Vettä, vettä!

Yksi tämän aamun kiinnostavimmista uutisista oli se, että Marsissa on ensimmäisen kerran havaittu lunta. Sitä oli leijaillut pilvenä planeetan ilmakehässä, mutta ei satanut maahan saakka.

Entäs sitten? Meillähän on täällä lunta, joka ainakin ennen vanhaan satoi alas asti?

Tuo uutinen saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta on silti merkittävä. Se osoittaa, että Marsissa on kuin onkin vapaata vettä, jota voitaisiin ehkä hyödyntää joskus tulevaisuudessa, jos ihminen tosissaan ryhtyisi asuttamaan naapuriplaneettaamme.

Vieraiden maailmojen asuttaminen on aina leimattu  huuhaaksi ja täysin hyödyttömäksi. Kuitenkin juuri sen kaltainen kehitys on ollut leimallista ihmiskunnalle aina -sekä Raamatun että tieteellisen historiankäsityksen mukaan. Ihmiskunta on syntynyt jossain, mutta pyrkinyt aina levittäytymään kaikkialle.

Toisen planeetan olosuhteet tuntuvat meistä kovin erilaisilta kuin ne, joissa ihmiset täällä nyt elävät. Jos kuitenkin pohditaan sitä, mitä alkuaikojen ihmiset olisivat sanoneet, jos heille olisi kerrottu, että jonain päivänä ihminen asuu napapiirin pohjoispuolella, ei Marsin asuttaminen enää tunnukaan yhtä utopistiselta. Uskon, että saan vielä omana elinaikanani nähdä sen, että Marsiin perustetaan pysyvä siirtokunta.

Toivon hartaasti, että ihmiskunta on oppinut jotain tästä ensimmäisestä planeetastaan. Edes sen, että Marsia ei saastutettaisi ja roskattaisi niin kuin Maata. Että Marsin asuttaminen olisi sen arvoista, että se kannattaa tehdä Maan kustannuksella -avaruuslentoja suurempaa saastuttajaa on nykytekniikan valossa vaikea kuvitella.