Muuttopäivä lähestyy hurjaa vauhtia. Huusholli ei kyllä vielä näytä ollenkaan siltä, että siihen voisi tulla asumaan. Vaikkakin puolenkymmentä timpuria paiskii töitä hiki hatussa. Ihan kohta pääsee tekemään pintoja, tapetointeja ja maalauksia. Mutta riittääkö aika... Kello on paholaisen keksintö. Se on ihmisen maallisista vastustajista pahin. Sitä vastaan on turha taistella. Se voittaa aina. Lopulta ihminen kaatuu hautaan, mutta kellot sen kun tikittävät.
Oliko elämä sitten helpompaa silloin, kun kelloja ei vielä ollut? Vaikea sanoa. Ainakin ihmisten elämä oli monella tavalla yksinkertaisempaa. Muuttaminen ainakaan ei ollut niin vaikeaa kuin nykyisin. Useimpien perheiden maallinen omaisuus siirtyi paikasta toiseen yhdessä hevoskuormassa. Jos oikein tiukka paikka tuli, saattoivat asukkaat ottaa vanhan talonsakin mukaan -hirsikehikko oli helppo purkaa ja koota sitten uudelleen uudessa paikassa. Tämänkin talon arvellaan aiemmin sijainneen tuolla joen rannassa. Nykyisellään pelkkä kehikko ei riitä -muutenhan tämä remontti olisi valmistunut jo viikkoja sitten. Nämä "lisäosat" sitä työtä hidastavat.
Niin että mitä tekemistä kesällä oli tämän jutun kanssa? Päätelkää itse.
perjantai 23. toukokuuta 2008
perjantai 16. toukokuuta 2008
Julkisuuden valokeilassa
Uudelle paikkakunnalle papiksi muutettuaan sitä tuntee olevansa jonkin sortin julkkis. Tai jos ei aivan semmoinen, niin apina ainakin. Kaikkihan sen apinan tuntee. Ja monet tuntuvat olevan kiinnostuneitakin apinasta.
Minä olen tänään ollut toimittajan haastateltavana. Onhan minua kerran jos toisenkin haastateltu eri lehtiin, mutta tällä kertaa olikin kyseessa radio. Tietääkseni se oli minulle eka kerta.
Toimittaja kyseli minulta kaikenlaisia kysymyksiä elämästä, ammatista ja muusta. Kun kerroin, että olen huolissani jumalanpalveluksen tulevaisuudesta, hän heti kysyi, mitä minun mielestäni pitäisi tehdä. No eihän minulla siihen mitään poppakonsteja ole. Heitinpä vain seurakuntalaisille pienen haasteen. En kuitenkaan paljasta sitä vielä tässä, kuunnelkaa radiosta. Radio Dei, Lapua, 89,4 MHz. Ei valitettavasti kuulu valtakunnallisesti, edes internetissä. Sen verran voin vihjettä antaa, että haaste liittyy jumalanpalvelukseen.
Minä olen tänään ollut toimittajan haastateltavana. Onhan minua kerran jos toisenkin haastateltu eri lehtiin, mutta tällä kertaa olikin kyseessa radio. Tietääkseni se oli minulle eka kerta.
Toimittaja kyseli minulta kaikenlaisia kysymyksiä elämästä, ammatista ja muusta. Kun kerroin, että olen huolissani jumalanpalveluksen tulevaisuudesta, hän heti kysyi, mitä minun mielestäni pitäisi tehdä. No eihän minulla siihen mitään poppakonsteja ole. Heitinpä vain seurakuntalaisille pienen haasteen. En kuitenkaan paljasta sitä vielä tässä, kuunnelkaa radiosta. Radio Dei, Lapua, 89,4 MHz. Ei valitettavasti kuulu valtakunnallisesti, edes internetissä. Sen verran voin vihjettä antaa, että haaste liittyy jumalanpalvelukseen.
tiistai 13. toukokuuta 2008
Elämää verkossa
Tulin juuri Laivaseminaarista. En siis seminaarista, joka olisi ollut laivalla, vaan Laivaseminaarista. Siellä olin yhdessä kollegojeni ja seurakuntamme kanttorien kanssa pohtimassa työmaatamme eri kanteilta.
Yksi teema, jota käsittelimme, oli nimeltään "Hengellinen elämä verkossa." Näin siksi, että kirkolliskokous käsitteli asiaa koskevaa aloitetta viime viikolla, ja edustajamme kirkolliskokouksessa toivat asian meille saadakseen meiltä ajatuksia oman työnsä helpottamiseksi.
Minun mielestäni hengellistä elämää ei verkossa sen paremmin kuin muuallakaan pitäisi erottaa muusta elämästä. Sillä tavalla kirkko vain asettuu siihen kuuluisaan norsunluutorniin. Sen ilmentymiä verkossa ovat kirkon omat nettisivustot ja keskustelupalstat. Niitäkin toki tarvitaan, mutta niihin tulevat ihmiset ovat jo valmiiksi virittäytyneet "seurakuntataajuudelle." Suuria ihmisjoukkoja ei siksi niiden kautta voida tavoittaa. Tätäkin blogia seuraa aktiivisesti muutama ihminen, pääsääntöisesti kirjoitan siis omaksi ilokseni (jos, arvon lukijani, kommentoisitte näitä tekstejä, tietäisin vähän paremmin ketä siellä toisessa päässä on...). Verkossa, kuten reaalimaailmassakin, meidän seurakuntien työntekijöiden pitää jalkautua sinne, missä ihmiset muutenkin ovat. Siellä ne suuret kalansaaliit lymyilevät.
Yksi teema, jota käsittelimme, oli nimeltään "Hengellinen elämä verkossa." Näin siksi, että kirkolliskokous käsitteli asiaa koskevaa aloitetta viime viikolla, ja edustajamme kirkolliskokouksessa toivat asian meille saadakseen meiltä ajatuksia oman työnsä helpottamiseksi.
Minun mielestäni hengellistä elämää ei verkossa sen paremmin kuin muuallakaan pitäisi erottaa muusta elämästä. Sillä tavalla kirkko vain asettuu siihen kuuluisaan norsunluutorniin. Sen ilmentymiä verkossa ovat kirkon omat nettisivustot ja keskustelupalstat. Niitäkin toki tarvitaan, mutta niihin tulevat ihmiset ovat jo valmiiksi virittäytyneet "seurakuntataajuudelle." Suuria ihmisjoukkoja ei siksi niiden kautta voida tavoittaa. Tätäkin blogia seuraa aktiivisesti muutama ihminen, pääsääntöisesti kirjoitan siis omaksi ilokseni (jos, arvon lukijani, kommentoisitte näitä tekstejä, tietäisin vähän paremmin ketä siellä toisessa päässä on...). Verkossa, kuten reaalimaailmassakin, meidän seurakuntien työntekijöiden pitää jalkautua sinne, missä ihmiset muutenkin ovat. Siellä ne suuret kalansaaliit lymyilevät.
tiistai 6. toukokuuta 2008
Rahahan se...
Kevät on tullut Pohjanmaallekin. Sen tietää paitsi siitä, että valoisa aika on jo varsin pitkä, myös siitä, että traktoreiden määrä liikenteessä on entisestäänkin lisääntynyt. Monet viljelijät ovat ehtineet jo kylvämäänkin, mutta tällä hetkellä eniten heitä näyttäisi työllistävän peltojen lannoittaminen. Vaikka suurin osa tiloista keskittyykin viljan viljelyyn ilman kotieläimiä, ovat jäljelle jääneet karja- ja sikatilat niin suuria, että lannoitetta riittää levitettäväksi toistenkin pelloille. Suuriksi ovat säiliöt kasvaneet niistä ajoista, kun minä nuorena miehenä niitä ajoin.
Meidän kylällämme on menossa suuri projekti, kun Luovan kyläviemäriä rakennetaan. Kaivukoneet ovat kierrelleet meidänkin tonttimme ympärillä upottamassa paineistettuja runkoputkia peltoihin ennen kevättöiden alkamista. Huvittuneena olen ajatellut, että siinä sitä sitten isännät levittävät sianlantaa pellon pintaan ja isäntien omat tuotokset virtaavat putkessa pinnan alla. Vaikka käyttökuntoon se viemäri valmistunee vasta syksyllä kunhan on joen alitus ja pumppaamot saatu tehtyä.
Kesällä tulee toinenkin iso työmaa kylälle, kun Jalasjoen ylittävä silta rakennetaan uudestaan. Onneksi kiertotie ei ole pitkä korjaustyön aikana, kun kulku on Kurikan suuntaan; kylätietä pitkin pääsee toiselle sillalle, eikä matka siitä juurikaan pitene. Täällä kun kulkevat tiet tyypillisesti joen molemmin puolin.
Ai niin. Siitä rahasta. Äänekoskelaiset sanoivat minulle joskus takavuosina, että se on raha joka haisee. Silloin oli puhe sellutehtaasta.
Meidän kylällämme on menossa suuri projekti, kun Luovan kyläviemäriä rakennetaan. Kaivukoneet ovat kierrelleet meidänkin tonttimme ympärillä upottamassa paineistettuja runkoputkia peltoihin ennen kevättöiden alkamista. Huvittuneena olen ajatellut, että siinä sitä sitten isännät levittävät sianlantaa pellon pintaan ja isäntien omat tuotokset virtaavat putkessa pinnan alla. Vaikka käyttökuntoon se viemäri valmistunee vasta syksyllä kunhan on joen alitus ja pumppaamot saatu tehtyä.
Kesällä tulee toinenkin iso työmaa kylälle, kun Jalasjoen ylittävä silta rakennetaan uudestaan. Onneksi kiertotie ei ole pitkä korjaustyön aikana, kun kulku on Kurikan suuntaan; kylätietä pitkin pääsee toiselle sillalle, eikä matka siitä juurikaan pitene. Täällä kun kulkevat tiet tyypillisesti joen molemmin puolin.
Ai niin. Siitä rahasta. Äänekoskelaiset sanoivat minulle joskus takavuosina, että se on raha joka haisee. Silloin oli puhe sellutehtaasta.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Näkyykö varmasti?
Kävin tänään Lakeuden Ristissä. Eihän siinäkään mitään erikoista ole, minähän käyn siellä harva se päivä töissä ollessani, mutta tänään kävin siis itse ristissä. Siinä korkeassa. Se on muuten melkoisen korkea. Ainakin tämmöisen ihmisen mielestä, joka potee korkean paikan kammoa. Tornista katsottuna se näyttää suunnilleen yhtä korkealta kuin muutaman kilometrin päässä oleva Jouppiskan laskettelukeskus.
Liekö sumuinen sää ollut syynä, mutta näkyvyys oli pettymys. Tornin on nimittäin mainostettu näkyvän Lapualle asti, tai ainakin Lapuan kirkontornin näkyvän tuolta ylhäältä, mutta eipä vain näkynyt. Kauas kyllä näkyi, mutta tuomiokirkkoa en nähnyt. Ehkä en osannut hakea sitä oikeasta suunnasta. Nurmoon kyllä näki ihan selvästi. Täytyy joskus kirkkaampana päivänä käydä siellä kartan kanssa ihmettelemässä, että osaa katsella oikeaan suuntaan.
Lakeuden Ristissä kannattaa vierailla. Jotkut Hyvinkääläiset tämän olivat jo ymmärtäneetkin, tulivat ihan varta vasten Seinäjoella käymään. Terveisiä vaan sinne etelään kaikille muillekin tutuille!
Liekö sumuinen sää ollut syynä, mutta näkyvyys oli pettymys. Tornin on nimittäin mainostettu näkyvän Lapualle asti, tai ainakin Lapuan kirkontornin näkyvän tuolta ylhäältä, mutta eipä vain näkynyt. Kauas kyllä näkyi, mutta tuomiokirkkoa en nähnyt. Ehkä en osannut hakea sitä oikeasta suunnasta. Nurmoon kyllä näki ihan selvästi. Täytyy joskus kirkkaampana päivänä käydä siellä kartan kanssa ihmettelemässä, että osaa katsella oikeaan suuntaan.
Lakeuden Ristissä kannattaa vierailla. Jotkut Hyvinkääläiset tämän olivat jo ymmärtäneetkin, tulivat ihan varta vasten Seinäjoella käymään. Terveisiä vaan sinne etelään kaikille muillekin tutuille!
torstai 24. huhtikuuta 2008
Taivaan pilarit
Istuin tässä eräänä päivänä työpaikallani ja katselin ikkunasta ulos. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, mutta tulipahan vaan mieleeni, että kovinkaan moni ei loppujen lopuksi siitä ikkunasta ulos kaikessa rauhassa katsele. Kyseessä on nimittäin siunauskappelin sivuseinässä oleva ikkuna, josta ei oikeastaan näe ulos, jos istuu "normaalisti" penkissä. Sen sijaan kuorista, arkun vierestä, näkee mainiosti. Virsien aikana minä istun juuri siinä.
Siitä ikkunasta näkyy männynrunkoja. Eiväthän puut täällä Pohjanmaalla kasva niin suuriksi, kuin etelässä, eivät edes sellaisiksi, kuin Keski-Suomessa, mutta tuossa siunauskappelin vieressä ne ovat kuitenkin niin pitkiä, että korkeastakaan ikkunasta ei juuri oksia näy, vain suoria runkoja. Ja ne rungot näyttävät ylettävän aivan taivaaseen asti.
Koko kristikunnan ajan ihmiset ovat yrittäneet rakentaa kirkkorakennuksia, jotka jotenkin ilmentäisivät taivaan ihanuutta. Suuria kupoleita, kauniita lasimaalauksia, mutta ennen kaikkea valtavia pilareita, jotka kannattelevat kattoa niin korkealla, että sitä tuskin näkee -eikä muuten varhaiskeskiajalla nähnytkään, kun kirkoissa oli pienemmät ikkunat ja soihtujen ja kynttilöiden noki oli mustannut katon. Se ei näkynyt seinien alaosissa loistavien kirkkaiden (ei tietenkään nykymittapuun mukaan) valonlähteiden ohi.
Minäkin olen ehtinyt käydä jo aika monessa hienossa katedraalissa. Ehkä upein on toistaiseksi ollut Westminster Abbey Lontoossa. Ja silti sekään ei pääse kauneudessaan lähellekään tuon perin tavallisen ja arkisen pohjoisen puun tasoa. Kotoinen männynrunko on täydellisyydessään niin paljon täydellisempi kuin yksikään kirkon kattoa kohottava pilari. Mutta se ei olekaan ihmiskätten työtä.
Westminster Abbeyssä kannattaa silti käydä jos eksyy niille nurkille. Vinkkinä mainittakoon, että tiettyinä kellonaikoina sinne pääsee ihan ilmaiseksi, muuten ovella kerätään kohtuullisen suolainen pääsymaksu. Onneksi meillä Suomessa kirkkoihin pääsee tutustumaan ilman maksua, toistaiseksi. Vaikka meidän kirkkomme eivät olekaan yhtä vanhoja ja loistokkaita kuin Keski-Euroopan katedraalit, kyllä näissäkin katsomista riittää. Käykääpä vaikka Peräseinäjoen kirkossa. Eikä Lakeuden ristikään monille pettymys ole. Sitäpaitsi siellä ovat ehkä Suomen parhaalta kuulostavat kirkonkellot.
Siitä ikkunasta näkyy männynrunkoja. Eiväthän puut täällä Pohjanmaalla kasva niin suuriksi, kuin etelässä, eivät edes sellaisiksi, kuin Keski-Suomessa, mutta tuossa siunauskappelin vieressä ne ovat kuitenkin niin pitkiä, että korkeastakaan ikkunasta ei juuri oksia näy, vain suoria runkoja. Ja ne rungot näyttävät ylettävän aivan taivaaseen asti.
Koko kristikunnan ajan ihmiset ovat yrittäneet rakentaa kirkkorakennuksia, jotka jotenkin ilmentäisivät taivaan ihanuutta. Suuria kupoleita, kauniita lasimaalauksia, mutta ennen kaikkea valtavia pilareita, jotka kannattelevat kattoa niin korkealla, että sitä tuskin näkee -eikä muuten varhaiskeskiajalla nähnytkään, kun kirkoissa oli pienemmät ikkunat ja soihtujen ja kynttilöiden noki oli mustannut katon. Se ei näkynyt seinien alaosissa loistavien kirkkaiden (ei tietenkään nykymittapuun mukaan) valonlähteiden ohi.
Minäkin olen ehtinyt käydä jo aika monessa hienossa katedraalissa. Ehkä upein on toistaiseksi ollut Westminster Abbey Lontoossa. Ja silti sekään ei pääse kauneudessaan lähellekään tuon perin tavallisen ja arkisen pohjoisen puun tasoa. Kotoinen männynrunko on täydellisyydessään niin paljon täydellisempi kuin yksikään kirkon kattoa kohottava pilari. Mutta se ei olekaan ihmiskätten työtä.
Westminster Abbeyssä kannattaa silti käydä jos eksyy niille nurkille. Vinkkinä mainittakoon, että tiettyinä kellonaikoina sinne pääsee ihan ilmaiseksi, muuten ovella kerätään kohtuullisen suolainen pääsymaksu. Onneksi meillä Suomessa kirkkoihin pääsee tutustumaan ilman maksua, toistaiseksi. Vaikka meidän kirkkomme eivät olekaan yhtä vanhoja ja loistokkaita kuin Keski-Euroopan katedraalit, kyllä näissäkin katsomista riittää. Käykääpä vaikka Peräseinäjoen kirkossa. Eikä Lakeuden ristikään monille pettymys ole. Sitäpaitsi siellä ovat ehkä Suomen parhaalta kuulostavat kirkonkellot.
perjantai 11. huhtikuuta 2008
Elämää juoksuhaudoissa
Talon ympärillä on viimeisten viikkojen aikana kaivettu ja räjäytelty siihen tahtiin, että hiljaisempina aikoina asemasotavaiheen aikana itärintamalla lienee ollut rauhallisempaa. Saunarakennukselle menee vieläkin juoksuhautaa muistuttava kaivanto, mutta eiköhän senkin jo lähipäivinä saa tukittua. Lähimaastoa on nyt helppo puolustaa, kun siinä on niin vaikea liikkua -pehmeä savivelli ulottuu polviin saakka. Elämän välttämättömät mukavuudet rajoittuvat riukuun kuusen juurella ja sangolla kannettavaan kylmään veteen.
Rakas lukija. Älä käsitä väärin. Tämä kirjoitus on sävyltään positiivinen. Minä asun nykyään rakennustyömaalla, sen näkee jo kauas. Vielä pari viikkoa sitten tämä näytti purkutyömaalta. Siinä on oleellinen ero.
Ja kiitos myös niille veteraaneille, jotka silloinkin, asemasotavaiheen aikana, jaksoivat olla valppaina ja mahdollistivat sen, että istun tässä kielikuvia sorvaamassa.
Rakas lukija. Älä käsitä väärin. Tämä kirjoitus on sävyltään positiivinen. Minä asun nykyään rakennustyömaalla, sen näkee jo kauas. Vielä pari viikkoa sitten tämä näytti purkutyömaalta. Siinä on oleellinen ero.
Ja kiitos myös niille veteraaneille, jotka silloinkin, asemasotavaiheen aikana, jaksoivat olla valppaina ja mahdollistivat sen, että istun tässä kielikuvia sorvaamassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
