Liian paljon, liian nopeasti

Lueskelin tuossa ammattilehdestä työntekijöiden kokemuksia eräästä seurakuntien yhdistymisprosessista. "Seurakuntien liittymistä pidettiin yleisesti myönteisenä, mutta yhdistymispäätös ja uudet muutokset koettiin liian nopeiksi." Samankaltaisia ääniä olen kuullut muualtakin, muiden seurakuntaliitosten yhteydessä.

Miten ne liitokset aina pääsevät yllättämään seurakuntaväen? Onko tämä taas yksi surullinen esimerkki niistä norsunluutorneista ja -linnoituksista, joihin me kirkon työntekijät olemme itsemme sulkeneet? Emmekö me tosiaan kykene seuraamaan sitä, mitä ympärillämme tapahtuu?

Kyllähän erilaisista muutoksista, kuntaliitokset mukaan luettuina, on aika paljon tietoa saatavilla jo etukäteen. Ilmapiirin tuntee, kun vaan työntää nokkaansa ulos ja vähän haistelee. Ja väitän, että seurakunnissa on kyllä tiedetty, mitä ympärillä on tapahtumassa. Kyse on toimintakulttuurista.

Seurakunnassa on totuttu reagoimaan jälkikäteen siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Aktio tapahtuu jossain muualla, sitten seurakunnasta tulee siihen viiveellä re-aktio. Ei olla totuttu olemaan muutoksen etulinjassa, mieluummin on katseltu takavasemmalta ja otettu sitten varovainen askel, kun taistelun tomu on jo vähän laantunut.

Tästä ajattelutavasta ovat välillisesti seurausta myös monet kirkkoamme ja seurakuntiamme koskettavat nykypäivän ongelmat: Väen väheneminen kirkoissa, verotulojen lasku, uskonnonopetuksen hiipuminen peruskouluissa. Ei olla haluttu luoda uutta vaan olla turvassa omien muurien sisällä.

Tämä ei kuitenkaan ole se malli, jonka Jeesus seurakunnalleen antoi. Hän oli edelläkävijä, nosti esille näkökulmia ja ongelmia, jotka toiset lakaisivat maton alle. Hän ei linnoittautunut mihinkään temppeleihin, vaan meni kirjaimellisesti sinne, missä ihmisetkin olivat; toreille ja kapakoihin, julistamaan muutosta. Voi kun me osaisimme ottaa siitä mallia. Ehkä silloin kaikki asiat eivät tapahtuisi meille yllätyksenä, vaan voisimme ehkä jopa joskus sanoa: "Mehän varoitimme!"

Turvallisesti kotiin

Sain eilen olla apumiehenä puintihommissa. Ajelin viljakuormaa puimurin vierellä. Aurinko paistoi, sää oli mitä mainioin. Yhtäkkiä huomasin vasemmasta silmänurkastani liikettä ja kas, komea hirvihän se siinä tuli ihmettelemään, mihin hänen koko kesän ruokapöytänään käyttämää kaurapeltoa oltiin viemässä.

Uljas eläin koikkelehti sitten pitkin peltoa ilonamme pari tuntia. Välillä kävi kolmostien varressa olevassa metsäsaarekkeessa hortoilemassa, sitten tuli taas pellolle kiertelemään puimuria ja traktoria.

Tänään olin pimenevässä syysillassa palaamassa kotiin maitokaupasta, kun muistin yhtäkkiä eilisen hirven; olin juuri tulossa sen metsäsaarekkeen kohdalle. Päätin valita toisen reitin ja kääntyä kylätielle, pois kolmostieltä. Silloin tapahtui jotain todella vaarallista: Minut ohitti vasemmalta kovaa vauhtia (arviolta sataakolmeakymppiä) kulkenut pystyperäinen japanilaisvalmisteinen auto. Risteysalueella, vaikka minulla oli vilkku päällä vasemmalle.

Kissalla on hyvä näkö, mutta silti se pilkkopimeässä turvautuu pitkiin viiksikarvoihinsa, jotka varoittavat sitä esteistä ja auttavat sitä arvioimaan aukkojen ja muiden vaaranpaikkojen kokoa. Minut ohittaneen auton lasit olivat tummennetut, ja kuten sanoin, oli jo lähes pimeää, joten en voinut nähdä kuljettajaa. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että hänellä oli viikset. Toivottavasti ne auttoivat hänet turvallisesti kotiin.

Hauhon Ramblas

Aina välillä saa kuulla tai lukea toivomuksia, että meille Suomeenkin rantautuisi eurooppalainen katukulttuuri kahviloineen, tanssijoineen ja teatteriesityksineen. Kyllä se selvästikin on tulossa; ajelin äsken Hauhon kirkonkylän lävitse, ja kas; vanhan koulun pihassa joku pyöritteli tulipalloja ketjujen päässä. Edellinen tulitanssija, jonka näin, esiintyi Barcelonan kuuluisalla Las Ramblas -kävelykadulla.
Pienin askelin Eurooppa saapuu Suomeen. Hyvä niin. Meille jää ehkä aikaa miettiä, mitkä eurooppalaisen katukulttuurin ilmiöt ovat tervetulleita, mitkä eivät.

Viimeinen sammuttaa valot

Näinhän sitä on totuttu letkauttamaan, kun on tullut puheeksi syrjäisempien kuntien kärsimä väestökato. Mutta olisikohan aika kääntää koko ajatus päälaelleen ja pohtia valojen sammuttamista vähän aikaisemmin?

Maailman ilmasto on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä -ja ihan turha on nyt siellä jupista että onhan meillä ollut nyt ihan oikea talvi. Muuttunut on. Banladesh vajoaa mereen eikä meilläkään täällä ole enää oikeita paukkupakkasia. Tuo muutos on suurelta osin seurausta ihmisen halusta kuluttaa, ja kuluttaa nimenomaan energiaa. Energiantuotanto kiihdyttää kasvihuoneilmiötä, joka sitten johtaa ilmaston muuttumiseen.

Meillä täällä Suomessa on totuttu siihen, että energia on halpaa ja sitä on tarjolla riittävästi. Ainahan sähkölaskun suuruudesta tai bensan kalleudesta valitetaan, mutta mietipä rehellisesti: kuinka paljon pohdit energian hintaa tehdessäsi päivittäisiä valintojasi esimerkiksi sen suhteen, milloin on riittävän valoisaa, jotta näet puuhailla sisällä ilman sähkövalojen käyttöä? Veikkaan, että siitä on jo aika kauan. Valot laitetaan päälle herätessä ja sammutetaan töihin tai kouluun lähtiessä, jos muistetaan. Eteiseen ainakin on kiva jättää valot niin on sitten mukavampi tulla takaisin kotiin.

Maailman luonnon säätiö WWF on organisoinut maailmanlaajuisen Earth hour -tapahtuman, jonka aikana kaikkia ihmisiä haastetaan ainakin sammuttamaan valot, mutta mahdollisuuksien mukaan vähentämään myös muuta energiankulutustaan. Osallistumalla tähän maailmanlaajuiseen pimennykseen muistutat ainakin itsellesi ja naapurustollesi energian tuhlaamisen järjettömyydestä sekä yksityisen että yhteisen talouden kannalta. Seuraava Earth hour järjestetään lauantaina 28.3.2009 klo 20.30–21.30. Lisätietoja saat tapahtuman omilta nettisivuilta www.earthhour.org/finland.

Haastan sinut talkoisiin. Sammuta muulloinkin kodistasi turhat valot. Ja maailma pelastuu.

Loppu"kevennys": Sähköyhtiö Fortum päätti säästää luontoa ja kassavarojaan katkaisemalla sähköt omistamastaan Kurikassa sijaitsevasta vanhasta Sähkölaitosmuseosta. Nyt rakennus on kärsinyt pahoja kosteus- ja pakkasvaurioita ja osa museoirtaimistosta on tuhoutunut. "Fail!" sanoisi Juha-setä.

Paaston kynnyksellä

Huomenna alkaa kristillisen perinteen mukainen pääsiäistä edeltävä paasto, läntisissä kirkkokunnissa. Miljoonat ja taas miljoonat kristityt ympäri maailmaa tekevät erilaisia paastolupauksia ja luopuvat jostain, jota ovat pitäneet tärkeänä omassa elämässään. Monet viettävät aivan oikeaoppista juutalaisen perinteen mukaista ruokapaastoa.

Täällä Suomessa sana "paasto" on aika voimakkaasti yhdistetty ruumiilliseen terveyteen ja erityisesti liikalihavuuden torjumiseen. Paastoamme puhdistuaksemme erilaisista kuona-aineista ja laihtuaksemme. Paasto on tullut ikään kuin synonyymiksi sanalle "dieetti."

Dieettikin on väärinymmärretty sana, ehkä vielä pahemmin kuin paasto. Dieetti ei tarkoita laihdutuskuuria vaan ruokavaliota. Se on helppo todeta jos miettii, kuinka englannin kielen sanaa diet käytetään. Sokeriton dieetti. Vähärasvainen dieetti. Maidoton dieetti.

Jos käytämme sanaa "dieetti" oikein, voimme hyvin käyttää sanaa "paasto" sen synonyyminä, myös kristillisissä yhteyksissä. Paasto on hengellinen ruokavalio. Riippumatta sen ulkoisesta ilmenemismuodosta, tavoitteena pitäisi olla turhan karsiminen ja tilan tekeminen omien ajatusten keskelle. Paaston aikana tulisi kyetä keskittymään entistäkin paremmin siihen, mikä on tärkeää: Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan.

Kuin raivo härkä

Olen viime päivinä lukenut Richard Dawkinsin kuulua kirjaa Jumalharha. Sitähän on pidetty merkittävimpänä ateistisena teoksena sitten Darwinin Lajien synnyn. Esipuheessaan Dawkins toteaa kirjoittaneensa kirjan siinä tarkoituksessa, että lukija voisi aloittaa sen lukemisen uskovana, mutta lopettaa ateistina (toisaalta hän useassa kohdassa kirjaa vakuuttaa, että "toisin kuin uskovat, me ateistit emme halua käännyttää ketään"). Katson siis kuuluvani kohtuullisella todennäköisyydellä hänen kohderyhmäänsä. Päästyäni suunnilleen kirjan puoliväliin olen pettynyt.

Kuuluisa biologi, arvostettu tiedemies käyttää tekstiä, joka on hämmentävän alatyylistä ja kypsymätöntä. Yksi useimmin toistuvista sanoista hänen kirjassaan on "typerä." Tuon sanan olen tottunut kuulemaan lasteni suusta; vanhemmat muuttuvat "typeriksi" heti, kun he sanovat tai tekevät jotain, jota lapsi ei hyväksy, mutta jonka käsittelemiseen hänellä ei ole mitään eväitä. Säännöt, sopimukset ja käyttäytymistavat ovat "typeriä." Kaikkein "typerin" on isä itse. Tämä on se argumentti, johon Richard Dawkins toistuvasti vetoaa: Jumalusko, etenkin kristinusko, on typerää.

Toistaiseksi en ole löytänyt Dawkinsin kirjasta mitään uutta, jota hän olisi tuonut keskusteluun Jumalan olemassaolosta tai uskonnosta ylipäätään. Uhittelevan murrosikäisen lailla hän listaa mitä kummallisempia yksityiskohtia alalla käydystä keskustelusta, kunhan ne vain tukevat hänen käsityksiään. Valtaosa hänen esimerkeistään ja lainauksistaan sijoittuu Yhdysvaltain alueelle ja vieläpä menneeseen aikaan. Dawkinskaan ei ilmeisesti pyri olemaan profeetta omalla maallaan; viittaukset Englantiin, muusta Euroopasta puhumattakaan, ovat vähäisiä.

Keskenkasvuisen kielenkäytön lisäksi ihmetystä herättää se raivo, jolla Dawkins hyökkää kristinuskon kimppuun. Tuntuu sille, kuin hän olisi itse henkilökohtaisesti joutunut suuresti kärsimään uskontomme vuoksi ja haluaisi tämän kostaa jokaiselle vastaantulijalle. Väistämättä mieleen nousee ajatus, että Dawkinsia itseään mukaillen hän on valinnut "typerän tien." Kovin harva ihminen pitää siitä, että hänen kasvoilleen syljetään. Kuitenkin kirjan, jonka tarkoitus on vakuuttaa uskova ihminen siitä, että tämä on väärässä, ensimmäiset luvut ovat juuri sitä: Verbaalista räiskimistä suoraan silmille. Dawkins ja hänen ajatuksensa tuntuvat vastenmielisiltä, mutta ennen kaikkea säälittäviltä.

Dawkins on selvästi vienyt oman ateisminsa uskonnon tasolle. Uskonnon, jonka kannattajana hän toimii yhtä fanaattisesti kuin kaikkein fundamentalistisimmat uskovat piirit omiensa. Hänen oma fanaattisuutensa on sokaissut hänet näkemästä muuta vaihtoehtoa kuin käydä raivoisaan hyökkäykseen, taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan, palkkana kenties marttyyrin kruunu omiensa silmissä. Taisteluun, jossa on tarjolla vain huonoja lopputuloksia; sodan jälkeen sankaritkin joutuvat nuolemaan haavojansa.

Jatkan lukemista.

Kulkuset, kulkuset...

Vaikka joulun aika tuntuu jääneen jo kauas taa, niin kulkusten kilinä jatkuu edelleen. Nimittäin kassakoneissa, jotka kilahtelevat vielä alennusmyyntien alenevassa hurmostilassa.

Pohdiskelin tässä muutaman päivän tuota joulunjälkeistä ostohysteriaa ja tulin lopulta siihen tulokseen, että perin juurin kristillisestä asiasta siinäkin on kyse. Tietysti vääristyneessä ja kärjistyneessä muodossa, mutta kuitenkin.

Alennusmyyntien syynä ei nimittäin ole se, että kauppiaat haluaisivat hyvää hyvyyttään tarjota meille kuluttajille edullisia tuotteita. Ei suinkaan. Niiden taustalla on se tosiasia, että emme tänäkään jouluna ostaneet tarpeeksi. Tavaraa oli varattuna enemmän kuin meni kaupaksi, ja siitähän on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Jos olisimme ostaneet kaiken täydellä hinnalla ennen joulua, saisimme olla ihan rauhassa välipäivät ja kaupan väkikin saisi kunnon joululoman.

Ja joululahjojahan hankitaan sen vuoksi, että aikoinaan itäisiltä mailta lähti kolme viisasta miestä viemään kalliita lahjoja kuninkaana pitämälleen pienelle pojalle. Ehkä olettekin kuulleet tästä lapsesta, jota kutsuttiin nimellä Jeesus?

Niinpä alennusmyynnit ovat taustaltaan kristillinen tapahtuma. Mot.

Ja maassa rauha?

Kuuntelin joulun alla monta kertaa Juice Leskisen vanhaa joululevyä. Erityisesti yksi sen kappaleista puhutteli minua. Lapsillekin kerroin, kuinka se on osuvaa ajankuvaa kertoessaan Jimmystä, Leonidista ja kumppaneista.

Valitettavasti tuo laulu ei jäänyt vain oman aikansa kuvaksi. Tänäkin jouluna voimme yhtyä Juicen sanoihin valittaen: "Itäisten maiden viisaat miehet jouluksi saa sodan julistaa." Eiköhän tässä vaiheessa ala olla jokaiselle selvillä, mikä on maailman roistovaltioista pahin?

Nähtäväksi jää, löytyykö Yhdysvaltain uudelta presidentiltä lääkkeitä tai poppakonsteja, joilla voitaisiin edes lievittää sitä tuskaa, jota koko maailma saa kantaa toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisten johdolla hätäpäissään tehtyjen päätösten seurauksena. Olisi jo korkea aika.

Maailman vahvin mies

Luin tämän päivän lehdestä pöyristyttävän jutun. Se kertoi vastikään julkisilla vaaleilla valitusta henkilöstä, jota on kuvailtu useasti maailman mahtavimmaksi yksittäiseksi ihmiseksi. Yhdysvaltain presidentistä.

Minusta on sinänsä mukavaa, että Yhdysvalloissa on siirrytty jo sentään viime vuosisadalle yleisessä ilmapiirissä. Valkoisen ylivallan öykkäröinti on vähentynyt, ainakin juhlapuheissa, ja ainakin hetkiseksi. Mutta ei tämän kirjoituksen kärjen pitänyt siihen asiaan osua.

Kun Yhdysvaltain presidentti vannoo virkavalansa, hän samalla luovuttaa pois merkittävän osan niistä kansalaisoikeuksista, joita lukemattomat amerikkalaissotilaat maansa perustuslakiin vedoten ovat verellään puolustaneet ympäri maailmaa. Tullessaan Yhdysvaltain presidentiksi ihminen lakkaa olemasta yksityishenkilö. Hänestä tulee kansallista omaisuutta. Hänellä ei ole oikeutta esimerkiksi yksityiseen kirjeenvaihtoon, sähköpostiin tai tekstiviesteihin. Jokainen viesti on julkinen dokumentti, jonka kongressi tai oikeuslaitos saavat milloin vain pyytää tarkasteltavakseen.

Vaikka tässä voisi olla tehokas ehkäisykeino suomalaistyylisten tekstiviestiskandaalien syntymiseen, en voi kuin kummastella sitä, kuinka tämä on mahdollista. Miten maassa, jossa yksilön vapaus ja ihmisoikeudet ovat niinkin keskeisessä osassa elämää, voidaan yhtä yksilöä vuodesta toiseen riistää näin pahasti ja rajoittaa hänen elämäänsä tällaisilla perustavaa laatua olevilla kielloilla? Kun presidentti, tai edes hänen perheensä, tuskin voi mennä edes vapaasti tapaamaan tuttaviaan näiden koteihin, riistetään häneltä käytännössä koko länsimaisen "vapaan" maailman perusta. Hänestä tulee paitsi maailman mahtavin, myös maailman parhaiten suojeltu ihminen. Puhu siinä sitten ihmisyydestä ja ihmisoikeuksista. Lihamuurin ympäröimänä, tarkka-ampujien piirittämänä. Maailman tarkimmin vartioitu vanki.

Isien usko

Johdin eilen hartaushetken veteraanien palvelutalossa. Asukkailta tuli paljon toivevirsiä, joita sitten yhdessä veisasimme. Yksi niistä oli virsi 577, sun kätes, Herra, voimakkaan. Tuon virren neljännessä säkeistössä vakuutetaan, että lapsemme vielä kerran kyntävät peltomme ja uskovat samoin kuin me uskomme.

Viimeisen viikon ajan olen hartaushetkiä pitäessäni viipyillyt pyhäinpäivän tunnelmissa. Puhunut juuri siitä, mistä tämäkin virsi puhuu: sukupolvien ketjusta. Kuitenkin eilen tätä virttä veisatessani en voinut olla ajattelematta, että noinkohan tämä virsi olisi joutanut jäädä pois tästä virsikirjasta, tai ainakin ansainnut tulla sanoiltaan reilummin uudistetuksi?

Tämä virsi kertoo minulle maailmasta, jota ei taida enää olla olemassa. Jostain sellaisesta, joka elää vanhempien sukupolvien kunniakkaissa muistoissa, mutta jonka todellisuus on jättänyt taakseen jo kauan sitten.

Ei meidän kotimaamme enää ole sellainen agraarinen onnela, josta tämä virsi kertoo. Harvassa ovat ne onnelliset, jotka voivat varmoina laulaa siitä, kuinka lapsetkin jäävät asumaan ja viljelemään isiensä kotitilaa. Väki on muuttanut kaupunkeihin ja taajamiin, vanhat tuvat jäävät tyhjilleen, peltojen keskellä ei enää eletä sadan, vaan tuhannen hehtaarin yksinäisyydessä.

Yhtä rajua on ollut murros myös tuon virressä mainitun uskon kohdalla. Nykyään ei enää ole lainkaan itsestäänselvyys, että lapset ja lapsenlapset uskoisivat enää samalla tavalla kuin vanhempansa. Hyvä kun samaan Jumalaan uskovat, uskoisivat nyt edes johonkin. Taitaa vain olla niin, että yhteiskuntamme opettaa lapsemme uskomaan ainoastaan itseensä, enää ei uskota edes hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka nimissä kansamme on vieroitettu elävästä jumalayhteydestä.

Meillä nykypäivän isillä ja äideillä on aikaisempia sukupolvia paljon suurempi urakka edessä, kun yritämme siirtää oman kulttuuriperimämme, myös uskon, lapsillemme. Jumala siinä meitä auttakoon.

Kaikki pyhät

Tänään on pyhäinpäivä. Juhlapyhä, jota melkoinen osa Suomen kansasta pitää jokseenkin merkityksettömänä ja tarpeettomana. Mieluummin riekuttaisiin naamiaisasussa pitkin kyliä ja kaupunkeja karkkeja kerjäten ja kepposia tehden, kuten jossain päin maailmaa tapana onkin pyhäinpäivän aattona.

Kaupallisen Halloweenin paineessa varsinaisen pyhäinpäivän merkitys tahtoo unohtua. Vaikka silloin vietetäänkin kirkoissamme muistojumalanpalveluksia, joissa luetaan kaikkien viimeksi kuluneen vuoden aikana kuolleiden ja/tai haudattujen seurakuntalaisten nimet, ei tarkoitus silti ole tuijottaa vain menneeseen.

Pyhäinpäivä on oikeastaan kaikkien pyhien päivä. Tänä päivänä meidän pitäisi viimeistään ymmärtää, mitä jumalanpalveluksessa oikeastaan sanotaan, kun yhdessä kaikkien pyhien kanssa ylistetään Jumalaa.

Kaikki pyhät ei tarkoita pyhimyksiä, merkkihenkilöitä tai viimeisen vuoden aikana kuolleita. Kaikki pyhät tarkoittaa kastettuja, Kristukseen uskovia ihmisiä. Eläviä ja kuolleita. Suurinta osaa Suomen nykyisestäkin väestöstä, menneistä puhumattakaan.

Kaikkien pyhien päivänä me saamme iloita siitä käsittämättömästä lahjasta, jonka Jumala on meille antanut. Hän on tehnyt meistä surkeista ihmisparoista pyhiä.

Materialistisen ja hyperindividualistisen ihmiskäsityksen aikana tällainen puhe ihmisen surkeudesta ei ole kovin trendikästä. Ennen kaikkea luterilaista kirkkoa mollataan usein siitä, että se tahtoo liikaa synkistää ihmisten mieltä puhumalla synnistä, heikkoudesta ja pahuudesta. sanotaanpa vielä, että kirkko kannustaa ihmisiä tekemään itsemurhia puhumalla taivaasta. Pitäisi olla positiivisempi, iloisempi, uskoa enemmän ihmiseen.

Minusta ei ole synkistelyä kertoa, että ihminen on surkea eikä omin voimin pysty mihinkään. Se on tosiasioiden tunnustamista. Tästä lähdetään, niin kuin on tapana sanoa. Ja mihin lähdetään? Kohti taivaallista riemua, ikuista elämää. No niin, siinä se taas tuli. Mutta, arvostelijat, älkää unohtako mainita tätä: Luterilainen kirkko korostaa myös sitä, että ihminen ei omilla teoillaan ja valinnoillaan voi varmistaa taivaaseen pääsyään. Tämä opetus kuuluu yhteen taivaspuheitten kanssa. Mikäli näitä kahta ei eroteta toisistaan, ei kenellekään synny harhakäsitystä siitä, että taivaaseen voisi täältä omin avuin lähteä.

Kurikan kirkon seinustalla on kivi, jossa lukee "Pysähdy. Menneet sukupolvet lepäävät täällä." Vaikka tuo teksti ei välttämättä kestäkään kovin syvällistä teologista tarkastelua, on siinä silti meille tärkeä viesti: Me olemme osa sukupolvien ketjua, joka jatkuu aina maailman loppuun asti. Tuohon ketjuun emme voi itse liittyä. Meidät on siihen liitetty.

Tänä iltana vietetään vielä monta jumalanpalvelusta eri kirkoissa. Vaikka oma omaisesi ei olisikaan sattunut kuolemaan viimeisen vuoden aikana, voit silti hyvillä mielin osallistua noihin tilaisuuksiin. Sinulla on aihetta kiittää.

Näitähän meillä riittää

-valitettavasti.

Oulun perhesurmaajan kaltaisia sankareita taitaa ilmaantua useampia vuosittain. Heidän mukanaan kuolee siis enemmän ihmisiä kuin kouluampumisissa. Perhesurmat lienevät myös vielä vaikeammin ennustettavia, sillä ainakin tähän saakka kouluampujat ovat antaneet ainakin jonkinlaisia vihjeitä suunnitelmistaan etukäteen. Kuka selvittäisi, mitkä merkit ovat näkyvillä, kun kunniallinen perheenisä on muuttumassa perhesurmaajaksi?

Tälle kansalle on langetettu raskas taakka. Raukkamaisuus. Etsimme helppoa ulospääsyä omista ongelmistamme, ja kovin usein se löytyy aseen piipusta. Samalla haluamme sankareiksi, ja "vapautamme" muutaman muunkin kurjasta elämästään.

Milloin meitä armahdetaan? Milloin opimme, että on olemassa muitakin keinoja käsitellä ahdistustaan?

Tuli ja liike

Ainakin takavuosina armeijan käyneet tunnistavat otsikon merkityksen. Se on taistelijan perusmenettely nk. avoimessa taistelussa, jossa maasto ei tarjoa kunnon suojaa tai on edettävä kohti vihollista.

Samaa termistöä voi käyttää puhuttaessa kirkkomme nykytilasta. Olemme sodassa, vastassamme ovat toisuskoisten ja uskonnottomien liittoutuneet joukot. Kuinka kirkko voi selviytyä? Tuli ja liike ovat avainasemassa tässäkin taistelussa.

Kirkko voi jäädä asemiinsa taistelemaan, laukoa torjunta-ammuksiaan omista norsunluutorneistaan, mutta ennuste jäänee huonoksi. Armeijassa teroitetaan, että ei pidä jäädä makaamaan vihollisen tulen alle. Liikkumaton maali on helppo maali.

Toisaalta sitä voi lähteä suin päin ryntäämään eteenpäin, hylätä vanhat rakennelmat ja linnakkeet, uudistaa uudistamisen nimissä kaiken ja enemmänkin. Mutta silloinkin viholliselle annetaan valttikortit käteen: Jäljelle ei jää mitään, millä suojautua, eikä jatkuvassa liikkeessä pysty tarkasti tähtäämään omia laukauksiaan.

Jäljelle jää tuli ja liike.

Uusiin, parempiin asemiin on pyrittävä jatkuvasti, mutta se on tehtävä harkiten. Ammutaan muutama laukaus tuelta, sitten taas vähän eteenpäin. Vain siten kirkko voi menestyä tässä sodassa, jota käydään joka päivä meidän keskellämme. Kristittyjen vainot eivät kuulu historiaan, vaan ne ovat totta "tänään, tässä ja nyt", kuten Timo T. A. Mikkonen aikoinaan kolmosteeveen ensimmäisessä talkshowssa sanoi.

Ja se kirkko. Kirkko ei ole piispat. Se ei ole kirkkohallitus tai kirkolliskokous. Se olemme me. Jokainen Kristukseen kastettu.

"Se sana seisoo vahvana, ne ei voi sitä kestää."

Vettä, vettä!

Yksi tämän aamun kiinnostavimmista uutisista oli se, että Marsissa on ensimmäisen kerran havaittu lunta. Sitä oli leijaillut pilvenä planeetan ilmakehässä, mutta ei satanut maahan saakka.

Entäs sitten? Meillähän on täällä lunta, joka ainakin ennen vanhaan satoi alas asti?

Tuo uutinen saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta on silti merkittävä. Se osoittaa, että Marsissa on kuin onkin vapaata vettä, jota voitaisiin ehkä hyödyntää joskus tulevaisuudessa, jos ihminen tosissaan ryhtyisi asuttamaan naapuriplaneettaamme.

Vieraiden maailmojen asuttaminen on aina leimattu  huuhaaksi ja täysin hyödyttömäksi. Kuitenkin juuri sen kaltainen kehitys on ollut leimallista ihmiskunnalle aina -sekä Raamatun että tieteellisen historiankäsityksen mukaan. Ihmiskunta on syntynyt jossain, mutta pyrkinyt aina levittäytymään kaikkialle.

Toisen planeetan olosuhteet tuntuvat meistä kovin erilaisilta kuin ne, joissa ihmiset täällä nyt elävät. Jos kuitenkin pohditaan sitä, mitä alkuaikojen ihmiset olisivat sanoneet, jos heille olisi kerrottu, että jonain päivänä ihminen asuu napapiirin pohjoispuolella, ei Marsin asuttaminen enää tunnukaan yhtä utopistiselta. Uskon, että saan vielä omana elinaikanani nähdä sen, että Marsiin perustetaan pysyvä siirtokunta.

Toivon hartaasti, että ihmiskunta on oppinut jotain tästä ensimmäisestä planeetastaan. Edes sen, että Marsia ei saastutettaisi ja roskattaisi niin kuin Maata. Että Marsin asuttaminen olisi sen arvoista, että se kannattaa tehdä Maan kustannuksella -avaruuslentoja suurempaa saastuttajaa on nykytekniikan valossa vaikea kuvitella.

Jo isämme uskoivat kerran

väkivallan mahdollisuuksiin ongelmien ratkaisukeinona. Murhia, pikaistuksissa tehdyistä tapoista puhumattakaan, on tehty maailman sivu. Ensimmäinen dokumentoitu murha taitaa löytyä jo Raamatun alkulehdiltä, sen historiallista paikkansapitävyyttä en nyt ala tämän enempää pohtimaan.

Tässä valossa tarkasteltuna ovat aivan oikeutettuja ne lausunnot, joita poliitikkomme ja muut asiantuntijat lehdissä antavat: Aselakia tiukentamalla ei estetä uusia murhia tapahtumasta. Ei niin. Mutta kynnys joukkomurhan onnistumiseen nousisi, ainakin hieman. Ennen vanhaan kun piti alkaa puukon tai kirveen kanssa riehumaan, kymmenen ihmisen hengiltä saaminen oli kovan työn takana. Väkijoukosta saattoi aina nousta esiin sankari tai kaksi, jotka pystyivät taltuttamaan riehujan. Saattoipa kirvesmieheltä (tai -naiselta, tasapuolisuuden nimissä) loppua voimatkin aktiivisen kirveen heiluttelun tuloksena ja siten joku suunniteltu uhri säästyä.

Automaattiase ei kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia sankaruuteen tilanteessa, jossa sellainen on vain yhdellä osapuolella. Sormea tarvitsee jaksaa koukistaa vain hieman, ja tekniikka huolehtii lopusta, ovelta käsin voi hallita koko huonetta. Tuntea itsensä voittamattomaksi, kuolemattomaksi.

On vaikea nähdä perusteluja siihen, miksi kansalaisilla pitäisi olla oikeus säilyttää mosquiton tai waltherin kaltaisia aseita kotona. Ampumaseurat perustakoon harjoituspaikkoihinsa turvallisia säilöjä, joissa harrastajat voisivat aseitaan pitää. Eikä rata-ammunnassa taida tarvita automaattipistoolia. Siellä ehtii ladata käsinkin?

Onhan meillä tässä maailmassa toki niitäkin maita, joissa asia on ratkaistu toisin; aseen kantaminen on tavallista, niiden väärinkäyttöä vastaan suojaudutaan asein. Tällaisia maita ovat mm. Yhdysvallat, Pakistan ja Israel. Olisiko jostain näistä maista esikuvaksi kansalaisten turvallisuuden suhteen? Valinta on meidän. Minä kannatan Pohjois-Savon poliisilaitoksen linjaa. Ei käsiaselupia.

Hauska peli

Iskinpä hakuun "walther p22".

Ekalla rivillä löytyi erään asekauppaketjun sivu. Walther -pistoolia esiteltiin tyyliin "Perusversionakin tämä ase on hauska peli ampua".

Alempana hakutuloksissa oli keskustelupalsta rekyyli.fi. Siellä käydyssä keskustelussa ase mainitaan kevyeksi, uskottavan näköiseksi ja halvaksi aseeksi, joka on kuitenkin epätarkka ja osin heikkolaatuinen. Kommentteja olivat mm. "aivan liian pieni käteen ja muutenkin lelun näköinen (lapselle parempi).", "Sopii pieni kätiselle, kuten naisille oikein hyvin.", "Sitä en ymmärrä kuinka P22 Targetin ja Moskiitton kauppa näyttää käyvän vieläkin hyvin vaikka foorumit (sekä koti- että ulkomaiset) ovat täynnä hate-mailia ja kertomuksia erilaisista ongelmista."

Näitä kommentteja lukiessani jäin miettimään, että mitä ihmettä varten tällaisia aseita edes myydään? Kuka niitä haluaa ostaa?

Mieleen tuli montakin vastausta, toinen toistaan stereotyyppisempia. Jääköön ne tähän kirjaamatta. Mutta mainittakoon se, että ylläoleva lainaus, jossa on viittaus viime vuoden koulusurmissa käytettyyn Sig Sauer Mosquito -aseeseen, on kirjoitettu vuosi sitten lokakuussa, ennen Jokelan surullisia tapahtumia. Pienten automaattipistoolien kauppa käy siis hyvin. Niitä on vielä paljon piilossa julkisuudelta.

Kuolemattomat

Vajaa vuosi sitten kirjoitin otsikolla Lakeuksien kutsu. Haikailin pois ruuhkaisesta Etelä-Suomesta, jonnekin, jossa ihmisiä olisi vähemmän ja ihmisten ahdistus mahtuisi purkautumaan turvallisemmin. Täällä sitä nyt sitten ollaan, Pohjanmaan lakeuksilla.

Ja taas naapuripaikkakunnalla sairas nuori mies haluaa tehdä itsestään kuolemattoman toisten kustannuksella.

Taas kerran julkisuudessa riepotellaan paitsi kärsiviä omaisia, myös poliiseja, lääkäreitä ja ennen kaikkea poliitikkoja. "Joko nyt olisi aika ryhtyä toimenpiteisiin?" Ihan varmasti olisi. Ja aivan yhtä varmasti esimerkiksi Suomen hallitus olisi jo aikaa sitten tehnyt nuo toimenpiteet, maksoi mitä maksoi, jos joku vain olisi kertonut mitä ne ovat. Taikatemppuja ei tässäkään asiassa ole. Monta asiaa on tehtykin: Kauhajoen tapauksessa poliisi oli tietoinen ampujan nettivideoista ja reagoi niihin, vaikka Ilta-sanomat tyypilliseen tapaansa muuta väittääkin. Suomi nyt vain valitettavasti sattuu olemaan oikeusvaltio, jossa poliisin on kyettävä perustelemaan toimintaansa lailla, ei "musta tuntuu" -menetelmällä. Puhumattakaan vatu- eli "vaimosta tuntuu" -menetelmästä.

Iltapäivälehdet mielellään ristiinnaulitsisivat tuon onnettoman poliisimiehen, joka eilen päästi tämänpäiväisen ampujan kulkemaan vapaalla jalalla. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä toisin?
Jos jotain tulisi ottaa uudelleen tarkasteluun, se on ampuma-aselupien myöntöperusteet laajemmassakin mielessä. Tarvitseeko ensimmäisen aseen tosiaan olla automaattipistooli? Aloitetaanhan muidenkin vaarallisten vekottimien, kuten esimerkiksi moottoripyörien, käyttö yleensä köykäisemmistä ja ainakin periaatteessa turvallisemmista laitteista.
Ampuma-aseluvan myöntämistä voisi tiukentaa myös perinnöksi saatavien aseiden kohdalla. Mielestäni kaikki aseet tulisi lähtökohtaisesti luovuttaa valtiolle. Keräilijät voisivat välttää kokoelmiensa tuhoutumisen laatimalla testamentin, jossa osoitettaisiin se henkilö, jolle aseet tulisi luovuttaa hänen kuolemansa jälkeen. Myös metsästysaseita voisi testamentata, mutta ilman testamenttia kaikki aseet siis luovutettaisiin valtiolle.

Ampumaseuran jäsenyydelle pitäisi antaa suurempi painoarvo aselupia myönnettäessä. Ennen luvan saamista edellytettäisiin esimerkiksi vuoden mittainen jäsenyys seurassa ja seuralta saatava todistus soveltuvuudesta.

Kun aseluvan on kerran saanut, tulisi poliisilla riittää resursseja aseiden haltijoiden tarkkailemiseen. Poliisiviranomainen voisi järjestää säännöllisesti katselmuksia palotarkastusten tyyliin. Niissä tarkastettaisiin aseiden ja patruunoiden säilytys sekä voitaisiin päällisin puolin arvioida myös aseiden haltijan soveltuvuus.

Mikään näistä keinoista ei ole täydellinen ratkaisu, mutta niillä voitaisiin pitkällä aikavälillä ehkä hieman vähentää aseiden joutumista vääriin käsiin. Kenenkään toimeentuloon nämä säädökset eivät vaikuttaisi, sillä ammattirikollisille jäisivät edelleen kaikki luvattomat ja laittomat aseet.

Spitaalinen

Spitaali: leprabakteerin aiheuttama, kehitysmaissa esiintyvä pitkäaikainen tauti, oireina täpliä, kyhmyjä, rakkuloita ja haavaumia sekä hermostovaurioita (lähde: poliklinikka.fi).

Spitaali on kummallinen tauti. Nimittäin sen takia, että harva meistä pystyy määrittelemään sen, mitä se oikeastaan on. Vielä harvempi on oikeasti tavannut yhtään spitaalista ihmistä. Kuitenkin se on yksi maailman pelätyimmistä taudeista. Mietipä vaikka: eikö sana spitaalinen saakin niskakarvasi pystyyn, eikö olo tunnukin heti epämiellyttävälle, kun tuota tautia vaikka vain ajatteleekin? Eikö tuollaisen taudin kantajaksi tunnustautuminen tuntuisikin ylivoimaisen vaikealta?

Aivan yhtä kummallinen tauti tuntuu olevan uskovaisuus. Sitäkään ei oikein kukaan osaa määritellä. Uskovaisia monet meistä ovat tavanneet, mutta harva tohtii sellaiseksi tunnustautua. Esimerkiksi eilen tapasin erään herrasmiehen, joka kiirehti nopeasti sanomaan, ettei ole mikään uskovainen. Lause jatkui silti: ”…mutta kyllä minä joka ilta luen iltarukouksen ja ruuan siunaan.”

Mooseksen kirjoissa kerrotaan, kuinka Jumala antoi ihmisille lain, kymmenen käskyä. Niiden noudattamisesta hän antoi seuraavanlaiset ohjeet: ”Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” Jumala siis kehottaa uskovaa ihmistä pitämään uskoaan varsin julkisena asiana. Meille suomalaisille uskovaisuus tuntuu kuitenkin olevan kauhistus. Uskossa voidaan elää, uskovia olla, mutta ei uskovaisia.

Mitä me uskovat ihmiset olemme tehneet väärin, kun sanalla uskovainen on niin paha kaiku? Osaisiko joku sen selittää? Voiko tuota virhettä millään enää korjata?

Jokaisessa meissä asuu pieni sadisti

Sadistiksi kutsutaan henkilöä, joka saa nautintoa toisen ihmisen kokemasta tuskasta (vrt. markiisi de Sade). Usein sadisti on itse aiheuttanut tuon kivun.

Useimmat ihmiset, ja tässä yhteydessä tämä tarkoittanee käytännössä kaikkia, saavat jonkinlaista mielihyvää toisten kärsimyksiä seuraamalla. Vai mitä muita motiiveja meillä on esimerkiksi iltapäivälehtien ostamiseen kuin skandaalinnälkä? Haluamme ahmia tarinoita toisten epäonnesta, toisten virheistä, toisten menetyksistä. Tietysti joku ostaa iltapäivälehden televisio-ohjelmien tai sarjakuvien takia, mutta käsi sydämelle nyt: mikä lisää lehtien myyntiä eniten?

Massatuho.

Yleensä jaksan vastustaa kiusausta ostaa iltapäivälehtiä, koska olen niin monta kertaa havainnut ne tyhjänpäiväisiksi aviiseiksi. Kuitenkin tuo kiusaus on jatkuvasti olemassa, uteliaana tuijotan lööppejä ja lehtien kansia kaupan kassalla.

Entäs silloin kun onnettomuus tapahtuu jossain lähellä?

Eilen aamulla paloi meidän kylällämme sikala. Kyllä minä seisoin kirvesmiesten kanssa tuossa pihanurmikolla ihmettelemässä -ja ehkä salaa ihastelemassa- kolmostien takaa nousevaa savupatsasta. Pian alkoivat paloautojen pillit ujeltaa, ja kiinnostus sen kuin lisääntyi. Hetken kuluttua olin lähdössä keskustaan asioimaan, ja niin vain meinasi väkisin auton keula kääntyä väärään suuntaan, kohti palopaikkaa. Vaikka järki tiesi, etten siinä vaiheessa osaisi olla millään tavalla avuksi, olisinpa vain uteliaana muiden vastuksina.

Katastrofin vietti on suunnaton. Vaatii suurta tahdonvoimaa vastustaa sitä ja olla liittymättä onnettomuuspaikalla tungeksivaan uteliaiden joukkoon, joka ei millään tavalla helpota kärsineiden asemaa.

Sikala tuhoutui ja eläimiä kuoli. Isäntäväki onneksi säästyi, vaikka olivatkin kärsineet savusta. Elinkeino on vaakalaudalla. Traumat ovat pitkät, ei siinä töllistelijöiden joukko auta. Meidän sivullisten on parempi pysyä poissa tieltä, laittaa kädet ristiin ja rukoilla.

Tyrkytystä

Eteläsuomalainen laajalevikkinen paikallislehti otsikoi tänään näyttävästi, että päiväkodeissa saatetaan tyrkyttää uskontoa. Kirjoituksen kärki oli taas suunnattu evankelisluterilaista kirkkoa vastaan, aivan kuten tälle vapaa-ajattelijoiden pää-äänenkannattajalle sopii.

Valtaosa suomalaisista kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sitä kautta hyväksynee päiväkotien kanssa yhteistyössä annettavan uskontokasvatuksen. Myös eteläsuomalaisen paikallislehden lukijakunnasta suurin osa kuulunee samaan evankelisluterilaiseen kirkkoon. Miksi he hyväksyvät oman kirkkokuntansa jatkuvan mollaamisen ja uskonnottoman ajattelun tyrkyttämisen sanomalehden sivuilla? Minä olen oman ratkaisuni tehnyt: en enää tilaa tuota lehteä. Lehtiin käyttämät roposeni kertyvät jatkossa ainoastaan maakunnallisen lehtiyhtiön tilille.