torstai 6. joulukuuta 2007

Leipää ja sirkushuveja

Jo muinaiset roomalaiset sen tiesivät: Pysyäkseen tyytyväisenä kansa tarvitsee riittävän toimeentulon ja runsaasti viihdykettä raskaan työn vastapainoksi. Samaa periaatetta on Rooman valtakunnan hajottua käytetty menestyksekkäästi muissakin yhteiskunnissa kautta koko maailman.

Tuskin kuitenkaan missään on onnistuttu niin tehokkaasti yhdistämään näitä kahta asiaa kuin rakkaassa Suomessamme. Toki muuallakin maailmassa viihdyttäminen on nykyisin jo teollisuudenhaaraksi laskettava toimiala, mutta meillä on jotain sellaista, jota ei löydy mistään muualta.

Tätä kirjoittaessani suunnilleen puolet Suomen kansasta on liimaantunut televisioruutujen eteen seuraamaan vuoden merkittävintä kansallista viihdetapahtumaa. Formula ykkösten maailmanmestarin läsnäolon uskotaan siivittävän Linnan juhlat uuteen katsojaennätykseen.

Linnan juhlat on silkkaa viihdettä, ja vieläpä aika alkeellista sellaista. Linnan juhlat on eräänlainen esihistoriallinen tosi-tv: kootaan yhteen suuri joukko ihmisiä, osa tunnettuja, osa tuntemattomia, ja nauretaan niille yhdessä.

Joka vuosi joku jaksaa kritisoida sitä, kuinka paljon Linnan juhlat tulevat maksamaan. Esitetään laskelmia siitä, kuinka paljon yleistä veroastetta voitaisiin laskea, jos juhlat kertakaikkiaan lakkautettaisiin. Eivätpä taida kriitikot osata kovinkaan pitkälle laskea.

Linnan juhlien kustannukset ovat häviävän pienet niiden tuottamaan hyötyyn nähden. Vaatesuunnittelijat ja -ompelijat saavat työtä, samoin keittiömestarit ja viinurit. Puhumattakaan niistä lukemattomista toimittajista, jotka viikkokausia etu- ja jälkikäteen saavat kirjoittaa lehdet ja laajakaistat täyteen arvioita em. vaatesuunnittelijoiden työn jäljestä, keittiömestareiden ammattitaidosta ja viinurien asiakkaiden käyttäytymisestä. Taksikuskit ja ensihoitajat saavat työtä, kun juhlista tai kotikatsomoista siirrytään jatkoille ja niiltä pois.

Muutama pitkäaikaissairaalan potilas saattaa toki menehtyä linnan juhlien aikana, kun tarkastuskierros epähuomiossa hieman viivästyy. Heidän kohdallaan lienee kuitenkin kyse ns. varastotappiosta, kun parasta ennen -päivä pääseekin yllättämään. Linnan juhlien kansakuntaa yhdistävä vaikutus on niin suuri, että sen lisäämän kansallistunteen varassa bruttokansantuote kasvaa monta viikkoa.

Kaiken kaikkiaan Linnan juhlat kerrannaisineen muodostavat taloudellisen ikiliikkujan, jonka tuotos on monin verroin panosta suurempi: pelin, jossa kaikki voittavat.

Tai... olisiko sittenkin muutama häviäjä? Linnan juhlat oheistoimintoineen kuluttavat aika paljon energiaa, jonka voisi ehkä käyttää hyödyllisemmin. Eikä ihmisellä ole parasta ennen -päiväystä.

Miten lienee?

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Hoo jos minä olen musta

Tänään olin pitkästä aikaa esiintymässä jonkin sortin teatteriroolissa. Yhdessä kolmen kollegani ja parin muun työkaverin kanssa esitimme Tiernapojat meidän firman pikkujouluissa. Sehän olikin aikamoinen suksee. Vähän siinä tietysti kohellettiin, mutta kai se kuuluu asiaan. Tiernapoikien pitääkin olla pikkuisen kotikutoisen oloisia. Sen verran tosissaan olimme kuitenkin liikkeellä, että roolivaatteisiin ja varusteisiin oli panostettu hiukkasen keskimääräistä enemmän. Vielä toki jäi parantamisen varaa myös näihin ulkoisiin puitteisiin -mutta hauskaa meillä oli. Jäi hyvä palo päälle, ja halu tehdä proggis myös ensi vuonna tuntuu jokaisella olevan kova.

Muutenkin oli jossain vaiheessa puhetta, että tästä pappisnelikosta voisi tehdä jotain pysyvämpääkin kvartettia, vaikkapa aivan laulaen esiintymään. Mikäs siinä. Porukalle pitäisi nimi keksiä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Ai niin. Minä olin Murjaanien kuningas. Kaikki muut roolit tässä kappaleessa olinkin aiemmin päässyt esittämään, mutta nyt oli eka kerta murjaanina. Ja pääseehän tätä toki vielä tänä vuonnakin esittämään pari kertaa. Ole tarkkana, bongaa Tiernapojat!

tiistai 20. marraskuuta 2007

Eläköön paperi !

Digitaalikamera on tosi kätevä. Sillä on helppo ottaa kuvia, eikä niiden kehittämisestä tarvitse maksaa kenellekään mitään, sen kun iskee piuhan kameran ja tietokoneen välille ja kas; kuvia voi katsella ruudulta. Muistikortitkin ovat nykyisin niin tilavia, että melkeinpä mistä kissanristiäisistä tahansa tulee otettua viitisenkymmentä kuvaa -vanhaan filmikamera-aikaan tuskin olisi kahta rullaa tullut poltettua.

Kuvia onkin sitten kerääntynyt kiintolevylle jokunen tuhat... Ei niistä enää kukaan ota selvää, mitä siellä on. Melkoinen osa otoksista on sitäpaitsi aika tuhruisia. Niinpä tässä muutama päivä sitten repäisimme ja käytimme jokusen tunnin kuvien valikoimiseen, tilasimme kätevästi netin kautta toistasataa paperikuvaa. Kuvat tulivat tänään, ja ah kuinka mukavaa onkaan pitää oikeita valokuvia kädessään ja selata niitä. Ihan toisella tavalla muistotkin nousevat pintaan kuin tietokoneen näyttöä tihrustaessa (vaikka meillä on ihan kunnollinen näyttö, niin paperikuvan tarkkuus on ihan jotain toista). Tästä saattaa tulla tapa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

Joulun rauhaa?

Tänään, valvomisen sunnuntaina, Hyvinkään kirkon portaille sytytettiin kynttilöitä vuoden aikana itsemurhan tehneiden hyvinkääläisten muistoksi. Muistohetki on tärkeä, sillä väkivaltainen, ennenaikainen kuolema jättää aina raskaat arvet läheisiin. Kuolleita muistettiin myös hetkeä myöhemmin alkaneessa Tuomasmessussa kirkon seinien suojassa.

Hyvä olikin siirtyä seinien suojaan, sillä läheinen hypermarket avasi samaan aikaan joulukauttaan massiivisella ilotulituksella. Edellinen patteristo oli ammuttu taivaalle vain tuntia aiemmin, kun torin toisella laidalla nököttävä tavaratalo julisti oman juhlakautensa alkaneeksi. Kaupungin kolmas iso market oli ehtinyt syytää omat rakettinsa taivaalle jo muutamaa päivää aiemmin.

Tässähän olikin jo kiire julistaa jouluhössötys alkaneeksi, sillä eihän jouluun ole enää kuin -hyvänen aika- viisi viikkoa aikaa. Pakkohan tässä on aloitella kulutujuhlaa, jotta ehtisi varmasti tuhlaamaan kaikki veronpalautukset, joulubonukset ja muut pankkitilin pohjalla häämöttävät roposet. Uuvuttavan ostomaratonin avajaislaukaukseksi sopiikin massiivinen ilotulitus.

Se vain mietityttää, että miksi noita tilaisuuksia ei voitaisi yhdistää, kun kaikki kolme markettia kuitenkin sijaitsevat käytännöllisesti katsoen saman torin laidalla kaikki? Silloin jokainen voisi säästää kolmanneksen kuluissa, ja juhlasta tulisi silti kaksin verroin niin näyttävä kuin nykyisin. Sitten torille kokoontunut juhlakansa säntäisi lähtölaukauksen jälkeen tyhjentämään taskunsa ja luottotilinsä siihen markettiin, joka olisi osannut laatia näyttävimmät mainokset ja houkuttelevimmat tarjoukset paikallislehteen.

Kunhan tässä on viisi viikkoa shoppailtu, voimmekin yhtyä vanhaan Saima Harmajan joulurunoon:
Oi lapsi, sun seimesi luokse
me vaivumme huohottain.


torstai 15. marraskuuta 2007

Lakeuksien kutsu

Jokelan tapahtumat ovat työllistäneet viimeisen viikon aikana kaikkia niitä, joiden tehtäviin jollain tavalla liittyy ihmisten kohtaaminen. Papit eivät ole siinä suhteessa minkäänlainen poikkeus. Täällä naapuripaikkakunnallakaan.

Myllytyksessä on kieltämättä tullut mieleen, että josko sitä muuttaisi pois täältä ihmismassojen keskeltä, jonnekin maalle, jossa olisi rauhallista ja turvallista. Vaikka Pohjanmaan lakeuksille. Yksinkertainen pakoreaktio siis.

Tokkopa näiltä tapahtumilta silti pakoon pääsisi. Maailma on kovin pieni. Televisio ja internet ulottuvat käytännössä syrjäisimpäänkin kolkkaan. Silmille ne tulisivat silti, pommi-iskut ja joukkomurhat.

Mutta silti. Maallemuutto tuntuu Jokelan tapahtumien jälkeen entistä houkuttelevammalle vaihtoehdolle.

torstai 8. marraskuuta 2007

Paha on puhunut

Millään muulla tavalla en osaa selittää Jokelan eilisiä tapahtumia. Ne painuvat mieliimme muistuttamaan Pahan läsnäolosta maailmassa, kunnes tapahtuu jotain vielä kauheampaa. Silloin Jokelan koulusurmatkin jäävät taka-alalle.

Miksi Jumala sallii tämän, miksi hän antaa Saatanalle puheenvuoron?

En tiedä, en ymmärrä. Ei Dietrichkään ymmärtänyt.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Dietrich Bonhoeffer 1944
Suom. Anna-Maija Raittila 1984

torstai 1. marraskuuta 2007

Naama muistiin

Kun olin nuori, jotakuinkin sen ikäinen kuin vanhimmat omat lapseni nyt ovat, oli yksi poikaporukan vakiolausuntoja: "Laitetaan naama muistiin." En tiedä, mistä tuo sanonta alun perin on lähtöisin, mutta silloin sillä tarkoitettiin, että henkilö oli tehnyt jotain pahaa jollekin toiselle, ja sen vuoksi laitettiin naama muistiin -joko kostoa varten, tai sitten (joskin vähemmän todennäköisesti) ennaltaehkäisemään uusia kataluuksia.

Vielä vähän nuorempana, ala-asteikäisenä, harrastettiin myös muistiin laittamista. Naaman ohella taltioitiin myös kaikenlaisia henkilötietoja, kuten harrastuksia, lempiruokia ja inhotuksen kohteita. Erityisen paljon näitä ystäväkirjoja harrastivat tytöt, mutta kyllä niitä pojillakin oli.

Nyt olen huomannut, että ystäväkirja on tehnyt comebackin. Eikä pelkästään alakoululaisten reppuihin (sinne se on tainnut tiensä löytää jatkuvasti), vaan myös aikuisväestön keskusteen, koteihin ja työpaikalle. Erilaiset virtuaaliverkostot ovat nyt päivän sana -tällainen blogikirjoittaminenkin on jo vanhanaikaista. Minäkin olen virran mukana hankkinut itselleni Facebook-tunnuksen, ihan jo senkin takia, että tietäisin, mistä puhutaan.

Kun vanhanaikaista ystäväkirjaa kannettiin repussa koulun ja kodin välillä ja siihen pyydettiin kavereita täyttämään omia tietojaan, toimii Facebook vähän toisella tavalla. Käyttäjät toimivat itse aloitteellisina ja hankkivat itselleen tunnukset ja julkaisevat haluamansa tiedot Internetissä. Sieltä niitä sitten käytännöllisesti katsoen kuka tahansa saa tirkistellä ja kutsua mielenkiintoisimmat omiksi ystävikseen. Näiden henkilöiden ystävät taas linkittyvät omiin tietoihin, ja näin on henkilökohtainen virtuaalinen ihmissuhdeverkko valmis. Tai eihän se valmiiksi koskaan tule, vaan elää, kasvaa ja kehittyy koko ajan.

Juuri siinä on koko homman juju. Voidakseen pysyä ajan tasalla omasta verkostostaan, on Facebook-sivustolla käytettävä runsaasti aikaa. Laaja ystäväpiiri merkitsee korkeaa statusta, ja niinpä sen kasvattamiseksi omasta sivusta on tehtävä mielenkiintoinen ja sitä on markkinoitava mahdollisimman monelle henkilölle -tietenkin sähköpostin välityksellä.

Facebookissa on läsnä koko elämän kirjo iloineen ja suruineen. Minäkin menin siellä pari päivää sitten naimisiin. Sitä ei sentään pystynyt ihan itse tekemään, vaan toiselta osapuolelta piti saada asialle vahvistus. Jäin kyllä miettimään, että oikein yksinäinen henkilöhän voisi luoda itselleen kaksi eri tunnusta Facebookiin ja mennä sitten itsensä kanssa naimisiin...

Voihan se olla, että Facebook on ohikiitävä ilmiö, niin kuin monet muutkin tietotekniikan kohu-uutuudet ovat olleet. Tai sitten se vakiintuu normaaliksi osaksi ihmisten elämää kuten sähköposti tai www-sivut ylipäätään. Aika näyttää. En silti toivo, että se vähentää ihmisten konkreettista kanssakäymistä tosielämässä -ihminen kaipaa ihokosketusta.

Mainittakoon vielä, että Facebook-virtuaalimaailman vaimoni nukkuu reaalimaailmassakin minun kanssani samassa vuoteessa. Minä olen maailman onnellisin mies.

perjantai 26. lokakuuta 2007

Vanhat miehet nostavat hattua

Näyttää se tuo papinkaulus tuovan tiettyä arvokkuutta minunkin olemukseeni. Eilen työpaikalle mennessäni vanha (ainakin minun mittapuuni mukaan) herrasmies avasi minulle oven ja hattuaan kohottaen toivotti minulle hyvää päivää. Minähän menin ihan hämilleni; yleensä noissa kohtaamisissa minä olen ollut se oven avaaja, sen verran olen yrittänyt vanhempia ihmisiä kunnioittaa.

Harmittavan harvinaisia vanhanaikaiset hyvät tavat ovat. En tarkoita sillä sitä, että minua, pappismiestä, pitäisi sen kummemmin pokkuroida, vaan ihan yleistä kaunista käytöstä. Kohteliaisuus, huomaavaisuus ja jalomielisyys eivät maksa mitään, mutta luovat paljon hyvää mieltä sekä antajalleen että vastaanottajalleen.

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Uskonasioita

Oli siinä vikaa, siinä autossa. Vaihdelaatikon kupeesta vuotaa öljyä johonkin sähkölaitteeseen, jonka nimi ja käyttötarkoitus jäi minulle epäselväksi. Mutta kyseinen apulaite on nyt pidätetty On syytä epäillä -perustein. Uusi, korvaava laite tulee huomenna, jonka jälkeen voimme toivoa, että auto toimii jälleen.

Voimme siis toivoa vian löytyneen ja uskoa sen korjaantuvan tuolla 500 euron remontilla. Varmuutta ei tästä ole; ei merkkihuollossakaan ihan kaikkea tiedetä. Esimerkiksi sitä, missä kohdalla autossa vika on. Mutta vikaa on. Uskottavahan se on, kun itse näkee.

Minä uskon siihen, että mikäli vika olisi ehtinyt itse vaihdelaatikon puolelle, lasku olisi yhtä nollaa pidempi. Niin että kädet ristiin ja kiittämään: Tämänkin, Herra, annoit tapahtua minun parhaakseni. Aamen.

sunnuntai 14. lokakuuta 2007

Ameriikan ihme

Tietokoneet ovat ottaneet vallan autoissa. Sehän nyt on tiedetty jo pitkään, mutta tänä viikonloppuna asia on käynyt meidän perheelle ihan ilmiselväksi. Meidän auton käyttöjärjestelmä on Windows. Se nimittäin suostuu nykyään käynnistymään vain vikasietotilassa, vaikka mitään varsinaista vikaa ei ole havaittavissa. Välillä ns. normaalikäynnistyskin on mahdollinen, mutta sitten taas, ilman ennakkovaroitusta, vikasietotila menee päälle.

Vikasietotilassa auto suostuu käyttämään vain kakkosvaihdetta, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi tarjolla. Huippunopeus on rajoitettu, eikä sitä pitäisikään ajaa pitkiä matkoja vikasietotilassa.

Onkohan meidän auto stressaantunut? Nimittäin stressaantunut ihminen käyttäytyy ihan samalla tavalla. Ei kykene huippusuorituksiin, junnaa vain paikallaan, hajoaa lopullisesti jos rasitetaan liian kovasti.

Mene ja tiedä. Huomenna köröttelen korjaamolle. Jos ne siellä vaikka tietäisivät.

lauantai 13. lokakuuta 2007

Energian säästöä

Meidän perheessä on koettu ympäristöherätys. Tavaroiden, vaatteiden ja jätteiden kierrätystä meillä on toki harjoitettu aina, mutta nyt olemme alkaneet katsella monia muitakin asioita uusin silmin. Teinityttökin muistaa muistuttaa maailman tuhoutumisesta, vaikka hänen omassa toiminnassaan ympäristöteot eivät aina näy.

Paljon on oppimista meillä kaikilla, ja sopeutumista. Tällä hetkellä meillä on työn alla sähkönkulutuksen laskeminen -ja se on aika vaikeaa näillä elintottumuksilla. Meillä on perinteisesti sisustettu valolla, ja valaistushan maksaa. Ennen kaikkea sisustuskäyttöön sopiva valaistus, sillä energiansäästölamput ovat näihin asti olleet niin tolkuttoman rumia, ettei niitä ole voinut mihinkään näkyvälle paikalle laittaa. Lasikupujen alle olemme niitä alkaneet sijoittamaan, mutta ruokapöydän yläpuolelle... Nyt siinä on kynttilälamppujen seassa yksi niitä etäisesti muistuttava säästölamppu koekäytössä. Maria tyrmäsi sen heti hirvittävän näköisenä, kun huomasi, mutta toisaalta pari päivää se ehti siinä ollakin ennen kuin pisti silmään. Nyt siihen on totuteltu pari viikkoa. Saa nähdä, vaihdetaanko toisetkin samanlaisiksi, vai odotellaanko vielä, josko löytyisi sirompi malli jostain.

Tuvan nurkkaan aiomme jollain aikataululla hankkia vanhan kunnon pönttöuunin. Se on tehokas lämmönlähde, ja säästää ainakin sähkölaskua -puun polttamisen ympäristöystävällisyydestä ollaan nykyisin niin montaa mieltä. Uskon vakaasti, että se kepittää esimerkiksi kivihiilen aika komeasti. Suorasähkölämmityksellä varustettua vanhaa taloa kun on vaikea laittaa maalämpöönkään.

sunnuntai 7. lokakuuta 2007

Sauerkraut mit Beckenbauer

Meillä on tällä viikolla ollut majoitettuna kolme saksalaista teinityttöä. He ovat Hyvinkään kirkossakin laulaneen koulukuoron jäseniä. Tänään kuorolla oli konsertti Hyvinkääsalissa yhdessä Hyvinkään yhteiskoulun kuoron ja Tapainlinnan koulun musiikkiluokkien kanssa.

Silmiinpistävää oli, tai oikeastaan korvin kuultavaa, että saksalaisten ohjelmisto oli lähes täysin kirkkokonserttikelpoinen, ts. nuoret lauloivat lähinnä gospelia ja muita uskonnollisia lauluja. Suomalaiset kuorot lauloivat pelkästään ns. maallista musiikkia. Saksalaisessa kulttuurissa uskonnollisuus on siis paljon voimakkaammin läsnä kuin Suomessa -meillä vain seurakuntien kuoroissa ohjelmisto rakennetaan tuollaiseksi, ei tavallisten koulukuorojen. Toisaalta saksalaiset ovat kotoisin aivan luterilaisuuden syntysijoilta Bad Hersfeldistä, vain viitisenkymmentä kilometriä Lutherin Eisenachista. Osa kuorolaisista kylläkin oli katolisia, katolisen Saksan raja kulkee aivan kaupungin eteläpuolelta.

Saksalaisten hieno esimerkki osoittaa meillekin, että kyllä kristillisyyttä voi reilusti tunnustaa koulussakin, vaikka erilaiset vähemmistöt vaativatkin jatkuvasti valtaväestöä piilottelemaan omaa vakaumustaan.

Ai niin, se Sauerkraut mit Beckenbauer. Se on pieni pätkä Seminaarinmäen mieslaulajien kappaleesta Mein klein Mutter, joka on parodia suomalaisten yleisestä saksan kielen ja kansan tuntemuksesta. Kappale kuultiin viime torstaina Tapainlinnan mieskuoron esittämänä varsin hupaisana versiona Tapainlinnan iltamissa. Laulu kuvastaa hienosti sitä kommunikaation tasoa, jolle minäkin saksalaisten nuorten kanssa pääsen heidän omalla äidinkielellään.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Pitsaa ja pari suhdetta

Olin tänään Martin seurakuntatalolla Pizzaa ja parisuhdetta -illassa. Parisuhteeni toinen osapuoli ei valitettavasti päässyt tällä kertaa mukaan, joten kaikkia illan harjoitteita en päässyt kokeilemaan käytännössä. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että tämänkaltaiset keskusteluillat pitäisi määrätä lain tasolla pakollisiksi -onhan autoillekin määrätty katsastuspakko. Vaikka kahden ihmisen parisuhde on paljon autoa monimutkaisempi systeemi ihan ilman ulkopuolisiakin, luvattoman monet antavat hienon parisuhteensa rupsahtaa rauhassa. Ja kuitenkin ennaltaehkäisevä huolto on aina tehokkaampaa ja helpompaa kuin täysremontti sitten, kun pelkkä voitelu ei enää riitä...

Nyt kaikki ikään katsomatta joukolla jäätä särkemään, ts. huoltamaan omaa parisuhdetta. Pizzaa ja parisuhdetta -illat Martin seurakuntatalolla 17.10., 31.10. ja 14.11. Lisätietoja seurakunnan nettisivuilta, nuorten aikuisten osastolta! Voi Jouko parkaa.

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Äijät

Viime viikonloppuna olin yli kolmenkymmenen miehen kanssa purjehtimassa. Porukassa oli kaikenlaisia miehiä; oli nuoria ja vanhoja, työssäkäyviä, opiskelijoita ja eläkeläisiä. Kaikenlaisten ammattien edustajia.

Yhteistä kaikille oli halu osallistua johonkin seurakunnan toimintaan. Paino on tässä nimenomaan sanalla toiminta. Vaikka kaikki miehet osallistuivatkin viikonlopun aikana varsin aktiivisesti hartauksiin, lauluhetkiin ja sunnuntain messuun, nähtiin innokkaimmat osanottajat kuitenkin aina juuri silloin, kun oli tilaisuus päästä tekemään jotain konkreettista, omin käsin. Purjehtimiseen ja laivan liikutteluun liittyvät tehtävät olivat tietysti kaikkein halutuimpia, mutta vapaaehtoisia oli helppo saada myös lattioiden lakaisuun ja perunoiden kuorimiseen. Pitäessämme lauantaina tuulta Sisä-Nuokon rannassa miesjoukosta pystyi selvästi aistimaan turhautumisen, kun varsinaiseen action-osuuteen ei tunnuttu pääsevän.

Lauantain paikallaanolo ei kuitenkaan tuntunut latistavan leirin kokonaistunnelmaa. Minkäs sitä pieni ihminen -vaikka kuinka äijä olisi- Luojan mahtaville sääilmiöille voi. Kun tuuli on 18 metriä sekunnissa, niin se on 18 metriä sekunnissa ja sillä siisti.

Ajatuksenpoikanenkin tässä kirjoituksessa oli. Se liittyy siihen, että kyllä sitä tästä naisten maailmasta (vrt. aikaisempi kirjoitukseni) miehiäkin löytyy, kun heidät vaan saadaan houkutelluksi esiin koloistaan. Miesten purjehdusleiri tuntui olevan yksi hyvä keino saada äijiä aktivoitua. Niitä ei vain pysty joka viikonloppu eikä edes kovin montaa kertaa vuodessa järjestämään. On löydettävä jotain tapoja kohdata miehet myös "arkisemmissa" oloissa. Hämeenlinnassa on vuosikausia koottu miehiä kerran kuussa varhaiselle aamukahville paikallisen konditoriayrittäjän tiloihin. Voisiko sellainen toimia Hyvinkäälläkin?

tiistai 18. syyskuuta 2007

Vesi ei lihota

Alan olla jo siinä iässä, että parempi vähän tarkkailla terveyttään, ennen kuin on liian myöhäistä. Ammattikin oikeastaan pakottaa siihen; jotkut kollegat varoittelivat minua etukäteen, että voileipäkakkujen vaikutus on kilo kuukaudessa.

Toistaiseksi olen onnistunut jotenkin tasapainoilemaan nautintojen ja kieltäymysten välillä niin, että lisäkiloja ei ole karttunut. Se vaatii kyllä säännöllistä painontarkkailua, jopa siinä määrin, että aloin jokin aika sitten epäillä vanhan vaakamme mielenterveyttä. Ostin uuden digitaalivaa'an, joka lahjomattomasti kertoo minun painavan kaksi kiloa enemmän kuin vanha vaaka -jossa ei siis ollutkaan mitään vikaa.

Uusi vaaka ilmoittaa painon sadan gramman tarkkuudella, joka on huima parannus entiseen nähden. Niinpä sitä ostaessani uskoinkin, että sen avulla saan ehkä jopa entisiä vararavintoja kulutettua pois vyötäröltä. Laitteen tarkkuus kuitenkin mietitytti minua, ja niinpä tein hetki sitten pienen empiirisen kokeen: Kävin punnitsemassa itseni uudella vaa'alla, join 3 desilitraa vettä ja nousin uudelleen vaa'alle.

Kolme desilitraa vettä painaa peruskoulun oppien mukaan 300 grammaa. Tai siis juomani veden massa oli sen verran. Entisen n kilon sijasta massani olisi pitänyt nyt olla n+0,3 kg. Mutta kuinkas sitten kävikään? Vaaka mokoma näytti minulle täsmälleen samat lukemat kuin ennen tankkausta. Vesi ei siis lihota. Mot.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että olen jollain tavalla oppinut kumoamaan painovoiman. Lieneekö maailmanloppu tullut ja uskovat temmattu yläilmoihin -minun uskoni sitten riitti vain 0,3 kilon kevennykseen?

Nyt pessimistit sanovat, että vaaka ei vain ole tarpeeksi tarkka. Kyllähän minä tiedän, että se on se kolmas mahdollinen selitys ilmiölle. Se on vain niin turkasen tylsä vaihtoehto, että en haluaisi sitä ajatella.

perjantai 14. syyskuuta 2007

Kuriton koira

Meillä on koira. Se on jo aika iso kooltaan, mutta oikeastaan se on vielä ihan pentu. Sitä on yritetty opettaa tavoille, mutta minkäs koira luonnolleen voi.

Tänä aamuna olin lähdössä koiran kanssa pienelle aamukävelylle, kun eräs ystäväni tuli pistäytymään kylässä. Olin jo pihalla koiran kanssa, ja jäimme sitten siihen pihatielle ystäväni kanssa keskustelemaan. Koira tuli meidän luoksemme, asettui siihen jalkojen juureen makaamaan ja vaikutti oikein tyytyväiseltä elämäänsä. Sitten yhtäkkiä, täysin ilman mitään ennakkovaroitusta, se säntäsi avoimesta portista kadun yli toisella puolella jalkakäytävää kulkevan pikkukoiran kimppuun. Ei se hyökännyt, pentu ei vielä ainakaan osaa olla aggressiivinen, mutta halusipahan mennä tekemään tuttavuutta ohikulkijan kanssa. Luulenpa, että tuon pienen vieraan koiran houkutus oli pennullemme niin suuri, että se ei olisi kyennyt väistämään, jos tietä pitkin olisi juuri sillä hetkellä sattunut kulkemaan jokin ajoneuvo. Sen kuljettajalla ei ainakaan olisi ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä reagoimaan portinpylväiden välistä yllättäen syöksyvään eläimeen. Se olisi voinut olla koiran menoa, ja isokokoinen eläin olisi varmasti aiheuttanut vahinkoa myös vastapuolelle.

Siinä koiraa toruessani mietin hiljaa mielessäni, että emme me ihmiset taida olla sen kummempia. Säntäämme milloin minkäkin houkutuksen perään täysin ymmärtämättä varoa sitä, mitä siinä sivussa saattaa tapahtua.

Yritä siinä sitten koiralta vaatia käytöstapoja.

maanantai 10. syyskuuta 2007

Maailma on naisten

Pari viikkoa sitten Sääksin saunan lauteilla istuessani eräs vanha mies sanoi minulle, että nykyään joka paikassa naisia on enemmän, pesäpallo-ottelun katsomossakin. Tämä kommentti liittyi keskusteluun siitä, että sen päivän retkelle seurakunnan leirikeskukseen osallistui yli kolmekymmentä naista, mutta vain kourallinen miehiä.

Kyllähän se niin taitaa olla. Naiset ovat kansoittaneet korkeakoulut ja akateemiset työpaikat. Vilkaisu kansalaisopistojen ja muiden harrastusmahdollisuuksia tarjoavien järjestöjen ohjelmistoon vakuuttaa, että naisia on niidenkin osanottajissa enemmistö. Sama ilmiö näkyy myös seurakunnassa: Jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin saapuu paljon enemmän naisia kuin miehiä.

Mikä meissä miehissä on vikana, kun me emme osallistu? Jäämme mieluummin kotiin, televisiota kai tuijottamaan. Vai tarjotaanko meille vääränlaisia osallistumismahdollisuuksia? Pitäisikö miehille keksiä jotain täysin uudenlaista toimintaa? Vai onko syy sittenkin meissä miehissä itsessämme?

Hyvinkään seurakunnan aikuistyöstä vastaavana pappina haastan juuri sinut mukaan suunnittelemaan seurakuntaamme sellaista toimintaa, jossa miehetkin voisivat luontevasti olla mukana!

sunnuntai 9. syyskuuta 2007

Tästä se lähtee

Niin, ajattelin, että kun kerran kaikki muutkin, niin miksi en sitten minä? Blogin pitäminen on nykyisin ihan älyttömän yleistä. Kai tätä joskus joku voi eksyä lukemaankin.