Maailman vahvin mies

Luin tämän päivän lehdestä pöyristyttävän jutun. Se kertoi vastikään julkisilla vaaleilla valitusta henkilöstä, jota on kuvailtu useasti maailman mahtavimmaksi yksittäiseksi ihmiseksi. Yhdysvaltain presidentistä.

Minusta on sinänsä mukavaa, että Yhdysvalloissa on siirrytty jo sentään viime vuosisadalle yleisessä ilmapiirissä. Valkoisen ylivallan öykkäröinti on vähentynyt, ainakin juhlapuheissa, ja ainakin hetkiseksi. Mutta ei tämän kirjoituksen kärjen pitänyt siihen asiaan osua.

Kun Yhdysvaltain presidentti vannoo virkavalansa, hän samalla luovuttaa pois merkittävän osan niistä kansalaisoikeuksista, joita lukemattomat amerikkalaissotilaat maansa perustuslakiin vedoten ovat verellään puolustaneet ympäri maailmaa. Tullessaan Yhdysvaltain presidentiksi ihminen lakkaa olemasta yksityishenkilö. Hänestä tulee kansallista omaisuutta. Hänellä ei ole oikeutta esimerkiksi yksityiseen kirjeenvaihtoon, sähköpostiin tai tekstiviesteihin. Jokainen viesti on julkinen dokumentti, jonka kongressi tai oikeuslaitos saavat milloin vain pyytää tarkasteltavakseen.

Vaikka tässä voisi olla tehokas ehkäisykeino suomalaistyylisten tekstiviestiskandaalien syntymiseen, en voi kuin kummastella sitä, kuinka tämä on mahdollista. Miten maassa, jossa yksilön vapaus ja ihmisoikeudet ovat niinkin keskeisessä osassa elämää, voidaan yhtä yksilöä vuodesta toiseen riistää näin pahasti ja rajoittaa hänen elämäänsä tällaisilla perustavaa laatua olevilla kielloilla? Kun presidentti, tai edes hänen perheensä, tuskin voi mennä edes vapaasti tapaamaan tuttaviaan näiden koteihin, riistetään häneltä käytännössä koko länsimaisen "vapaan" maailman perusta. Hänestä tulee paitsi maailman mahtavin, myös maailman parhaiten suojeltu ihminen. Puhu siinä sitten ihmisyydestä ja ihmisoikeuksista. Lihamuurin ympäröimänä, tarkka-ampujien piirittämänä. Maailman tarkimmin vartioitu vanki.

Isien usko

Johdin eilen hartaushetken veteraanien palvelutalossa. Asukkailta tuli paljon toivevirsiä, joita sitten yhdessä veisasimme. Yksi niistä oli virsi 577, sun kätes, Herra, voimakkaan. Tuon virren neljännessä säkeistössä vakuutetaan, että lapsemme vielä kerran kyntävät peltomme ja uskovat samoin kuin me uskomme.

Viimeisen viikon ajan olen hartaushetkiä pitäessäni viipyillyt pyhäinpäivän tunnelmissa. Puhunut juuri siitä, mistä tämäkin virsi puhuu: sukupolvien ketjusta. Kuitenkin eilen tätä virttä veisatessani en voinut olla ajattelematta, että noinkohan tämä virsi olisi joutanut jäädä pois tästä virsikirjasta, tai ainakin ansainnut tulla sanoiltaan reilummin uudistetuksi?

Tämä virsi kertoo minulle maailmasta, jota ei taida enää olla olemassa. Jostain sellaisesta, joka elää vanhempien sukupolvien kunniakkaissa muistoissa, mutta jonka todellisuus on jättänyt taakseen jo kauan sitten.

Ei meidän kotimaamme enää ole sellainen agraarinen onnela, josta tämä virsi kertoo. Harvassa ovat ne onnelliset, jotka voivat varmoina laulaa siitä, kuinka lapsetkin jäävät asumaan ja viljelemään isiensä kotitilaa. Väki on muuttanut kaupunkeihin ja taajamiin, vanhat tuvat jäävät tyhjilleen, peltojen keskellä ei enää eletä sadan, vaan tuhannen hehtaarin yksinäisyydessä.

Yhtä rajua on ollut murros myös tuon virressä mainitun uskon kohdalla. Nykyään ei enää ole lainkaan itsestäänselvyys, että lapset ja lapsenlapset uskoisivat enää samalla tavalla kuin vanhempansa. Hyvä kun samaan Jumalaan uskovat, uskoisivat nyt edes johonkin. Taitaa vain olla niin, että yhteiskuntamme opettaa lapsemme uskomaan ainoastaan itseensä, enää ei uskota edes hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka nimissä kansamme on vieroitettu elävästä jumalayhteydestä.

Meillä nykypäivän isillä ja äideillä on aikaisempia sukupolvia paljon suurempi urakka edessä, kun yritämme siirtää oman kulttuuriperimämme, myös uskon, lapsillemme. Jumala siinä meitä auttakoon.

Kaikki pyhät

Tänään on pyhäinpäivä. Juhlapyhä, jota melkoinen osa Suomen kansasta pitää jokseenkin merkityksettömänä ja tarpeettomana. Mieluummin riekuttaisiin naamiaisasussa pitkin kyliä ja kaupunkeja karkkeja kerjäten ja kepposia tehden, kuten jossain päin maailmaa tapana onkin pyhäinpäivän aattona.

Kaupallisen Halloweenin paineessa varsinaisen pyhäinpäivän merkitys tahtoo unohtua. Vaikka silloin vietetäänkin kirkoissamme muistojumalanpalveluksia, joissa luetaan kaikkien viimeksi kuluneen vuoden aikana kuolleiden ja/tai haudattujen seurakuntalaisten nimet, ei tarkoitus silti ole tuijottaa vain menneeseen.

Pyhäinpäivä on oikeastaan kaikkien pyhien päivä. Tänä päivänä meidän pitäisi viimeistään ymmärtää, mitä jumalanpalveluksessa oikeastaan sanotaan, kun yhdessä kaikkien pyhien kanssa ylistetään Jumalaa.

Kaikki pyhät ei tarkoita pyhimyksiä, merkkihenkilöitä tai viimeisen vuoden aikana kuolleita. Kaikki pyhät tarkoittaa kastettuja, Kristukseen uskovia ihmisiä. Eläviä ja kuolleita. Suurinta osaa Suomen nykyisestäkin väestöstä, menneistä puhumattakaan.

Kaikkien pyhien päivänä me saamme iloita siitä käsittämättömästä lahjasta, jonka Jumala on meille antanut. Hän on tehnyt meistä surkeista ihmisparoista pyhiä.

Materialistisen ja hyperindividualistisen ihmiskäsityksen aikana tällainen puhe ihmisen surkeudesta ei ole kovin trendikästä. Ennen kaikkea luterilaista kirkkoa mollataan usein siitä, että se tahtoo liikaa synkistää ihmisten mieltä puhumalla synnistä, heikkoudesta ja pahuudesta. sanotaanpa vielä, että kirkko kannustaa ihmisiä tekemään itsemurhia puhumalla taivaasta. Pitäisi olla positiivisempi, iloisempi, uskoa enemmän ihmiseen.

Minusta ei ole synkistelyä kertoa, että ihminen on surkea eikä omin voimin pysty mihinkään. Se on tosiasioiden tunnustamista. Tästä lähdetään, niin kuin on tapana sanoa. Ja mihin lähdetään? Kohti taivaallista riemua, ikuista elämää. No niin, siinä se taas tuli. Mutta, arvostelijat, älkää unohtako mainita tätä: Luterilainen kirkko korostaa myös sitä, että ihminen ei omilla teoillaan ja valinnoillaan voi varmistaa taivaaseen pääsyään. Tämä opetus kuuluu yhteen taivaspuheitten kanssa. Mikäli näitä kahta ei eroteta toisistaan, ei kenellekään synny harhakäsitystä siitä, että taivaaseen voisi täältä omin avuin lähteä.

Kurikan kirkon seinustalla on kivi, jossa lukee "Pysähdy. Menneet sukupolvet lepäävät täällä." Vaikka tuo teksti ei välttämättä kestäkään kovin syvällistä teologista tarkastelua, on siinä silti meille tärkeä viesti: Me olemme osa sukupolvien ketjua, joka jatkuu aina maailman loppuun asti. Tuohon ketjuun emme voi itse liittyä. Meidät on siihen liitetty.

Tänä iltana vietetään vielä monta jumalanpalvelusta eri kirkoissa. Vaikka oma omaisesi ei olisikaan sattunut kuolemaan viimeisen vuoden aikana, voit silti hyvillä mielin osallistua noihin tilaisuuksiin. Sinulla on aihetta kiittää.