torstai 8. lokakuuta 2009

Liian paljon, liian nopeasti

Lueskelin tuossa ammattilehdestä työntekijöiden kokemuksia eräästä seurakuntien yhdistymisprosessista. "Seurakuntien liittymistä pidettiin yleisesti myönteisenä, mutta yhdistymispäätös ja uudet muutokset koettiin liian nopeiksi." Samankaltaisia ääniä olen kuullut muualtakin, muiden seurakuntaliitosten yhteydessä.

Miten ne liitokset aina pääsevät yllättämään seurakuntaväen? Onko tämä taas yksi surullinen esimerkki niistä norsunluutorneista ja -linnoituksista, joihin me kirkon työntekijät olemme itsemme sulkeneet? Emmekö me tosiaan kykene seuraamaan sitä, mitä ympärillämme tapahtuu?

Kyllähän erilaisista muutoksista, kuntaliitokset mukaan luettuina, on aika paljon tietoa saatavilla jo etukäteen. Ilmapiirin tuntee, kun vaan työntää nokkaansa ulos ja vähän haistelee. Ja väitän, että seurakunnissa on kyllä tiedetty, mitä ympärillä on tapahtumassa. Kyse on toimintakulttuurista.

Seurakunnassa on totuttu reagoimaan jälkikäteen siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Aktio tapahtuu jossain muualla, sitten seurakunnasta tulee siihen viiveellä re-aktio. Ei olla totuttu olemaan muutoksen etulinjassa, mieluummin on katseltu takavasemmalta ja otettu sitten varovainen askel, kun taistelun tomu on jo vähän laantunut.

Tästä ajattelutavasta ovat välillisesti seurausta myös monet kirkkoamme ja seurakuntiamme koskettavat nykypäivän ongelmat: Väen väheneminen kirkoissa, verotulojen lasku, uskonnonopetuksen hiipuminen peruskouluissa. Ei olla haluttu luoda uutta vaan olla turvassa omien muurien sisällä.

Tämä ei kuitenkaan ole se malli, jonka Jeesus seurakunnalleen antoi. Hän oli edelläkävijä, nosti esille näkökulmia ja ongelmia, jotka toiset lakaisivat maton alle. Hän ei linnoittautunut mihinkään temppeleihin, vaan meni kirjaimellisesti sinne, missä ihmisetkin olivat; toreille ja kapakoihin, julistamaan muutosta. Voi kun me osaisimme ottaa siitä mallia. Ehkä silloin kaikki asiat eivät tapahtuisi meille yllätyksenä, vaan voisimme ehkä jopa joskus sanoa: "Mehän varoitimme!"