keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Äijät

Viime viikonloppuna olin yli kolmenkymmenen miehen kanssa purjehtimassa. Porukassa oli kaikenlaisia miehiä; oli nuoria ja vanhoja, työssäkäyviä, opiskelijoita ja eläkeläisiä. Kaikenlaisten ammattien edustajia.

Yhteistä kaikille oli halu osallistua johonkin seurakunnan toimintaan. Paino on tässä nimenomaan sanalla toiminta. Vaikka kaikki miehet osallistuivatkin viikonlopun aikana varsin aktiivisesti hartauksiin, lauluhetkiin ja sunnuntain messuun, nähtiin innokkaimmat osanottajat kuitenkin aina juuri silloin, kun oli tilaisuus päästä tekemään jotain konkreettista, omin käsin. Purjehtimiseen ja laivan liikutteluun liittyvät tehtävät olivat tietysti kaikkein halutuimpia, mutta vapaaehtoisia oli helppo saada myös lattioiden lakaisuun ja perunoiden kuorimiseen. Pitäessämme lauantaina tuulta Sisä-Nuokon rannassa miesjoukosta pystyi selvästi aistimaan turhautumisen, kun varsinaiseen action-osuuteen ei tunnuttu pääsevän.

Lauantain paikallaanolo ei kuitenkaan tuntunut latistavan leirin kokonaistunnelmaa. Minkäs sitä pieni ihminen -vaikka kuinka äijä olisi- Luojan mahtaville sääilmiöille voi. Kun tuuli on 18 metriä sekunnissa, niin se on 18 metriä sekunnissa ja sillä siisti.

Ajatuksenpoikanenkin tässä kirjoituksessa oli. Se liittyy siihen, että kyllä sitä tästä naisten maailmasta (vrt. aikaisempi kirjoitukseni) miehiäkin löytyy, kun heidät vaan saadaan houkutelluksi esiin koloistaan. Miesten purjehdusleiri tuntui olevan yksi hyvä keino saada äijiä aktivoitua. Niitä ei vain pysty joka viikonloppu eikä edes kovin montaa kertaa vuodessa järjestämään. On löydettävä jotain tapoja kohdata miehet myös "arkisemmissa" oloissa. Hämeenlinnassa on vuosikausia koottu miehiä kerran kuussa varhaiselle aamukahville paikallisen konditoriayrittäjän tiloihin. Voisiko sellainen toimia Hyvinkäälläkin?

tiistai 18. syyskuuta 2007

Vesi ei lihota

Alan olla jo siinä iässä, että parempi vähän tarkkailla terveyttään, ennen kuin on liian myöhäistä. Ammattikin oikeastaan pakottaa siihen; jotkut kollegat varoittelivat minua etukäteen, että voileipäkakkujen vaikutus on kilo kuukaudessa.

Toistaiseksi olen onnistunut jotenkin tasapainoilemaan nautintojen ja kieltäymysten välillä niin, että lisäkiloja ei ole karttunut. Se vaatii kyllä säännöllistä painontarkkailua, jopa siinä määrin, että aloin jokin aika sitten epäillä vanhan vaakamme mielenterveyttä. Ostin uuden digitaalivaa'an, joka lahjomattomasti kertoo minun painavan kaksi kiloa enemmän kuin vanha vaaka -jossa ei siis ollutkaan mitään vikaa.

Uusi vaaka ilmoittaa painon sadan gramman tarkkuudella, joka on huima parannus entiseen nähden. Niinpä sitä ostaessani uskoinkin, että sen avulla saan ehkä jopa entisiä vararavintoja kulutettua pois vyötäröltä. Laitteen tarkkuus kuitenkin mietitytti minua, ja niinpä tein hetki sitten pienen empiirisen kokeen: Kävin punnitsemassa itseni uudella vaa'alla, join 3 desilitraa vettä ja nousin uudelleen vaa'alle.

Kolme desilitraa vettä painaa peruskoulun oppien mukaan 300 grammaa. Tai siis juomani veden massa oli sen verran. Entisen n kilon sijasta massani olisi pitänyt nyt olla n+0,3 kg. Mutta kuinkas sitten kävikään? Vaaka mokoma näytti minulle täsmälleen samat lukemat kuin ennen tankkausta. Vesi ei siis lihota. Mot.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että olen jollain tavalla oppinut kumoamaan painovoiman. Lieneekö maailmanloppu tullut ja uskovat temmattu yläilmoihin -minun uskoni sitten riitti vain 0,3 kilon kevennykseen?

Nyt pessimistit sanovat, että vaaka ei vain ole tarpeeksi tarkka. Kyllähän minä tiedän, että se on se kolmas mahdollinen selitys ilmiölle. Se on vain niin turkasen tylsä vaihtoehto, että en haluaisi sitä ajatella.

perjantai 14. syyskuuta 2007

Kuriton koira

Meillä on koira. Se on jo aika iso kooltaan, mutta oikeastaan se on vielä ihan pentu. Sitä on yritetty opettaa tavoille, mutta minkäs koira luonnolleen voi.

Tänä aamuna olin lähdössä koiran kanssa pienelle aamukävelylle, kun eräs ystäväni tuli pistäytymään kylässä. Olin jo pihalla koiran kanssa, ja jäimme sitten siihen pihatielle ystäväni kanssa keskustelemaan. Koira tuli meidän luoksemme, asettui siihen jalkojen juureen makaamaan ja vaikutti oikein tyytyväiseltä elämäänsä. Sitten yhtäkkiä, täysin ilman mitään ennakkovaroitusta, se säntäsi avoimesta portista kadun yli toisella puolella jalkakäytävää kulkevan pikkukoiran kimppuun. Ei se hyökännyt, pentu ei vielä ainakaan osaa olla aggressiivinen, mutta halusipahan mennä tekemään tuttavuutta ohikulkijan kanssa. Luulenpa, että tuon pienen vieraan koiran houkutus oli pennullemme niin suuri, että se ei olisi kyennyt väistämään, jos tietä pitkin olisi juuri sillä hetkellä sattunut kulkemaan jokin ajoneuvo. Sen kuljettajalla ei ainakaan olisi ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä reagoimaan portinpylväiden välistä yllättäen syöksyvään eläimeen. Se olisi voinut olla koiran menoa, ja isokokoinen eläin olisi varmasti aiheuttanut vahinkoa myös vastapuolelle.

Siinä koiraa toruessani mietin hiljaa mielessäni, että emme me ihmiset taida olla sen kummempia. Säntäämme milloin minkäkin houkutuksen perään täysin ymmärtämättä varoa sitä, mitä siinä sivussa saattaa tapahtua.

Yritä siinä sitten koiralta vaatia käytöstapoja.

maanantai 10. syyskuuta 2007

Maailma on naisten

Pari viikkoa sitten Sääksin saunan lauteilla istuessani eräs vanha mies sanoi minulle, että nykyään joka paikassa naisia on enemmän, pesäpallo-ottelun katsomossakin. Tämä kommentti liittyi keskusteluun siitä, että sen päivän retkelle seurakunnan leirikeskukseen osallistui yli kolmekymmentä naista, mutta vain kourallinen miehiä.

Kyllähän se niin taitaa olla. Naiset ovat kansoittaneet korkeakoulut ja akateemiset työpaikat. Vilkaisu kansalaisopistojen ja muiden harrastusmahdollisuuksia tarjoavien järjestöjen ohjelmistoon vakuuttaa, että naisia on niidenkin osanottajissa enemmistö. Sama ilmiö näkyy myös seurakunnassa: Jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin saapuu paljon enemmän naisia kuin miehiä.

Mikä meissä miehissä on vikana, kun me emme osallistu? Jäämme mieluummin kotiin, televisiota kai tuijottamaan. Vai tarjotaanko meille vääränlaisia osallistumismahdollisuuksia? Pitäisikö miehille keksiä jotain täysin uudenlaista toimintaa? Vai onko syy sittenkin meissä miehissä itsessämme?

Hyvinkään seurakunnan aikuistyöstä vastaavana pappina haastan juuri sinut mukaan suunnittelemaan seurakuntaamme sellaista toimintaa, jossa miehetkin voisivat luontevasti olla mukana!

sunnuntai 9. syyskuuta 2007

Tästä se lähtee

Niin, ajattelin, että kun kerran kaikki muutkin, niin miksi en sitten minä? Blogin pitäminen on nykyisin ihan älyttömän yleistä. Kai tätä joskus joku voi eksyä lukemaankin.