Jo isämme uskoivat kerran

väkivallan mahdollisuuksiin ongelmien ratkaisukeinona. Murhia, pikaistuksissa tehdyistä tapoista puhumattakaan, on tehty maailman sivu. Ensimmäinen dokumentoitu murha taitaa löytyä jo Raamatun alkulehdiltä, sen historiallista paikkansapitävyyttä en nyt ala tämän enempää pohtimaan.

Tässä valossa tarkasteltuna ovat aivan oikeutettuja ne lausunnot, joita poliitikkomme ja muut asiantuntijat lehdissä antavat: Aselakia tiukentamalla ei estetä uusia murhia tapahtumasta. Ei niin. Mutta kynnys joukkomurhan onnistumiseen nousisi, ainakin hieman. Ennen vanhaan kun piti alkaa puukon tai kirveen kanssa riehumaan, kymmenen ihmisen hengiltä saaminen oli kovan työn takana. Väkijoukosta saattoi aina nousta esiin sankari tai kaksi, jotka pystyivät taltuttamaan riehujan. Saattoipa kirvesmieheltä (tai -naiselta, tasapuolisuuden nimissä) loppua voimatkin aktiivisen kirveen heiluttelun tuloksena ja siten joku suunniteltu uhri säästyä.

Automaattiase ei kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia sankaruuteen tilanteessa, jossa sellainen on vain yhdellä osapuolella. Sormea tarvitsee jaksaa koukistaa vain hieman, ja tekniikka huolehtii lopusta, ovelta käsin voi hallita koko huonetta. Tuntea itsensä voittamattomaksi, kuolemattomaksi.

On vaikea nähdä perusteluja siihen, miksi kansalaisilla pitäisi olla oikeus säilyttää mosquiton tai waltherin kaltaisia aseita kotona. Ampumaseurat perustakoon harjoituspaikkoihinsa turvallisia säilöjä, joissa harrastajat voisivat aseitaan pitää. Eikä rata-ammunnassa taida tarvita automaattipistoolia. Siellä ehtii ladata käsinkin?

Onhan meillä tässä maailmassa toki niitäkin maita, joissa asia on ratkaistu toisin; aseen kantaminen on tavallista, niiden väärinkäyttöä vastaan suojaudutaan asein. Tällaisia maita ovat mm. Yhdysvallat, Pakistan ja Israel. Olisiko jostain näistä maista esikuvaksi kansalaisten turvallisuuden suhteen? Valinta on meidän. Minä kannatan Pohjois-Savon poliisilaitoksen linjaa. Ei käsiaselupia.

Hauska peli

Iskinpä hakuun "walther p22".

Ekalla rivillä löytyi erään asekauppaketjun sivu. Walther -pistoolia esiteltiin tyyliin "Perusversionakin tämä ase on hauska peli ampua".

Alempana hakutuloksissa oli keskustelupalsta rekyyli.fi. Siellä käydyssä keskustelussa ase mainitaan kevyeksi, uskottavan näköiseksi ja halvaksi aseeksi, joka on kuitenkin epätarkka ja osin heikkolaatuinen. Kommentteja olivat mm. "aivan liian pieni käteen ja muutenkin lelun näköinen (lapselle parempi).", "Sopii pieni kätiselle, kuten naisille oikein hyvin.", "Sitä en ymmärrä kuinka P22 Targetin ja Moskiitton kauppa näyttää käyvän vieläkin hyvin vaikka foorumit (sekä koti- että ulkomaiset) ovat täynnä hate-mailia ja kertomuksia erilaisista ongelmista."

Näitä kommentteja lukiessani jäin miettimään, että mitä ihmettä varten tällaisia aseita edes myydään? Kuka niitä haluaa ostaa?

Mieleen tuli montakin vastausta, toinen toistaan stereotyyppisempia. Jääköön ne tähän kirjaamatta. Mutta mainittakoon se, että ylläoleva lainaus, jossa on viittaus viime vuoden koulusurmissa käytettyyn Sig Sauer Mosquito -aseeseen, on kirjoitettu vuosi sitten lokakuussa, ennen Jokelan surullisia tapahtumia. Pienten automaattipistoolien kauppa käy siis hyvin. Niitä on vielä paljon piilossa julkisuudelta.

Kuolemattomat

Vajaa vuosi sitten kirjoitin otsikolla Lakeuksien kutsu. Haikailin pois ruuhkaisesta Etelä-Suomesta, jonnekin, jossa ihmisiä olisi vähemmän ja ihmisten ahdistus mahtuisi purkautumaan turvallisemmin. Täällä sitä nyt sitten ollaan, Pohjanmaan lakeuksilla.

Ja taas naapuripaikkakunnalla sairas nuori mies haluaa tehdä itsestään kuolemattoman toisten kustannuksella.

Taas kerran julkisuudessa riepotellaan paitsi kärsiviä omaisia, myös poliiseja, lääkäreitä ja ennen kaikkea poliitikkoja. "Joko nyt olisi aika ryhtyä toimenpiteisiin?" Ihan varmasti olisi. Ja aivan yhtä varmasti esimerkiksi Suomen hallitus olisi jo aikaa sitten tehnyt nuo toimenpiteet, maksoi mitä maksoi, jos joku vain olisi kertonut mitä ne ovat. Taikatemppuja ei tässäkään asiassa ole. Monta asiaa on tehtykin: Kauhajoen tapauksessa poliisi oli tietoinen ampujan nettivideoista ja reagoi niihin, vaikka Ilta-sanomat tyypilliseen tapaansa muuta väittääkin. Suomi nyt vain valitettavasti sattuu olemaan oikeusvaltio, jossa poliisin on kyettävä perustelemaan toimintaansa lailla, ei "musta tuntuu" -menetelmällä. Puhumattakaan vatu- eli "vaimosta tuntuu" -menetelmästä.

Iltapäivälehdet mielellään ristiinnaulitsisivat tuon onnettoman poliisimiehen, joka eilen päästi tämänpäiväisen ampujan kulkemaan vapaalla jalalla. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä toisin?
Jos jotain tulisi ottaa uudelleen tarkasteluun, se on ampuma-aselupien myöntöperusteet laajemmassakin mielessä. Tarvitseeko ensimmäisen aseen tosiaan olla automaattipistooli? Aloitetaanhan muidenkin vaarallisten vekottimien, kuten esimerkiksi moottoripyörien, käyttö yleensä köykäisemmistä ja ainakin periaatteessa turvallisemmista laitteista.
Ampuma-aseluvan myöntämistä voisi tiukentaa myös perinnöksi saatavien aseiden kohdalla. Mielestäni kaikki aseet tulisi lähtökohtaisesti luovuttaa valtiolle. Keräilijät voisivat välttää kokoelmiensa tuhoutumisen laatimalla testamentin, jossa osoitettaisiin se henkilö, jolle aseet tulisi luovuttaa hänen kuolemansa jälkeen. Myös metsästysaseita voisi testamentata, mutta ilman testamenttia kaikki aseet siis luovutettaisiin valtiolle.

Ampumaseuran jäsenyydelle pitäisi antaa suurempi painoarvo aselupia myönnettäessä. Ennen luvan saamista edellytettäisiin esimerkiksi vuoden mittainen jäsenyys seurassa ja seuralta saatava todistus soveltuvuudesta.

Kun aseluvan on kerran saanut, tulisi poliisilla riittää resursseja aseiden haltijoiden tarkkailemiseen. Poliisiviranomainen voisi järjestää säännöllisesti katselmuksia palotarkastusten tyyliin. Niissä tarkastettaisiin aseiden ja patruunoiden säilytys sekä voitaisiin päällisin puolin arvioida myös aseiden haltijan soveltuvuus.

Mikään näistä keinoista ei ole täydellinen ratkaisu, mutta niillä voitaisiin pitkällä aikavälillä ehkä hieman vähentää aseiden joutumista vääriin käsiin. Kenenkään toimeentuloon nämä säädökset eivät vaikuttaisi, sillä ammattirikollisille jäisivät edelleen kaikki luvattomat ja laittomat aseet.

Spitaalinen

Spitaali: leprabakteerin aiheuttama, kehitysmaissa esiintyvä pitkäaikainen tauti, oireina täpliä, kyhmyjä, rakkuloita ja haavaumia sekä hermostovaurioita (lähde: poliklinikka.fi).

Spitaali on kummallinen tauti. Nimittäin sen takia, että harva meistä pystyy määrittelemään sen, mitä se oikeastaan on. Vielä harvempi on oikeasti tavannut yhtään spitaalista ihmistä. Kuitenkin se on yksi maailman pelätyimmistä taudeista. Mietipä vaikka: eikö sana spitaalinen saakin niskakarvasi pystyyn, eikö olo tunnukin heti epämiellyttävälle, kun tuota tautia vaikka vain ajatteleekin? Eikö tuollaisen taudin kantajaksi tunnustautuminen tuntuisikin ylivoimaisen vaikealta?

Aivan yhtä kummallinen tauti tuntuu olevan uskovaisuus. Sitäkään ei oikein kukaan osaa määritellä. Uskovaisia monet meistä ovat tavanneet, mutta harva tohtii sellaiseksi tunnustautua. Esimerkiksi eilen tapasin erään herrasmiehen, joka kiirehti nopeasti sanomaan, ettei ole mikään uskovainen. Lause jatkui silti: ”…mutta kyllä minä joka ilta luen iltarukouksen ja ruuan siunaan.”

Mooseksen kirjoissa kerrotaan, kuinka Jumala antoi ihmisille lain, kymmenen käskyä. Niiden noudattamisesta hän antoi seuraavanlaiset ohjeet: ”Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” Jumala siis kehottaa uskovaa ihmistä pitämään uskoaan varsin julkisena asiana. Meille suomalaisille uskovaisuus tuntuu kuitenkin olevan kauhistus. Uskossa voidaan elää, uskovia olla, mutta ei uskovaisia.

Mitä me uskovat ihmiset olemme tehneet väärin, kun sanalla uskovainen on niin paha kaiku? Osaisiko joku sen selittää? Voiko tuota virhettä millään enää korjata?

Jokaisessa meissä asuu pieni sadisti

Sadistiksi kutsutaan henkilöä, joka saa nautintoa toisen ihmisen kokemasta tuskasta (vrt. markiisi de Sade). Usein sadisti on itse aiheuttanut tuon kivun.

Useimmat ihmiset, ja tässä yhteydessä tämä tarkoittanee käytännössä kaikkia, saavat jonkinlaista mielihyvää toisten kärsimyksiä seuraamalla. Vai mitä muita motiiveja meillä on esimerkiksi iltapäivälehtien ostamiseen kuin skandaalinnälkä? Haluamme ahmia tarinoita toisten epäonnesta, toisten virheistä, toisten menetyksistä. Tietysti joku ostaa iltapäivälehden televisio-ohjelmien tai sarjakuvien takia, mutta käsi sydämelle nyt: mikä lisää lehtien myyntiä eniten?

Massatuho.

Yleensä jaksan vastustaa kiusausta ostaa iltapäivälehtiä, koska olen niin monta kertaa havainnut ne tyhjänpäiväisiksi aviiseiksi. Kuitenkin tuo kiusaus on jatkuvasti olemassa, uteliaana tuijotan lööppejä ja lehtien kansia kaupan kassalla.

Entäs silloin kun onnettomuus tapahtuu jossain lähellä?

Eilen aamulla paloi meidän kylällämme sikala. Kyllä minä seisoin kirvesmiesten kanssa tuossa pihanurmikolla ihmettelemässä -ja ehkä salaa ihastelemassa- kolmostien takaa nousevaa savupatsasta. Pian alkoivat paloautojen pillit ujeltaa, ja kiinnostus sen kuin lisääntyi. Hetken kuluttua olin lähdössä keskustaan asioimaan, ja niin vain meinasi väkisin auton keula kääntyä väärään suuntaan, kohti palopaikkaa. Vaikka järki tiesi, etten siinä vaiheessa osaisi olla millään tavalla avuksi, olisinpa vain uteliaana muiden vastuksina.

Katastrofin vietti on suunnaton. Vaatii suurta tahdonvoimaa vastustaa sitä ja olla liittymättä onnettomuuspaikalla tungeksivaan uteliaiden joukkoon, joka ei millään tavalla helpota kärsineiden asemaa.

Sikala tuhoutui ja eläimiä kuoli. Isäntäväki onneksi säästyi, vaikka olivatkin kärsineet savusta. Elinkeino on vaakalaudalla. Traumat ovat pitkät, ei siinä töllistelijöiden joukko auta. Meidän sivullisten on parempi pysyä poissa tieltä, laittaa kädet ristiin ja rukoilla.

Mies vailla menneisyyttä

Viime yönä se tapahtui. Kaikkien painajaisten isoäiti. Kaikki on mennyttä.

Olen viime aikoina kiroillut sähköisen varausjärjestelmän ja kännykän kalenterijärjestelmien synkronointiongelmien kanssa. Eilen illalla päätin hankkiutua niistä eroon ja siivota puhelimen ihan kunnolla. Väsyneenä sitten painoin jotain väärää nappia. Hetken hiljaisuus ja sitten vastaus: 1293 kalenterimerkintää poistettu.

Onhan tässä nyt kevyt olo, jotenkin irrallinen. Kaikki kalenterimerkinnät ja kalenteriin tehdyt muistiinpanot ovat poissa. Tiettävästi palveluntarjoaja ne pystyy palauttamaan, mutta eivät vastaa puhelimeen... No, vielä on muutama tunti aikaa, ennen kuin ensimmäinen epäonninen kotikäynti laukeaa. Muistan kadun, ihmisten etunimet, kellonajan. Toivottavasti ei ole kovin pitkä tuo katu.

Joo joo. On varoitettu. Mutta minkäs teet, elämä on.