Johdin eilen hartaushetken veteraanien palvelutalossa. Asukkailta tuli paljon toivevirsiä, joita sitten yhdessä veisasimme. Yksi niistä oli virsi 577, sun kätes, Herra, voimakkaan. Tuon virren neljännessä säkeistössä vakuutetaan, että lapsemme vielä kerran kyntävät peltomme ja uskovat samoin kuin me uskomme.
Viimeisen viikon ajan olen hartaushetkiä pitäessäni viipyillyt pyhäinpäivän tunnelmissa. Puhunut juuri siitä, mistä tämäkin virsi puhuu: sukupolvien ketjusta. Kuitenkin eilen tätä virttä veisatessani en voinut olla ajattelematta, että noinkohan tämä virsi olisi joutanut jäädä pois tästä virsikirjasta, tai ainakin ansainnut tulla sanoiltaan reilummin uudistetuksi?
Tämä virsi kertoo minulle maailmasta, jota ei taida enää olla olemassa. Jostain sellaisesta, joka elää vanhempien sukupolvien kunniakkaissa muistoissa, mutta jonka todellisuus on jättänyt taakseen jo kauan sitten.
Ei meidän kotimaamme enää ole sellainen agraarinen onnela, josta tämä virsi kertoo. Harvassa ovat ne onnelliset, jotka voivat varmoina laulaa siitä, kuinka lapsetkin jäävät asumaan ja viljelemään isiensä kotitilaa. Väki on muuttanut kaupunkeihin ja taajamiin, vanhat tuvat jäävät tyhjilleen, peltojen keskellä ei enää eletä sadan, vaan tuhannen hehtaarin yksinäisyydessä.
Yhtä rajua on ollut murros myös tuon virressä mainitun uskon kohdalla. Nykyään ei enää ole lainkaan itsestäänselvyys, että lapset ja lapsenlapset uskoisivat enää samalla tavalla kuin vanhempansa. Hyvä kun samaan Jumalaan uskovat, uskoisivat nyt edes johonkin. Taitaa vain olla niin, että yhteiskuntamme opettaa lapsemme uskomaan ainoastaan itseensä, enää ei uskota edes hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka nimissä kansamme on vieroitettu elävästä jumalayhteydestä.
Meillä nykypäivän isillä ja äideillä on aikaisempia sukupolvia paljon suurempi urakka edessä, kun yritämme siirtää oman kulttuuriperimämme, myös uskon, lapsillemme. Jumala siinä meitä auttakoon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti