Vaalipuhe vuosien takaa

Tämän päivän saarnaa valmistellessani päädyin tavoistani poiketen käyttämään aiheenani Vanhan testamentin tekstiä. Syy on ilmeinen: profeetta Jeremia on aikoinaan kirjoittanut selkeän vaalipuheen. Tekstissä sanotaan mm. että "toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt."

Voiko sitä enää sen paremmin ilmaista? Jumalan tahto on, että me käymme äänestämässä aina, kun meillä on siihen mahdollisuus. Äänestämättä jättäminen on siis selvästi Jumalan tahdon vastainen asia. Jos epäilyttää, niin lukekaa itse. Jer. 29:4-7.

Että ei kun uurnille vaan.

Näitähän meillä riittää

-valitettavasti.

Oulun perhesurmaajan kaltaisia sankareita taitaa ilmaantua useampia vuosittain. Heidän mukanaan kuolee siis enemmän ihmisiä kuin kouluampumisissa. Perhesurmat lienevät myös vielä vaikeammin ennustettavia, sillä ainakin tähän saakka kouluampujat ovat antaneet ainakin jonkinlaisia vihjeitä suunnitelmistaan etukäteen. Kuka selvittäisi, mitkä merkit ovat näkyvillä, kun kunniallinen perheenisä on muuttumassa perhesurmaajaksi?

Tälle kansalle on langetettu raskas taakka. Raukkamaisuus. Etsimme helppoa ulospääsyä omista ongelmistamme, ja kovin usein se löytyy aseen piipusta. Samalla haluamme sankareiksi, ja "vapautamme" muutaman muunkin kurjasta elämästään.

Milloin meitä armahdetaan? Milloin opimme, että on olemassa muitakin keinoja käsitellä ahdistustaan?

Tuli ja liike

Ainakin takavuosina armeijan käyneet tunnistavat otsikon merkityksen. Se on taistelijan perusmenettely nk. avoimessa taistelussa, jossa maasto ei tarjoa kunnon suojaa tai on edettävä kohti vihollista.

Samaa termistöä voi käyttää puhuttaessa kirkkomme nykytilasta. Olemme sodassa, vastassamme ovat toisuskoisten ja uskonnottomien liittoutuneet joukot. Kuinka kirkko voi selviytyä? Tuli ja liike ovat avainasemassa tässäkin taistelussa.

Kirkko voi jäädä asemiinsa taistelemaan, laukoa torjunta-ammuksiaan omista norsunluutorneistaan, mutta ennuste jäänee huonoksi. Armeijassa teroitetaan, että ei pidä jäädä makaamaan vihollisen tulen alle. Liikkumaton maali on helppo maali.

Toisaalta sitä voi lähteä suin päin ryntäämään eteenpäin, hylätä vanhat rakennelmat ja linnakkeet, uudistaa uudistamisen nimissä kaiken ja enemmänkin. Mutta silloinkin viholliselle annetaan valttikortit käteen: Jäljelle ei jää mitään, millä suojautua, eikä jatkuvassa liikkeessä pysty tarkasti tähtäämään omia laukauksiaan.

Jäljelle jää tuli ja liike.

Uusiin, parempiin asemiin on pyrittävä jatkuvasti, mutta se on tehtävä harkiten. Ammutaan muutama laukaus tuelta, sitten taas vähän eteenpäin. Vain siten kirkko voi menestyä tässä sodassa, jota käydään joka päivä meidän keskellämme. Kristittyjen vainot eivät kuulu historiaan, vaan ne ovat totta "tänään, tässä ja nyt", kuten Timo T. A. Mikkonen aikoinaan kolmosteeveen ensimmäisessä talkshowssa sanoi.

Ja se kirkko. Kirkko ei ole piispat. Se ei ole kirkkohallitus tai kirkolliskokous. Se olemme me. Jokainen Kristukseen kastettu.

"Se sana seisoo vahvana, ne ei voi sitä kestää."

Laupias pohjalainen

Kuulin kertomuksen eräästä perheestä, jonka kissa oli kadonnut. Perhe oli huolestuneena miettinyt, mihin eläin on joutunut, onko se kuollut? Parin päivän kuluttua kissa oli kuitenkin palannut takaisin kotiin hyvävoimaisena, paperilappu kaulaansa teipattuna.

Paperilapussa oli ollut puhelinnumero ja lyhyt viesti: Soittakaa kissasta.

Kissa oli joutunut liikenneonnettomuuteen. Se oli törmännyt yhteen moottoripyörän kanssa. Pyöräilijä oli pysähtynyt huolissaan siitä, että joutuu nyt lopettamaan kituvan kissan. Kissa oli kuitenkin vironnut, ja pyöräilijä oli halunnut huolehtia, että sillä on kaikki hyvin. Hän oli vienyt kissan lähimpään taloon ja pyytänyt heitä huolehtimaan siitä sen aikaa, kun hän itse oli käynyt vaihtamassa moottoripyörän autoon. Autolla hän oli sitten vienyt kissan eläinlääkärin tarkastettavaksi.

Eläinlääkäri ei ollut löytänyt kissasta vikaa, jolloin pyöräilijä oli vienyt kissan kotiinsa, antanut sille ruokaa ja tarkkaillut sitä yön yli. Seuraavana päivänä hän sitten oli kuljettanut kissan takaisin onnettomuuspaikalle lappu kaulassaan ja toivonut, että se siitä osaisi mennä kotiinsa.

Minulle tämä tarina -joka lienee ainakin suurimmaksi osaksi totta- on selkeä toisinto Raamatussa kuvatusta laupiaan samarialaisen tapauksesta. Motoristi halusi kustannuksistaan välittämättä huolehtia tuon onnettoman luontokappaleen terveydestä. Ihailen tuota henkilöä.

Kuitenkin tarinasta nousee mieleen myös paljon kysymyksiä. Tekevälle sattuu, sanotaan. Elämän matkan varrella kolhimme lukemattomia läheisiämme, vahingossa ja tositarkoituksella. Huomaammeko me heitä? Pidämmekö huolta heidän hyvinvoinnistaan, kannammeko vastuumme tekemisistämme?

Ehkä meillä on hiukan parantamisen varaa, ainakin useimmilla.

Huomataan toinen toisemme.

Kastemaljan äärellä

Nuorin tyttäreni kastetaan tänään. Se ei taida olla kovin muodikasta nykyisin, ainakin jos tiedotusvälineisiin on uskominen. Lehdistä saa lukea ja radiosta kuulla vähän väliä juttuja, joissa kerrotaan kirkkoon kuulumisen taas vähentyneen ja kastettujen lasten osuuden kaikista lapsista pienentyneen.

Monet vanhemmat, jotka eivät anna kastaa lastaan (kirkkolain sanamuoto), perustelevat ratkaisuaan sillä, että lapsi saa sitten vanhempana itse päättää, kuuluuko kirkkoon vai ei. Ihan kaunis ajatus sinänsä, mutta jos kastamaton lapsi ei saa osallistua päiväkodin ja koulun uskontokasvatukseen, eikä hänelle uskosta kotonakaan kerrota, on valinta jo hänen puolestaan tehty. Se on vähintään yhtä voimakas valinta, kuin päätös kastaa lapsi ja liittää hänet kirkkoon.

Minulle lapseni kaste on tärkeä myös henkilökohtaisesti. Kastettuna lapsi on Jumalan erityissuojeluksessa, ja oma vastuuni on siis suhteessa pienempi. Miksi se on minulle tärkeää? Koska uskoni on heikko. En usko siihen, että pystyn olemaan lapseni turvana aina ja kaikkialla, enkä siihen, että pystyn varjelemaan hänet kaikelta siltä pahalta, miltä haluaisin. Kadehdin niitä vanhempia, jotka uskovat omaan täydellisyyteensä ja joutuvat ulkoistamaan kasvatus- ja varjelusvastuuta korkeintaan koululle, päiväkodille, poliisille ja sosiaalityöntekijöille.

Vettä, vettä!

Yksi tämän aamun kiinnostavimmista uutisista oli se, että Marsissa on ensimmäisen kerran havaittu lunta. Sitä oli leijaillut pilvenä planeetan ilmakehässä, mutta ei satanut maahan saakka.

Entäs sitten? Meillähän on täällä lunta, joka ainakin ennen vanhaan satoi alas asti?

Tuo uutinen saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta on silti merkittävä. Se osoittaa, että Marsissa on kuin onkin vapaata vettä, jota voitaisiin ehkä hyödyntää joskus tulevaisuudessa, jos ihminen tosissaan ryhtyisi asuttamaan naapuriplaneettaamme.

Vieraiden maailmojen asuttaminen on aina leimattu  huuhaaksi ja täysin hyödyttömäksi. Kuitenkin juuri sen kaltainen kehitys on ollut leimallista ihmiskunnalle aina -sekä Raamatun että tieteellisen historiankäsityksen mukaan. Ihmiskunta on syntynyt jossain, mutta pyrkinyt aina levittäytymään kaikkialle.

Toisen planeetan olosuhteet tuntuvat meistä kovin erilaisilta kuin ne, joissa ihmiset täällä nyt elävät. Jos kuitenkin pohditaan sitä, mitä alkuaikojen ihmiset olisivat sanoneet, jos heille olisi kerrottu, että jonain päivänä ihminen asuu napapiirin pohjoispuolella, ei Marsin asuttaminen enää tunnukaan yhtä utopistiselta. Uskon, että saan vielä omana elinaikanani nähdä sen, että Marsiin perustetaan pysyvä siirtokunta.

Toivon hartaasti, että ihmiskunta on oppinut jotain tästä ensimmäisestä planeetastaan. Edes sen, että Marsia ei saastutettaisi ja roskattaisi niin kuin Maata. Että Marsin asuttaminen olisi sen arvoista, että se kannattaa tehdä Maan kustannuksella -avaruuslentoja suurempaa saastuttajaa on nykytekniikan valossa vaikea kuvitella.