. Sitä oli leijaillut pilvenä planeetan ilmakehässä, mutta ei satanut maahan saakka.

Entäs sitten? Meillähän on täällä lunta, joka ainakin ennen vanhaan satoi alas asti?

Tuo uutinen saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta on silti merkittävä. Se osoittaa, että Marsissa on kuin onkin vapaata vettä, jota voitaisiin ehkä hyödyntää joskus tulevaisuudessa, jos ihminen tosissaan ryhtyisi asuttamaan naapuriplaneettaamme.

Vieraiden maailmojen asuttaminen on aina leimattu  huuhaaksi ja täysin hyödyttömäksi. Kuitenkin juuri sen kaltainen kehitys on ollut leimallista ihmiskunnalle aina -sekä Raamatun että tieteellisen historiankäsityksen mukaan. Ihmiskunta on syntynyt jossain, mutta pyrkinyt aina levittäytymään kaikkialle.

Toisen planeetan olosuhteet tuntuvat meistä kovin erilaisilta kuin ne, joissa ihmiset täällä nyt elävät. Jos kuitenkin pohditaan sitä, mitä alkuaikojen ihmiset olisivat sanoneet, jos heille olisi kerrottu, että jonain päivänä ihminen asuu napapiirin pohjoispuolella, ei Marsin asuttaminen enää tunnukaan yhtä utopistiselta. Uskon, että saan vielä omana elinaikanani nähdä sen, että Marsiin perustetaan pysyvä siirtokunta.

Toivon hartaasti, että ihmiskunta on oppinut jotain tästä ensimmäisestä planeetastaan. Edes sen, että Marsia ei saastutettaisi ja roskattaisi niin kuin Maata. Että Marsin asuttaminen olisi sen arvoista, että se kannattaa tehdä Maan kustannuksella -avaruuslentoja suurempaa saastuttajaa on nykytekniikan valossa vaikea kuvitella.

Jo isämme uskoivat kerran

väkivallan mahdollisuuksiin ongelmien ratkaisukeinona. Murhia, pikaistuksissa tehdyistä tapoista puhumattakaan, on tehty maailman sivu. Ensimmäinen dokumentoitu murha taitaa löytyä jo Raamatun alkulehdiltä, sen historiallista paikkansapitävyyttä en nyt ala tämän enempää pohtimaan.

Tässä valossa tarkasteltuna ovat aivan oikeutettuja ne lausunnot, joita poliitikkomme ja muut asiantuntijat lehdissä antavat: Aselakia tiukentamalla ei estetä uusia murhia tapahtumasta. Ei niin. Mutta kynnys joukkomurhan onnistumiseen nousisi, ainakin hieman. Ennen vanhaan kun piti alkaa puukon tai kirveen kanssa riehumaan, kymmenen ihmisen hengiltä saaminen oli kovan työn takana. Väkijoukosta saattoi aina nousta esiin sankari tai kaksi, jotka pystyivät taltuttamaan riehujan. Saattoipa kirvesmieheltä (tai -naiselta, tasapuolisuuden nimissä) loppua voimatkin aktiivisen kirveen heiluttelun tuloksena ja siten joku suunniteltu uhri säästyä.

Automaattiase ei kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia sankaruuteen tilanteessa, jossa sellainen on vain yhdellä osapuolella. Sormea tarvitsee jaksaa koukistaa vain hieman, ja tekniikka huolehtii lopusta, ovelta käsin voi hallita koko huonetta. Tuntea itsensä voittamattomaksi, kuolemattomaksi.

On vaikea nähdä perusteluja siihen, miksi kansalaisilla pitäisi olla oikeus säilyttää mosquiton tai waltherin kaltaisia aseita kotona. Ampumaseurat perustakoon harjoituspaikkoihinsa turvallisia säilöjä, joissa harrastajat voisivat aseitaan pitää. Eikä rata-ammunnassa taida tarvita automaattipistoolia. Siellä ehtii ladata käsinkin?

Onhan meillä tässä maailmassa toki niitäkin maita, joissa asia on ratkaistu toisin; aseen kantaminen on tavallista, niiden väärinkäyttöä vastaan suojaudutaan asein. Tällaisia maita ovat mm. Yhdysvallat, Pakistan ja Israel. Olisiko jostain näistä maista esikuvaksi kansalaisten turvallisuuden suhteen? Valinta on meidän. Minä kannatan Pohjois-Savon poliisilaitoksen linjaa. Ei käsiaselupia.

Hauska peli

Iskinpä hakuun "walther p22".

Ekalla rivillä löytyi erään asekauppaketjun sivu. Walther -pistoolia esiteltiin tyyliin "Perusversionakin tämä ase on hauska peli ampua".

Alempana hakutuloksissa oli keskustelupalsta rekyyli.fi. Siellä käydyssä keskustelussa ase mainitaan kevyeksi, uskottavan näköiseksi ja halvaksi aseeksi, joka on kuitenkin epätarkka ja osin heikkolaatuinen. Kommentteja olivat mm. "aivan liian pieni käteen ja muutenkin lelun näköinen (lapselle parempi).", "Sopii pieni kätiselle, kuten naisille oikein hyvin.", "Sitä en ymmärrä kuinka P22 Targetin ja Moskiitton kauppa näyttää käyvän vieläkin hyvin vaikka foorumit (sekä koti- että ulkomaiset) ovat täynnä hate-mailia ja kertomuksia erilaisista ongelmista."

Näitä kommentteja lukiessani jäin miettimään, että mitä ihmettä varten tällaisia aseita edes myydään? Kuka niitä haluaa ostaa?

Mieleen tuli montakin vastausta, toinen toistaan stereotyyppisempia. Jääköön ne tähän kirjaamatta. Mutta mainittakoon se, että ylläoleva lainaus, jossa on viittaus viime vuoden koulusurmissa käytettyyn Sig Sauer Mosquito -aseeseen, on kirjoitettu vuosi sitten lokakuussa, ennen Jokelan surullisia tapahtumia. Pienten automaattipistoolien kauppa käy siis hyvin. Niitä on vielä paljon piilossa julkisuudelta.

Kuolemattomat

Vajaa vuosi sitten kirjoitin otsikolla Lakeuksien kutsu. Haikailin pois ruuhkaisesta Etelä-Suomesta, jonnekin, jossa ihmisiä olisi vähemmän ja ihmisten ahdistus mahtuisi purkautumaan turvallisemmin. Täällä sitä nyt sitten ollaan, Pohjanmaan lakeuksilla.

Ja taas naapuripaikkakunnalla sairas nuori mies haluaa tehdä itsestään kuolemattoman toisten kustannuksella.

Taas kerran julkisuudessa riepotellaan paitsi kärsiviä omaisia, myös poliiseja, lääkäreitä ja ennen kaikkea poliitikkoja. "Joko nyt olisi aika ryhtyä toimenpiteisiin?" Ihan varmasti olisi. Ja aivan yhtä varmasti esimerkiksi Suomen hallitus olisi jo aikaa sitten tehnyt nuo toimenpiteet, maksoi mitä maksoi, jos joku vain olisi kertonut mitä ne ovat. Taikatemppuja ei tässäkään asiassa ole. Monta asiaa on tehtykin: Kauhajoen tapauksessa poliisi oli tietoinen ampujan nettivideoista ja reagoi niihin, vaikka Ilta-sanomat tyypilliseen tapaansa muuta väittääkin. Suomi nyt vain valitettavasti sattuu olemaan oikeusvaltio, jossa poliisin on kyettävä perustelemaan toimintaansa lailla, ei "musta tuntuu" -menetelmällä. Puhumattakaan vatu- eli "vaimosta tuntuu" -menetelmästä.

Iltapäivälehdet mielellään ristiinnaulitsisivat tuon onnettoman poliisimiehen, joka eilen päästi tämänpäiväisen ampujan kulkemaan vapaalla jalalla. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä toisin?
Jos jotain tulisi ottaa uudelleen tarkasteluun, se on ampuma-aselupien myöntöperusteet laajemmassakin mielessä. Tarvitseeko ensimmäisen aseen tosiaan olla automaattipistooli? Aloitetaanhan muidenkin vaarallisten vekottimien, kuten esimerkiksi moottoripyörien, käyttö yleensä köykäisemmistä ja ainakin periaatteessa turvallisemmista laitteista.
Ampuma-aseluvan myöntämistä voisi tiukentaa myös perinnöksi saatavien aseiden kohdalla. Mielestäni kaikki aseet tulisi lähtökohtaisesti luovuttaa valtiolle. Keräilijät voisivat välttää kokoelmiensa tuhoutumisen laatimalla testamentin, jossa osoitettaisiin se henkilö, jolle aseet tulisi luovuttaa hänen kuolemansa jälkeen. Myös metsästysaseita voisi testamentata, mutta ilman testamenttia kaikki aseet siis luovutettaisiin valtiolle.

Ampumaseuran jäsenyydelle pitäisi antaa suurempi painoarvo aselupia myönnettäessä. Ennen luvan saamista edellytettäisiin esimerkiksi vuoden mittainen jäsenyys seurassa ja seuralta saatava todistus soveltuvuudesta.

Kun aseluvan on kerran saanut, tulisi poliisilla riittää resursseja aseiden haltijoiden tarkkailemiseen. Poliisiviranomainen voisi järjestää säännöllisesti katselmuksia palotarkastusten tyyliin. Niissä tarkastettaisiin aseiden ja patruunoiden säilytys sekä voitaisiin päällisin puolin arvioida myös aseiden haltijan soveltuvuus.

Mikään näistä keinoista ei ole täydellinen ratkaisu, mutta niillä voitaisiin pitkällä aikavälillä ehkä hieman vähentää aseiden joutumista vääriin käsiin. Kenenkään toimeentuloon nämä säädökset eivät vaikuttaisi, sillä ammattirikollisille jäisivät edelleen kaikki luvattomat ja laittomat aseet.

Spitaalinen

Spitaali: leprabakteerin aiheuttama, kehitysmaissa esiintyvä pitkäaikainen tauti, oireina täpliä, kyhmyjä, rakkuloita ja haavaumia sekä hermostovaurioita (lähde: poliklinikka.fi).

Spitaali on kummallinen tauti. Nimittäin sen takia, että harva meistä pystyy määrittelemään sen, mitä se oikeastaan on. Vielä harvempi on oikeasti tavannut yhtään spitaalista ihmistä. Kuitenkin se on yksi maailman pelätyimmistä taudeista. Mietipä vaikka: eikö sana spitaalinen saakin niskakarvasi pystyyn, eikö olo tunnukin heti epämiellyttävälle, kun tuota tautia vaikka vain ajatteleekin? Eikö tuollaisen taudin kantajaksi tunnustautuminen tuntuisikin ylivoimaisen vaikealta?

Aivan yhtä kummallinen tauti tuntuu olevan uskovaisuus. Sitäkään ei oikein kukaan osaa määritellä. Uskovaisia monet meistä ovat tavanneet, mutta harva tohtii sellaiseksi tunnustautua. Esimerkiksi eilen tapasin erään herrasmiehen, joka kiirehti nopeasti sanomaan, ettei ole mikään uskovainen. Lause jatkui silti: ”…mutta kyllä minä joka ilta luen iltarukouksen ja ruuan siunaan.”

Mooseksen kirjoissa kerrotaan, kuinka Jumala antoi ihmisille lain, kymmenen käskyä. Niiden noudattamisesta hän antoi seuraavanlaiset ohjeet: ”Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” Jumala siis kehottaa uskovaa ihmistä pitämään uskoaan varsin julkisena asiana. Meille suomalaisille uskovaisuus tuntuu kuitenkin olevan kauhistus. Uskossa voidaan elää, uskovia olla, mutta ei uskovaisia.

Mitä me uskovat ihmiset olemme tehneet väärin, kun sanalla uskovainen on niin paha kaiku? Osaisiko joku sen selittää? Voiko tuota virhettä millään enää korjata?

Jokaisessa meissä asuu pieni sadisti

Sadistiksi kutsutaan henkilöä, joka saa nautintoa toisen ihmisen kokemasta tuskasta (vrt. markiisi de Sade). Usein sadisti on itse aiheuttanut tuon kivun.

Useimmat ihmiset, ja tässä yhteydessä tämä tarkoittanee käytännössä kaikkia, saavat jonkinlaista mielihyvää toisten kärsimyksiä seuraamalla. Vai mitä muita motiiveja meillä on esimerkiksi iltapäivälehtien ostamiseen kuin skandaalinnälkä? Haluamme ahmia tarinoita toisten epäonnesta, toisten virheistä, toisten menetyksistä. Tietysti joku ostaa iltapäivälehden televisio-ohjelmien tai sarjakuvien takia, mutta käsi sydämelle nyt: mikä lisää lehtien myyntiä eniten?

Massatuho.

Yleensä jaksan vastustaa kiusausta ostaa iltapäivälehtiä, koska olen niin monta kertaa havainnut ne tyhjänpäiväisiksi aviiseiksi. Kuitenkin tuo kiusaus on jatkuvasti olemassa, uteliaana tuijotan lööppejä ja lehtien kansia kaupan kassalla.

Entäs silloin kun onnettomuus tapahtuu jossain lähellä?

Eilen aamulla paloi meidän kylällämme sikala. Kyllä minä seisoin kirvesmiesten kanssa tuossa pihanurmikolla ihmettelemässä -ja ehkä salaa ihastelemassa- kolmostien takaa nousevaa savupatsasta. Pian alkoivat paloautojen pillit ujeltaa, ja kiinnostus sen kuin lisääntyi. Hetken kuluttua olin lähdössä keskustaan asioimaan, ja niin vain meinasi väkisin auton keula kääntyä väärään suuntaan, kohti palopaikkaa. Vaikka järki tiesi, etten siinä vaiheessa osaisi olla millään tavalla avuksi, olisinpa vain uteliaana muiden vastuksina.

Katastrofin vietti on suunnaton. Vaatii suurta tahdonvoimaa vastustaa sitä ja olla liittymättä onnettomuuspaikalla tungeksivaan uteliaiden joukkoon, joka ei millään tavalla helpota kärsineiden asemaa.

Sikala tuhoutui ja eläimiä kuoli. Isäntäväki onneksi säästyi, vaikka olivatkin kärsineet savusta. Elinkeino on vaakalaudalla. Traumat ovat pitkät, ei siinä töllistelijöiden joukko auta. Meidän sivullisten on parempi pysyä poissa tieltä, laittaa kädet ristiin ja rukoilla.

Mies vailla menneisyyttä

Viime yönä se tapahtui. Kaikkien painajaisten isoäiti. Kaikki on mennyttä.

Olen viime aikoina kiroillut sähköisen varausjärjestelmän ja kännykän kalenterijärjestelmien synkronointiongelmien kanssa. Eilen illalla päätin hankkiutua niistä eroon ja siivota puhelimen ihan kunnolla. Väsyneenä sitten painoin jotain väärää nappia. Hetken hiljaisuus ja sitten vastaus: 1293 kalenterimerkintää poistettu.

Onhan tässä nyt kevyt olo, jotenkin irrallinen. Kaikki kalenterimerkinnät ja kalenteriin tehdyt muistiinpanot ovat poissa. Tiettävästi palveluntarjoaja ne pystyy palauttamaan, mutta eivät vastaa puhelimeen... No, vielä on muutama tunti aikaa, ennen kuin ensimmäinen epäonninen kotikäynti laukeaa. Muistan kadun, ihmisten etunimet, kellonajan. Toivottavasti ei ole kovin pitkä tuo katu.

Joo joo. On varoitettu. Mutta minkäs teet, elämä on.

Yhdellä asialla

Monesti sanotaan, että odottavan äidin päähän ei mahdu kuin yksi asia, kohdussa kasvava uusi ihminen. Ja hyvä niin. Äidin täydellinen keskittyminen vauvaansa varmistaa lapsen mahdollisimman turvallisen kehittymisen. Tuo piirre saattaa kuitenkin kummastuttaa kanssaihmisiä, ärsyttääkin heitä. Äiti ja lapsi elävät parisuhteessa, jonka vertaista ei ole olemassa. Ei sitä kukaan muu voi ymmärtää.

Lapsen synnyttyä toiset perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät pääsevät ikään kuin osingoille. Hekin saavat ihmetellä uutta tulokasta, hoivata häntä, katsella hänen kauniita kasvojaan. Vaikka silloinkaan he eivät voi kokea lapsen kanssa samanlaista yhteyttä kuin äiti, joka hänkin on joutunut uuteen asemaan, alkaa heissä ilmetä piirteitä, joissa on samankaltaisuutta odottavan äidin kanssa.

Pienen lapsen edessä useimmat ihmiset ovat aseettomia. Lapsi sulattaa kovimmankin pinnan, puhumattakaan pinnan alla tapahtuvasta muutoksesta. Vauvaa katsellessa ajatukset alkavat harhailla, aivot surkastuvat, mielen täyttää yksi ainoa ajatus: Lapsi, minä haluan pitää huolta sinusta.

Tyrkytystä

Eteläsuomalainen laajalevikkinen paikallislehti otsikoi tänään näyttävästi, että päiväkodeissa saatetaan tyrkyttää uskontoa. Kirjoituksen kärki oli taas suunnattu evankelisluterilaista kirkkoa vastaan, aivan kuten tälle vapaa-ajattelijoiden pää-äänenkannattajalle sopii.

Valtaosa suomalaisista kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sitä kautta hyväksynee päiväkotien kanssa yhteistyössä annettavan uskontokasvatuksen. Myös eteläsuomalaisen paikallislehden lukijakunnasta suurin osa kuulunee samaan evankelisluterilaiseen kirkkoon. Miksi he hyväksyvät oman kirkkokuntansa jatkuvan mollaamisen ja uskonnottoman ajattelun tyrkyttämisen sanomalehden sivuilla? Minä olen oman ratkaisuni tehnyt: en enää tilaa tuota lehteä. Lehtiin käyttämät roposeni kertyvät jatkossa ainoastaan maakunnallisen lehtiyhtiön tilille.

Jotta trilogia olisi trilogia

Tämän kirjoituksen tehtävänä on todistaa ainakin minulle itselleni, että vielä on jäljellä niitä, jotka uskovat avioliittoon. Että parin edeltävän kirjoitukseni kriittinen, jopa hapan, sävy ei ole merkkinä siitä, että pappina olisin heittänyt pyyhkeen kehään ja alistunut siihen, että kirkkoon tullaan vain tavan vuoksi, jos tullaan.

Lauantaina oli taas vihkiminen. Etukäteen käydyn toimituskeskustelun lopuksi sain sulhaselta ohjeeksi: "Mahdollisimman pitkän kaavan mukaan." Jo etukäteen minulla oli ollut tiedossa, että kyseessä olisi morsiusmessu. Niinpä sain kerrankin valmistella vihkimistä oikein sydämeni kyllyydestä -yleensähän papilta toivotaan mahdollisimman lyhyttä toimitusta.

Tietysti olen hieman jäävi arvostelemaan toimitusta, mutta ainakin minulle jäi siitä hyvä mieli. Morsian oli kaunis, sulhanen komea, ja kaikki kirkossa olijat vaikuttivat onnellisilta ja tasapainoisilta. Liika hermostus ei vaivannut ketään, mihinkään ei ollut kiire, kukaan ei tiuskinut tai mulkoillut toisilleen.

Ehkäpä meidän pitäisi enemmän markkinoida tällaisia vihkimisiä. Vaikka kaikki kirkolliset toimitukset ovatkin luonteeltaan jumalanpalveluksen kaltaisia, on morsiusmessu selvästi kuitenkin kokonainen jumalanpalvelus kaikkine osineen. Siinä kirkollisen avioliittoon vihkimisen erityisluonne tulee siis kokonaan esiin -se ei kätkeydy elokuvamaailmasta omaksuttujen tehosteiden taakse ja alle. Samalla se toimisi oivana oppimisalustana harvoin kirkossa käyville seurakuntalaisille: samantyyppinen juhla on minullekin tarjolla joka sunnuntai.

Minulle henkilökohtaisesti tämä morsiusmessu ikään kuin kruunasi kesäkauden. Se oli minulle kesän viimeinen avioliittoon vihkiminen, ja mitä todennäköisimmin viimeinen vihkiminen Seinäjoella tämän virkamääräyksen aikana -lokakuun alussa minua odottavat uudet haasteet uudessa seurakunnassa. Vihkimisistä Seinäjoella jäi päällimmäiseksi kaunis muisto. Kiitos, Henna ja Eero!

Erikoisuuden tavoittelua

Jatkanpa samasta aiheesta kun se tuntuu olevan tänään polttava puheenaihe kaikissa medioissa. Minuakin on asian tiimoilta kyselty Ilkasta ja Yleisradiosta käsin.

Pienikin erikoisuus on erikoisuus. Vihkisormuksiinsa päivämäärän 080808 on halunnut varsin monta paria. Meilläkin seurakunnassa on kolmet häät tänään, vaikka on perjantai. Seinäjoen maistraatin puolella kuulema on kiirettä pitänyt, 16 paria vihitään siellä tänään.

Julkisuudesta saa helposti kuvan, että maistraatissa järjestetty siviilivihkiminen olisi jotenkin helpompi ja halvempi tapa mennä naimisiin kuin kirkollinen vihkiminen. Ja kukkua kanssa. Missään ei sanota, että kirkkohäihin pitäisi kutsua yleisöä ja heille järjestää kallis hääjuhla.

Sitäpaitsi seurakunnat eivät peri maksua vihkimisestä, eivät papin, kanttorin tai suntion työstä, eivätkä kirkosta tilavuokraa. Kirkollisen vihkimisen voi toimittaa muuallakin kuin kirkossa; halutessaan aivan koruttomasti virastovastaanotolla, aivan kuten maistraatissakin. Kirkollisen vihkimisen voi toteuttaa myös astetta näyttävämmin, kuten se pari, joka vihittiin provinssirockin lavalla alkukesästä. Papit tulevat vihkimään pareja koteihin, kesämökeille, laskettelurinteille ja näkötorneihin, iltaisin ja viikonloppuisin, morsiusparin toivomana ajankohtana, maksutta. Maistraatissa vihkiminen on maksutonta virastossa ja virastoaikana, muulloin sen toimittajalle on korvattava 200 euroa sekä matkakulut. Kumpi olikaan halvempi?

Maistraateista ainoastaan Hyvinkään maistraatti on tunnettu siitä, että sen henkikirjoittajat ovat innokkaita poistumaan omalta työpaikaltaan vihkitoimituksia varten -korvausta vastaan. Luterilaisen kirkon papisto on sen sijaan kunnostautunut tällä alalla: Vihkimisiä toimeenpannaan niin kuumailmapalloissa kuin sukelluksissakin, kotimaassa ja ulkomailla, sekalaisen seurakunnan tai pelkkien todistajien läsnäollessa. Eivätkä ne maksa tuoreelle avioparille mitään.

Sekalaisesta seurakunnasta tulee mieleeni eräskin pappi, joka yllättäen vihki erään erikoisuudentavoittelijapariskunnan pahaa-aavistamattoman naamiaisväen edessä. Peruukit siinä lentelivät ja nahkahousut vipattivat, kun vieraille paljastui tilanteen todellinen luonne.

Aa uu

Kastan taas tänään pari lasta. Molempien rekisteröinti-ilmoituksessa lukee ”avioliiton ulkopuolella syntynyt.” Muutenkin tuntuu, että valtaosa lapsista syntyy avopareille, täällä Seinäjoellakin. Ihmettelen, miksi? Minkä vuoksi nuoret eivät halua avioon?

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tämäkin on heijastumaa nykyisestä rahan ja itsekkäiden ajatusten tahtiin sykkivästä elämästä. Lehdistö ja televisio ovat luoneet harhakuvitelman siitä, että naimisiin menemisen on oltava vaikeaa ja kallista. Lisäksi työ ja omat harrasteet koetaan niin tärkeiksi, ettei kiireiltä ennätetä mitään juhlia järjestämään, vaikka rahaakin olisi. Yhteisen asuntolainan katsotaan sitouttavan puolisot riittävän voimakkaasti yhteen niin, ettei siinä mitään seremonioita tarvita.

Tottahan se on, ettei mikään juridinen muoto voi pitää ihmisten välisiä suhteita kunnossa, eikä siten taata perheonnen säilymistä. Ihmiset voivat elää onnellisina toistensa kanssa koko elämänsä ilman papin aamentakin, tai edes henkikirjoittajan vahvistamaa avioliittoa.

Kuitenkin silloin, kun asiat alkavat mennä huonosti, pienilläkin seikoilla alkaa olla merkitystä. Kun ihminen alkaa pohtia oman parisuhteensa mielekkyyttä, nousee helposti esiin sekin seikka, että avoliitto jättää ikään kuin portin avoimeksi: Viivyn tässä juuri niin kauan kuin sattuu huvittamaan, kunnes löydän jonkun paremman paikan. Toiselle puolisoista, tai molemmille, saattaa tulla tunne siitä, että on tarkoitettu vain väliaikaiseksi huviksi, ei loppuelämäksi.

Avoliitossa on avioliittoon verrattuna yksi perustavaa laatua oleva ero: Siitä puuttuu julkinen tahtominen. Kun arki käy raskaaksi, ja jossain vaiheessa se käy sellaiseksi meille jokaiselle, tuo julkinen tahtominen voi olla ainoa eteenpäin kantava voima, joka saattaa riittää viemään pahimman ajan ylitse niin, että alkaa taas huomata muitakin syitä jatkaa yhteistä taivalta.

Toivoisin kaikkien lasten syntyvän perheisiin, joissa kaikilla osapuolilla on hyvä ja turvallinen olo myös niinä harmaina ja ahdistavina aikoina. Sen turvallisuuden eteen meidän kaikkien on tehtävä töitä joka päivä.

Palvontaa

Seinäjoella on noussut pieni kohu seurakunnan toiminnasta. Eräs arkkitehti moitti sanomalehti Ilkassa suurin sanoin seurakunnan lähetyskahvilan mainoslakanaa, joka hänen mielestään on "pyhäinhäväistys." Kyseinen lakana tuhoaa kirjoittajan mielestä koko Aalto-keskuksen tunnelman. Asiaa puitiin viimeksi pappien kokouksessakin.

Kävin eilen oikein varta vasten katsomassa sitä lakanaa. Se on noin kolme ja puoli metriä pitkä, ehkä noin kuusikymmentä senttiä korkea, valkoinen. Siinä lukee mustalla pelkistetyin kirjaimin "Lähetyskahvila." Suorakaiteen muotoinen lakana on kiinnitetty seurakuntakeskuksen ylätasanteen kaiteeseen vaakasuoraan, samaan linjaan rakennuksen muotojen kanssa. Mielestäni se edustaa funktionalismia kaikkein puhtaimmillaan ja sopii siten varsin hyvin Alvar Aallon rakennusten pelkistettyihin muotoihin. Mutta minähän en toki ole arkkitehti, en minä voi mistään mitään ymmärtää.

Minulle tuli oikein voimakas deja vu -tunne, että olen tämän kokenut ennenkin. Hyvinkäälläkin nousi myrsky vesilasiin aina, kun professori Aarno Ruusuvuoren suunnittelemaan Hyvinkään kirkkoon suunniteltiin jotain, pieniäkin, uudistuksia. Erityisen suuri meteli nousi aina, jos joku uskalsi ehdottaa jonkin taideteoksen ripustamista kirkon seinälle, puhumattakaan niistä penkkien päälle hankituista tyynyistä...

Näiden tapausten yhteydessä tulee aina mieleen kysymys siitä, ketä me oikein palvomme? Elävää Jumalaa vai kuollutta arkkitehtiä? Eikö meidän pitäisi iloita siitä, että kirkkomme, saati sitten niitä ympäröivät muut seurakunnan rakennukset, ovat täynnä elämää ja tuo elämä myös näkyy, kuten tässä Seinäjoen seurakunnan kesäkahvion tapauksessa? Meidän luterilaiset kirkkomme ovat jo ulkoisesti eristäytyneitä omille tonteilleen "kauas" arkielämästä, pitäisikö niiden myös sisäisesti näyttää kuolleilta? Keski-Euroopassa matkaillessani olen huomannut, että siellä kirkot ovat keskellä elämää, kioskien, kahviloiden, torikojujen, pornokauppojen ja ravintoloiden ympäröimiä. Torin laidassa seisova kirkko julistaa olemuksellaan pysyvyyttä ja ikuisuutta, mutta se ei ole eristäytynyt muusta maailmasta. Lakeuden risti kaikessa mahtavuudessaan tuo mieleen Normandian maihinnousun muistomerkin kohotessaan yksinäisenä nurmikenttien keskeltä. Eikö siis pieni lakana, joka pikaisen arvioni mukaan (todella karkean arvion) on kooltaan noin puoli prosenttia Lakeuden ristin siihen suuntaan näkyvästä julkisivusta, saa kutsua ihmisiä tulemaan lähemmäs?

Toisaalta, pelottava on kirjoitetun sanan voima. Yksi sana aiheutti välillisesti tämänkin vuodatuksen.

Pohjanmaan pultti ja mutteri

Viime päivinä olen siivonnut verstashuonetta, jonka timpurit keväällä ristivät "CNC-koneistamoksi." Tuohon pieneen huoneeseen on kevään ja alkukesän mittaan ahdettu käsittämättömän suuri määrä tavaraa -ja sitä muuten oli siellä jo aikaisemminkin. Kaikki rakennukset tällä tontilla ovat aivan täynnä tavaraa, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista. Enimmäkseen vähemmän.

Pienemmät tytöt ovat näppärillä pikku sormillaan lajitelleet kilokaupalla pultteja, muttereita, ruuveja, nauloja ja aluslevyjä. Erilaisia pultteja on tullut vastaan enemmän kuin emännällä on korkokenkiä, ja se on siis aika paljon. Voitaneen sanoa, että talon vanha isäntä on ollut suoranainen pultti- ja mutterifriikki.

Vanhaisäntä on kyllä tehnyt pulteilla muutakin kuin vain keräillyt niitä. Hän on korjaillut niillä kätevästi monenlaisia esineitä tuoleista pahvilaatikoihin. Aivan oikein, pahvilaatikoihin. Kovalevy on de facto pahvia, ja erilaisia pulteilla korjattuja laatikoita on löytynyt pilvin pimein.

Korjailu on monesti vaatinut todella paljon työtä ja vaivaa, eikä lopputulos ole aina ollut mitenkään kaunis tai edes kovin kätevä. Mutta vanha isäntä on ollut kyllä aikaansa edellä ekoajattelussaan: Mikä voidaan korjata, se korjataan. Eikä mitään heitetä pois vaan laitetaan talteen siltä varalta, että joskus tarvittaisiin. Se on sinänsä erittäin hieno ja kannatettava ajatus, mutta olisikohan sitä tarvinnut ulottaa palaneisiin hehkulamppuihin ja käytettyihin saunavastoihin (so. vihtoihin)? Rajansa se on säästäväisyydelläkin. Mutta toisaalta, meillä on nyt oma kotimuseo aarteineen -ei jokaisesta talosta löydykään puista kyntöauraa. Vai löytyykö?

Poweria !

Lupasimme lapsille kesäkuun alussa, kun he joutuivat ahkeroimaan rippijuhlavalmisteluissa, että heti ensi tilassa heidät palkitaan päiväretkellä Alahärmän Powerparkiin. Eilen oli ensi tila.

Powerpark on ehdottomasti paras huvipuisto, jossa minä olen käynyt. Siellä on hienoja, hyväkuntoisia laitteita, joissa riittää haastetta isommillekin, eikä perheen pienimpiäkään ole unohdettu. Ja mikä parasta, puistossa on runsaasti penkkejä, joilla on mukava istuskella silloin, kun laitteesta toiseen säntäily ei kiinnosta.

Powerpark on tehty kunnolla ja loppuun saakka. Sisääntuloväylät ja reuna-alueet ovat yhtä huoliteltuja kuin kaikki muutkin paikat, istutukset ja kiveykset ovat hoidettuja, nurmikko on kauniisti leikattu. Ihmekös tuo, kun nurmikonleikkuusta vastaa paikan omistaja itse.

Parasta tässä huvipuistossa on kuitenkin sen siisteys. Missään ei näy roskia eikä humalaisia örveltäjiä. Ei edes tupakantumppeja. Ainut miinus viihtymisen kannalta oli Tea Hiilloste, jonka musiikki soi kaikkien meidän mielestä liian kovaa. Tea ei kuitenkaan ole Powerparkissa aina, joten sinne uskaltaa varmasti mennä jatkossakin!

Kiva työntekijä

Minä sain jokin aika sitten palkkalistan. Maksettu summa oli hirveän pieni, ihmettelin sitä suunnattomasti. Sitten huomasin lukea listan yläosan tarkemmin ja siinä luki että "Kiva työntekijä." Nousin onneni kukkuloille -ihanko minusta näin paljon pidetään! Minulle maksetaan ylimääräinen bonus sillä perusteella että olen mukava!

Työnantajalta saatu kannuste auttaa aina työntekijää pyrkimään yhä parempiin suorituksiin, vaikka kyseessä ei olisikaan mikään tulospalkkausala. Muutama positiivinen sana esimieheltä ei maksa mitään, mutta niillä hän voi osoittaa välittävänsä työntekijästään edes sen verran, että tietää, mitä hän tekee ja vaivautuu olemaan pienen hetken kiinnostunut siitä, mitä tälle kuuluu. Oma esimieheni on tässä suhteessa toiminut minun suhteeni esimerkillisesti, kiitos siitä, Tapio!

Joillain aloilla maksetaan rahallista bonustakin. Minun kohdallani ei kuitenkaan siitä ollut kysymys. Tarkempi tarkastelu paljasti, että kyseessä oli palkkio osallistumisestani kirkkovaltuuston kokoukseen. Kivaa silti, että minua muistettiin -itse en osannut kokouksesta palkkiota odotella.

Kun sanoja ei ole

Näitä sanoja en ensi lauantaina kykene ääneen sanomaan. Kirjoitan ne tähän jo ennakolta. Sanat ovat Väinö Malmivaaran.

Te murheelliset,
kun kuljette kyynelten teitä,
pois vaikerrukset,
maan multa ei armoa peitä.

Ah ylistäkää
myös Jeesusta aikoina vaivan
ja nostakaa pää.
On nyt suvi läsnä jo aivan.

Kun syntinen saa
näin nukkua haavoihin Herran,
niin helmasta maan
hän riemuun on nouseva kerran.

Liike vai päämäärä?

Meille tuli viime viikon lopulla kolme lammasta. Ne ovat meillä kesän ajan lainassa, syksyllä taas palaavat oikeille omistajilleen. Kaikki on mennyt muuten hyvin, mutta meidän typerä koiramme on käynyt niitä pelottelemassa. Niinpä nuo lammasraasut ovat aivan hermoraunioita, säntäilevät karkuun aina kun jokin liikkuu tai rapsahtaa. Ja noita syitähän riittää. Aina joku lampaista pelkää jotain, ja toiset kaikki säntäävät heti perään.

Kai se on jonkinlaista eloonjäämisen varmistamista, nimittäin se, että toisten perässä sännätään karkuun vaikka itsellä ei ole hajuakaan siitä, miksi. Mutta millä on perusteltavissa se, että me ihmiset säntäilemme milloin mihinkin suuntaan toisten perässä? Välillä on kyse muodista, välillä jostain päivänpolttavasta "tuikitärkeästä" puheenaiheesta. Välillä vannotaan hajasijoittamisen, välillä keskittämisen nimiin. Juostaan edestakaisin eikä päästä puusta pitkään. Vaikka onhan sitä joissain piireissä  jo kauan tiedetty, että tärkeintä on liike, ei päämäärä.

Kaikki ei päättynytkään

Muutto tuli ja oli, ja perheemme asuu nyt suhteellisen onnellisesti Kurikassa. Valtaosa tavaroista on toki vielä varastoitu tilapäisiin kohteisiin, mutta suurin osa talosta on jo sentään asumiskunnossa, ainakin loppuviikosta, kun yläkerran pari makuuhuonetta saadaan tapetoitua.

Heti muuton jälkeiset pari viikkoa sujuivat rippikoulun merkeissä. Katariina lähti omalle rippileirilleen Aholansaareen, ja minä omalleni Honkiniemeen. Hassu tunne tuli pitkin leiriä, oli kuin olisi ollut oman tyttärensä kanssa leirillä, vaikka meillä oli pitkä välimatka. Tietoisuus siitä, että käymme kuitenkin samoja asioita läpi suunnilleen samassa tahdissa, oli kuitenkin aika voimakas.

Tulevana viikonloppuna sitten juhlitaan. Katariinan rippijuhlaan tulee väkeä sekä omalta kylältä että kauempaa. Samalla saavat sukulaiset nähdä uuden kotimme ja kauhistella sen keskeneräisyyttä. Mutta kuten rakas ystäväni eilen meille totesi: Maailma on aina keskeneräinen. Miksi yhden kohdan pitäisi olla sen valmiimpi? Ja kyllä se siitä valmistuu, vähitellen, vaikka kirvesmiehet mokomat aikovatkin pitää välillä kesälomaa. Kummallisia ihmisiä, eivät jaksa lepäämättä tehdä töitä kolmeakaan vuotta.

Juhlien jälkeen meidän perheemme elämä normalisoituu, toivottavasti, vihdoin. Leirit on leireilty, keikkatyö keikkailtu, juhlat juhlittu. Seuraava koitos on vauvan syntymä elokuussa ja ristiäiset joskus syksymmällä. Kesän aikana muutama viikko ihan tavallista elämää remontin keskellä.

Onneksi on kesä

Muuttopäivä lähestyy hurjaa vauhtia. Huusholli ei kyllä vielä näytä ollenkaan siltä, että siihen voisi tulla asumaan. Vaikkakin puolenkymmentä timpuria paiskii töitä hiki hatussa. Ihan kohta pääsee tekemään pintoja, tapetointeja ja maalauksia. Mutta riittääkö aika... Kello on paholaisen keksintö. Se on ihmisen maallisista vastustajista pahin. Sitä vastaan on turha taistella. Se voittaa aina. Lopulta ihminen kaatuu hautaan, mutta kellot sen kun tikittävät.

Oliko elämä sitten helpompaa silloin, kun kelloja ei vielä ollut? Vaikea sanoa. Ainakin ihmisten elämä oli monella tavalla yksinkertaisempaa. Muuttaminen ainakaan ei ollut niin vaikeaa kuin nykyisin. Useimpien perheiden maallinen omaisuus siirtyi paikasta toiseen yhdessä hevoskuormassa. Jos oikein tiukka paikka tuli, saattoivat asukkaat ottaa vanhan talonsakin mukaan -hirsikehikko oli helppo purkaa ja koota sitten uudelleen uudessa paikassa. Tämänkin talon arvellaan aiemmin sijainneen tuolla joen rannassa. Nykyisellään pelkkä kehikko ei riitä -muutenhan tämä remontti olisi valmistunut jo viikkoja sitten. Nämä "lisäosat" sitä työtä hidastavat.

Niin että mitä tekemistä kesällä oli tämän jutun kanssa? Päätelkää itse.

Julkisuuden valokeilassa

Uudelle paikkakunnalle papiksi muutettuaan sitä tuntee olevansa jonkin sortin julkkis. Tai jos ei aivan semmoinen, niin apina ainakin. Kaikkihan sen apinan tuntee. Ja monet tuntuvat olevan kiinnostuneitakin apinasta.

Minä olen tänään ollut toimittajan haastateltavana. Onhan minua kerran jos toisenkin haastateltu eri lehtiin, mutta tällä kertaa olikin kyseessa radio. Tietääkseni se oli minulle eka kerta.

Toimittaja kyseli minulta kaikenlaisia kysymyksiä elämästä, ammatista ja muusta. Kun kerroin, että olen huolissani jumalanpalveluksen tulevaisuudesta, hän heti kysyi, mitä minun mielestäni pitäisi tehdä. No eihän minulla siihen mitään poppakonsteja ole. Heitinpä vain seurakuntalaisille pienen haasteen. En kuitenkaan paljasta sitä vielä tässä, kuunnelkaa radiosta. Radio Dei, Lapua, 89,4 MHz. Ei valitettavasti kuulu valtakunnallisesti, edes internetissä. Sen verran voin vihjettä antaa, että haaste liittyy jumalanpalvelukseen.

Elämää verkossa

Tulin juuri Laivaseminaarista. En siis seminaarista, joka olisi ollut laivalla, vaan Laivaseminaarista. Siellä olin yhdessä kollegojeni ja seurakuntamme kanttorien kanssa pohtimassa työmaatamme eri kanteilta.

Yksi teema, jota käsittelimme, oli nimeltään "Hengellinen elämä verkossa." Näin siksi, että kirkolliskokous käsitteli asiaa koskevaa aloitetta viime viikolla, ja edustajamme kirkolliskokouksessa toivat asian meille saadakseen meiltä ajatuksia oman työnsä helpottamiseksi.

Minun mielestäni hengellistä elämää ei verkossa sen paremmin kuin muuallakaan pitäisi erottaa muusta elämästä. Sillä tavalla kirkko vain asettuu siihen kuuluisaan norsunluutorniin. Sen ilmentymiä verkossa ovat kirkon omat nettisivustot ja keskustelupalstat. Niitäkin toki tarvitaan, mutta niihin tulevat ihmiset ovat jo valmiiksi virittäytyneet "seurakuntataajuudelle." Suuria ihmisjoukkoja ei siksi niiden kautta voida tavoittaa. Tätäkin blogia seuraa aktiivisesti muutama ihminen, pääsääntöisesti kirjoitan siis omaksi ilokseni (jos, arvon lukijani, kommentoisitte näitä tekstejä, tietäisin vähän paremmin ketä siellä toisessa päässä on...). Verkossa, kuten reaalimaailmassakin, meidän seurakuntien työntekijöiden pitää jalkautua sinne, missä ihmiset muutenkin ovat. Siellä ne suuret kalansaaliit lymyilevät.

Rahahan se...

Kevät on tullut Pohjanmaallekin. Sen tietää paitsi siitä, että valoisa aika on jo varsin pitkä, myös siitä, että traktoreiden määrä liikenteessä on entisestäänkin lisääntynyt. Monet viljelijät ovat ehtineet jo kylvämäänkin, mutta tällä hetkellä eniten heitä näyttäisi työllistävän peltojen lannoittaminen. Vaikka suurin osa tiloista keskittyykin viljan viljelyyn ilman kotieläimiä, ovat jäljelle jääneet karja- ja sikatilat niin suuria, että lannoitetta riittää levitettäväksi toistenkin pelloille. Suuriksi ovat säiliöt kasvaneet niistä ajoista, kun minä nuorena miehenä niitä ajoin.

Meidän kylällämme on menossa suuri projekti, kun Luovan kyläviemäriä rakennetaan. Kaivukoneet ovat kierrelleet meidänkin tonttimme ympärillä upottamassa paineistettuja runkoputkia peltoihin ennen kevättöiden alkamista. Huvittuneena olen ajatellut, että siinä sitä sitten isännät levittävät sianlantaa pellon pintaan ja isäntien omat tuotokset virtaavat putkessa pinnan alla. Vaikka käyttökuntoon se viemäri valmistunee vasta syksyllä kunhan on joen alitus ja pumppaamot saatu tehtyä.

Kesällä tulee toinenkin iso työmaa kylälle, kun Jalasjoen ylittävä silta rakennetaan uudestaan. Onneksi kiertotie ei ole pitkä korjaustyön aikana, kun kulku on Kurikan suuntaan; kylätietä pitkin pääsee toiselle sillalle, eikä matka siitä juurikaan pitene. Täällä kun kulkevat tiet tyypillisesti joen molemmin puolin.

Ai niin. Siitä rahasta. Äänekoskelaiset sanoivat minulle joskus takavuosina, että se on raha joka haisee. Silloin oli puhe sellutehtaasta.

Näkyykö varmasti?

Kävin tänään Lakeuden Ristissä. Eihän siinäkään mitään erikoista ole, minähän käyn siellä harva se päivä töissä ollessani, mutta tänään kävin siis itse ristissä. Siinä korkeassa. Se on muuten melkoisen korkea. Ainakin tämmöisen ihmisen mielestä, joka potee korkean paikan kammoa. Tornista katsottuna se näyttää suunnilleen yhtä korkealta kuin muutaman kilometrin päässä oleva Jouppiskan laskettelukeskus.

Liekö sumuinen sää ollut syynä, mutta näkyvyys oli pettymys. Tornin on nimittäin mainostettu näkyvän Lapualle asti, tai ainakin Lapuan kirkontornin näkyvän tuolta ylhäältä, mutta eipä vain näkynyt. Kauas kyllä näkyi, mutta tuomiokirkkoa en nähnyt. Ehkä en osannut hakea sitä oikeasta suunnasta. Nurmoon kyllä näki ihan selvästi. Täytyy joskus kirkkaampana päivänä käydä siellä kartan kanssa ihmettelemässä, että osaa katsella oikeaan suuntaan.

Lakeuden Ristissä kannattaa vierailla. Jotkut Hyvinkääläiset tämän olivat jo ymmärtäneetkin, tulivat ihan varta vasten Seinäjoella käymään. Terveisiä vaan sinne etelään kaikille muillekin tutuille!

Taivaan pilarit

Istuin tässä eräänä päivänä työpaikallani ja katselin ikkunasta ulos. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, mutta tulipahan vaan mieleeni, että kovinkaan moni ei loppujen lopuksi siitä ikkunasta ulos kaikessa rauhassa katsele. Kyseessä on nimittäin siunauskappelin sivuseinässä oleva ikkuna, josta ei oikeastaan näe ulos, jos istuu "normaalisti" penkissä. Sen sijaan kuorista, arkun vierestä, näkee mainiosti. Virsien aikana minä istun juuri siinä.

Siitä ikkunasta näkyy männynrunkoja. Eiväthän puut täällä Pohjanmaalla kasva niin suuriksi, kuin etelässä, eivät edes sellaisiksi, kuin Keski-Suomessa, mutta tuossa siunauskappelin vieressä ne ovat kuitenkin niin pitkiä, että korkeastakaan ikkunasta ei juuri oksia näy, vain suoria runkoja. Ja ne rungot näyttävät ylettävän aivan taivaaseen asti.

Koko kristikunnan ajan ihmiset ovat yrittäneet rakentaa kirkkorakennuksia, jotka jotenkin ilmentäisivät taivaan ihanuutta. Suuria kupoleita, kauniita lasimaalauksia, mutta ennen kaikkea valtavia pilareita, jotka kannattelevat kattoa niin korkealla, että sitä tuskin näkee -eikä muuten varhaiskeskiajalla nähnytkään, kun kirkoissa oli pienemmät ikkunat ja soihtujen ja kynttilöiden noki oli mustannut katon. Se ei näkynyt seinien alaosissa loistavien kirkkaiden (ei tietenkään nykymittapuun mukaan) valonlähteiden ohi.

Minäkin olen ehtinyt käydä jo aika monessa hienossa katedraalissa. Ehkä upein on toistaiseksi ollut Westminster Abbey Lontoossa. Ja silti sekään ei pääse kauneudessaan lähellekään tuon perin tavallisen ja arkisen pohjoisen puun tasoa. Kotoinen männynrunko on täydellisyydessään niin paljon täydellisempi kuin yksikään kirkon kattoa kohottava pilari. Mutta se ei olekaan ihmiskätten työtä.

Westminster Abbeyssä kannattaa silti käydä jos eksyy niille nurkille. Vinkkinä mainittakoon, että tiettyinä kellonaikoina sinne pääsee ihan ilmaiseksi, muuten ovella kerätään kohtuullisen suolainen pääsymaksu. Onneksi meillä Suomessa kirkkoihin pääsee tutustumaan ilman maksua, toistaiseksi. Vaikka meidän kirkkomme eivät olekaan yhtä vanhoja ja loistokkaita kuin Keski-Euroopan katedraalit, kyllä näissäkin katsomista riittää. Käykääpä vaikka Peräseinäjoen kirkossa. Eikä Lakeuden ristikään monille pettymys ole. Sitäpaitsi siellä ovat ehkä Suomen parhaalta kuulostavat kirkonkellot.

Elämää juoksuhaudoissa

Talon ympärillä on viimeisten viikkojen aikana kaivettu ja räjäytelty siihen tahtiin, että hiljaisempina aikoina asemasotavaiheen aikana itärintamalla lienee ollut rauhallisempaa. Saunarakennukselle menee vieläkin juoksuhautaa muistuttava kaivanto, mutta eiköhän senkin jo lähipäivinä saa tukittua. Lähimaastoa on nyt helppo puolustaa, kun siinä on niin vaikea liikkua -pehmeä savivelli ulottuu polviin saakka. Elämän välttämättömät mukavuudet rajoittuvat riukuun kuusen juurella ja sangolla kannettavaan kylmään veteen.

Rakas lukija. Älä käsitä väärin. Tämä kirjoitus on sävyltään positiivinen. Minä asun nykyään rakennustyömaalla, sen näkee jo kauas. Vielä pari viikkoa sitten tämä näytti purkutyömaalta. Siinä on oleellinen ero.

Ja kiitos myös niille veteraaneille, jotka silloinkin, asemasotavaiheen aikana, jaksoivat olla valppaina ja mahdollistivat sen, että istun tässä kielikuvia sorvaamassa.

Poliisi pamputtaa taas

Niin lauloivat Eput kauan sitten. Lontoon reissullamme pääsimme todistamaan rajuja mielenosoittajien ja poliisien välisiä yhteenottoja Downing Streetin, siis pääministerin virka-asunnon, edustalla. Jossain siinä seassa kelasi pyörätuoliaan olympiasoihdun kuljettaja -ilmeisesti kirjaimellisesti henkensä hädässä. Itse soihtu vilahti vain hiukan lihamuurin takaa, kun kymmenet kiinalaiset turvamiehet ja poliisit suojasivat olympiatulen matkaa kohti Pekingiä. Vesipyssy- tai jauhesammutinhyökkäyksiä emme nähneet, mutta useita mielenosoittajia kannettiin edestämme poliisiautojen uumeniin. Tunteet kävivät kuumina puolin ja toisin, ja mellakkapoliisit pieksivät aktivisteja minkä kerkesivät.

Viime vuonna kun kävimme Barcelonassa, törmäsimme sielläkin mielenosoitukseen. Sillä kertaa koko metelöinnin syy jäi meille epäselväksi. Poliiseja oli enemmän kuin aktiivisia mielenosoittajia, ja he pamputtivat kumisilla pampuillaan olan takaa. Se lienee mukavaa.

Joku nyt varmaan päättelee, että minä kuuluisin siihen kansainväliseen yleisaktivistien joukkoon, joka kulkee ympäri Eurooppaa provosoimassa mielenosoituksissa. En toki. Tuolla suuressa maailmassa erilaiset mielenosoitukset ja pikkumellakat vain ovat niin paljon yleisempiä kuin meillä täällä Pohjolan lintukodossa, että niitä riittää yhdelle jos toisellekin turistille ihmeteltäväksi. Siitä kelpaa mielestäni todisteeksi esimerkiksi Barcelonan kaupungin viranomaisten pitkälle hiottu toimintarutiini mielenosoituksen yhteydessä: Mellakkapoliisit eli Mossot pitivät metelöivän väkijoukon pienessä tilassa sovitulla reitillä, liikennepoliisit ohjasivat muun liikenteen pois, kulkueen perässä tuli puolenkymmentä pesu- ja lakaisukonetta sekä tusinan verran harja- ja huoltomiehiä. Kun koko saattue oli mennyt ohitse, kadut kiiltelivät puhtauttaan ja siisteyttään. Mietityttää, kuinka kauan Suomessa kestäisi, ennen kuin roskiksia paiskovan ja kiviä heittelevän mellakan jäljet olisivat korjatut.

Kun väestöntiheys kasvaa, lisääntyy myös ihmisten tarve purkaa ahdistustaan väkivaltaisesti. Oikein hyvä, että meillä Suomessa asutaan harvassa. Eikä tämän kansan sosiaalisilla taidoilla ja taipumuksilla tuo väestöntiheys pääse kovin korkeaksi kasvamaankaan.

Turpojäätelö ja kolmen metrin metrilaku

Vanhin tyttäreni päässee kesällä ripille. Olemme jo aikoja sitten luvanneet kaikille lapsillemme, että he saavat rippilahjaksi pienen kaupunkiloman jossain eurooppalaisessa kaupungissa. Esikoisen kanssa ollaan huomeniltana lähdössä Lontooseen. Vaimon perhostuntemuksista johtuen joudumme lähtemään näin etukäteen. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääasia.

Nuorimmainen ilmoitti eilen illalla, että sitten kun hän pääsee ripille, hän haluaa Pariisiin. Perusteena oli se, että siellä on turpojäätelöitä ja kolmen metrin metrilakuja. Oli siellä paljon muutakin erikoista, mutta nämä nyt jäivät päällimmäisiksi mieleeni.

Yritin neidiltä hieman kysellä tarkennusta näihin asioihin, mutta huonolla menestyksellä. Vaikuttaakin sille, että kyseessä olivat hänen toiveensa siitä, millaista Pariisissa olisi. Mikä tekisi hänen matkastaan täydellisen. Turpojäätelö ja kolme metriä pitkä lakritsi kuvastavat tokaluokkalaisen käsitystä ihanneoloista.

Pariisi edustaa lapselle luvattua maata. Jotain sellaista, missä hän ei ole koskaan käynyt, mutta johon hän toivoo pääsevänsä. Hänen tietonsa siitä ovat hatarat, mutta se ei häntä haittaa. Tärkeintä on odotus jostain paremmasta.

Saman asian kanssa tässä kamppailemme kai joka ikinen. Me odotamme jotain parempaa, jota on tulossa joskus tulevaisuudessa. Joko tässä elämässä tai tulevassa. Maan päällä niin kuin taivaassa.

Olen tämän viikon käyttänyt ammatillisten valmiuksieni parantamiseen. Sielunhoidon pastoraalikurssilla on käyty reippaasti ihmisen syvimpien pelkojen ja tuntojen kimppuun. Kuolema, menettäminen, sairaus, alkoholismi, uskottomuus. Rankkoja aiheita. Siinä sivussa olemme keskustelleet myös kuoleman jälkeisestä ajasta. Ei meilläkään, alan ammattilaisilla, kovin häävejä faktatietoja noista asioista ole. Tiedämmepähän kuitenkin, kuka on liturgina erään kurssilaisen helvetissä.

Kaistapäitä ja kaistan päitä

Joskus viime syksynä muistelen lukeneeni Helsingin Sanomista, että Etelä-Pohjanmaalla tapahtuu enemmän liikenneonnettomuuksia ajettuihin kilometreihin verrattuna kuin muualla maassa. Jutussa pohdittiin myös syitä tilastoihin, mutta varsinaista selitystä ei löydetty.

Kyllä tietynlainen piittaamattomuus on täällä liikenteessä jonkun verran selkeämpää kuin etelässä. Muutama päivä sitten täysperävaunullinen rekka kääntyi edestäni tieltä vasemmalle, ja oikaisi sujuvasti risteävän tien liikenteenjakajan vasemmalta puolelta. Eikä kyseessä ole edes mikään ahdas tai jyrkkä risteys. Kuskin mielestä kai siitä oli vaan kivempi ajaa.

Toinen selitys saattaa olla liikenteen seassa kulkevien traktorien määrä. Niitä liikkuu huomattavan paljon, vaikka nyt on talvi eivätkä peltotyöt ole käynnissä. Erilaisia jyvä-, turve-, hake- ja puukuormia liikkuu kaikkiin suuntiin kaikkina vuorokaudenaikoina selvästi enemmän kuin esimerkiksi Keski-Suomessa.

Muutama päivä sitten tuskailin kadonneita kenkiäni. Tarinalla oli onnellinen loppu; kengät löytyivät loppujen lopuksi sieltä uimahallista. Ne oli tungettu patterin alle kivisen penkin ja seinän väliin, josta niitä ei näkynyt edes katsomalla. Syyttävä katse hakee niitä paria nuorta poikaa, joiden vaatteet olivat viereisissä kaapeissa kanssani. Löytäjä oli siivooja, joka oli yrittänyt mopata patterin alustaa. Ja sitten vielä jotkut kehtaavat väittää, että siivoojat eivät tee huolellista työtä. Kyllä ainakin meillä täällä Kurikassa tekevät.

Laajakaistainen internet on ulottautunut myös tähän torppaan. Saa nähdä, tihentääkö se tämän blogin kirjoittamista.

Pakkoruotsia

Kyllä tekniikka on sitten ihmeellistä. Tätä teemaahan minä olen tällä blogilla tainnut aiemminkin käsitellä. Mutta tämä on niin ihmeellistä, että vaatii ehdottomasti oman kirjoituksensa.

Minulla on auto. Siis sen ameriikanihmeen lisäksi toinenkin. Ei mikään idän ihme, mutta ei paljon muutenkaan. Siinä on radio.

Radiohan on melkein joka autossa, mutta ei näin taitavaa. Tämä nimittäin on hieno rds-laite joka hakee kanavat joko automaattisesti tai manuaalisesti. Ja käytänpä minä kumpaa tapaa tahansa, se löytää vain ja ainoastaan Radio Vega Österbotten -kanavan från Vasa. Siksi minä tuossa muutama päivä sitten niin kovasti kehuin kyseisen radioaseman toimittajaa. Kun en ole muita kanavia pitkään aikaan kuullut.

Vaikka ei tuo ihan totta ollut, vähän piti värittää. Kun lähden täältä Pohjanmaalta etelään, löytää radio Tampereella +/- 50 km paikallisen Sun radion. Siellä soi suomenkielinen iskelmä. Lempäälän kohdalla se löytää iskelmäradion. Ja Hyvinkäällä soi monta kanavaa, iskelmän ja Vegan lisäksi myös X3M. Parhaiten aina kuitenkin Vega. Joka paikassa. Etelässä se ei tietenkään ole Vaasan aluelähetys, vaan jokin muu versio. Mutta Vega. Ja samasta nettiosoitteesta muuten tuon X3M:kin sivut löytyvät, svenskapunktylepunktfi...

Niin että moon alottanu paitti eteläpohojanmaan kielen myös toisen kotimaisen teho-opiskelun. Oppia ikä kaikki.

Vegalla on muuten todella hauskoja ohjelmia. Suosittelen!

Paljahin jaloon

Paljain jaloin vain aloitin taipaleen.
Paljain jaloin vain viimeisen matkan teen...

Liekö Petri Laaksosen tuo laulu? Enempää en siitä nyt tähän hätään muista. Hyvinkään Tuomaskuorossa sitä olen joskus vissiin laulanut, terveisiä vaan rakkaalle ystävälleni Helenalle. Tämän päivää ovat kuitenkin nuo pari säettä päässä soineet.

Jaa että miksi? No sattuipahan vaan sen verran erikoinen tapaus tänään, kun läksin uimahallista ilman kenkiä kotiin. On se sentään aika harvinaista näin keskellä talvea. Eihän täällä Kurikassa kovin paljon pakkasta tänään ollut, mutta silti.

Joku oli hätäänsä kenkäni vienyt pukuhuoneen kaapin alta. Onnea vaan hänelle! Ei minulla sentään jalkasilsaa ole, mutta kynsisieni nyt kuitenkin. Ei ne kengät edes uudet olleet. Mutta lämmittivät silti mukavasti jalkoja. Toivottavasti menivät tarpeeseen.

Enkä minä oikeasti ihan paljain jaloin kotiin tullut. Minulla oli mustat sukat ja niiden päällä uimahallista saadut hienot siniset muovipussit. Ei sillä, olisin minä vanhana avantouimarina tuommoisen matkan ovelta autolle ja taas autosta kotiin kävellyt varpaat paljaanakin, mutta kun uimahallin henkilökunta oli niin kovasti huolissaan minun terveydestäni niin taivuin laittamaan pussit jalkoihin.

Tarkoitus oli mennä uimahallista suoraan töihin, mutta arvelin paremmaksi hakea kotoa jonkinlaiset jalkineet. Olisivat saattaneet työpaikalla tilata piipaa-auton noutamaan, jos olisin sinne kävellyt paljain varpain. Vaikka siellä työhuoneen kaapissa odottivatkin minua työkengät.

Vaikka kenkien katoaminen aiheuttikin pientä mielipahaa (olen kyllä koko talven haaveillut uusista kengistä mutta en ole saanut hankituksi kun entiset oli vielä ihan hyvät eikä kunnon talvea näyttänyt tulevankaan) niin kyllä niistä jotain hyvääkin seurasi: Monta hyvää keskustelua sain tänään aloitettua kertomalla ihmeellisestä uintireissustani.

Vielä anteeksipyyntö uusille pohojalaasille ystävilleni. Siltä varalta että kirjoitan väärin ja se jotakuta loukkaa. Mutta älkää välittäkö. Mää olen taas torstaina lähärössä uimahan.

Ajojahtia

Viime päivinä julkisuudessa on puhuttu lähes pelkästään yhdestä asiasta. Ilkka Kanervan tekstiviesteistä. Voi ihmisen käsi ja kanan aivot! Eikö sitä parempaakin tekemistä olisi?

Yksi surullisimmista asioista tämän ilmiön piirissä on ollut se yksimielisyys, jolla Ilkka Kanervaa on lyöty kuin vierasta sikaa. Hänet on tuomittu kaikilla mahdollisilla perusteilla, mutta myös sillä, että hän mukamas hakee julkisuutta tämänkaltaisilla asioilla kun ei sitä muuten saa. HALOO!?! Kuka sitä julkisuutta oikein hänelle pyörittää? Media. Tuo takavuosien kirosana -Paavo Väyrynenhän siitä sellaisen taisi tehdä. Ja kenen aloitteesta tämä asia on julkisuusmyllyyn nostettu? Tuskin ainakaan Ilkka Kanervan.

Käsi sydämelle nyt, suomalaiset: Kuinka moni pystyy heittämään ensimmäisen kiven ja tuomitsemaan miehen siitä, että hän pitää naisista ja nauttii heiltä saamastaan huomiosta? Kuinka monen mielestä siinä on jotain väärää, jotain perustavaa laatua olevaa pahaa? Kenet tässä tilanteessa pitäisi tuomita moraalittomuudesta? Mies, joka saa kaipaamaansa vastakkaisen sukupuolen huomiota, vai nainen, joka sumeilematta käyttää hyväkseen toisen heikkoutta? Toimittaja, joka täysin kritiikittömästi heittäytyy sopulilauman mukaan ja ristiinnaulitsee ilman oikeudenkäyntiä? Vai kuluttaja, joka skandaalinnälässään ostaa ja lukee, omaa erinomaisuuttaan ja vahingoniloaan pursuten?

Yksi synninpäästökin asiassa on annettava. Radio Vegassa minulle tuntemattomaksi jäänyt toimittaja kritisoi eilen voimakkaasti asiasta käytyä julkista keskustelua. Hänen kaltaisiaan ammattilaisia Suomi tarvitsee lisää. Noinkohan noita tämän päivän sopulikouluista enää valmistuu?

Tieto lisää tuskaa

Näinhän se on. Tämä vanha totuus pitää paikkansa myös remontoinnin suhteen. Kun vähäsen jotain nurkkaa raottaa ja kurkistaa sisään, niin aina löytyy jotain "pientä", jota sitten on alettava korjailemaan. Aina ei ole kyse materiaalisista kustannuksista, mutta aikataulun venyminen on kustannuskysymys sekin. Timpurit eivät tee työtään ilmaiseksi, valitettavasti. Mutta hyvää työtä tekevät.

Vaikka tapetit puuttuvat, on lattialla matto ja kammarissa kodikasta. Muuta perhettä tietysti on ikävä.

Perhosia vatsassa

Vähän alkaa jo vatsan pohjasta kutittamaan; ensi tiistaina auton keula suuntaa kohti Etelä-Pohjanmaata. Työt alkavat siitä viikon päästä, edeltävä viikko käytetään (toivottavasti) tehokkaasti uuden kodin kimpussa. Ullakolta pitäisi tyhjentää pois arviolta 12 tonnia vanhoja lehtiä, tyhjiä pulloja ja muuta mukavaa, jotta timpurit pääsisivät sinne töihin. Talossa on oikeastaan vaan yksi huone asuttavassa kunnossa ja siitäkin puuttuvat vielä tapetit seinistä... Kävi niin hassusti, että kun ostimme pari viikkoa sitten käytännössä koko taloon tapetit niin yhdet piti tilata ulkomailta asti, ja ne olivat tietysti juuri nämä joita olisi ensimmäisenä tarvittu. Mr. Murphy iski jälleen?
Emännälläkin on vatsaa kutitellut. Epäreilua että se tuntee sen jo ja minä en. Sen vauvan.

Lakeuksien kutsu, osa 2

Tovi on näköjään kulunut blogia päivittämättä. Niin että hyvää joulua ja Uutta vuotta vaan!

Syynä pitkään hiljaisuuteen on ollut henkilökohtaisen elämän mullistus: Hyvinkää ruuhkaisessa Etelä-Suomessa on vaihtumassa Etelä-Pohjanmaan avaruuteen. Uusi remonttiprojekti odottelee jo Kurikassa, ja työt alkavat Seinäjoella muutaman viikon päästä. Viimeistään maaliskuussa tämäkin blogi varmaan heräilee taas kunnolla henkiin...