Palvontaa

Seinäjoella on noussut pieni kohu seurakunnan toiminnasta. Eräs arkkitehti moitti sanomalehti Ilkassa suurin sanoin seurakunnan lähetyskahvilan mainoslakanaa, joka hänen mielestään on "pyhäinhäväistys." Kyseinen lakana tuhoaa kirjoittajan mielestä koko Aalto-keskuksen tunnelman. Asiaa puitiin viimeksi pappien kokouksessakin.

Kävin eilen oikein varta vasten katsomassa sitä lakanaa. Se on noin kolme ja puoli metriä pitkä, ehkä noin kuusikymmentä senttiä korkea, valkoinen. Siinä lukee mustalla pelkistetyin kirjaimin "Lähetyskahvila." Suorakaiteen muotoinen lakana on kiinnitetty seurakuntakeskuksen ylätasanteen kaiteeseen vaakasuoraan, samaan linjaan rakennuksen muotojen kanssa. Mielestäni se edustaa funktionalismia kaikkein puhtaimmillaan ja sopii siten varsin hyvin Alvar Aallon rakennusten pelkistettyihin muotoihin. Mutta minähän en toki ole arkkitehti, en minä voi mistään mitään ymmärtää.

Minulle tuli oikein voimakas deja vu -tunne, että olen tämän kokenut ennenkin. Hyvinkäälläkin nousi myrsky vesilasiin aina, kun professori Aarno Ruusuvuoren suunnittelemaan Hyvinkään kirkkoon suunniteltiin jotain, pieniäkin, uudistuksia. Erityisen suuri meteli nousi aina, jos joku uskalsi ehdottaa jonkin taideteoksen ripustamista kirkon seinälle, puhumattakaan niistä penkkien päälle hankituista tyynyistä...

Näiden tapausten yhteydessä tulee aina mieleen kysymys siitä, ketä me oikein palvomme? Elävää Jumalaa vai kuollutta arkkitehtiä? Eikö meidän pitäisi iloita siitä, että kirkkomme, saati sitten niitä ympäröivät muut seurakunnan rakennukset, ovat täynnä elämää ja tuo elämä myös näkyy, kuten tässä Seinäjoen seurakunnan kesäkahvion tapauksessa? Meidän luterilaiset kirkkomme ovat jo ulkoisesti eristäytyneitä omille tonteilleen "kauas" arkielämästä, pitäisikö niiden myös sisäisesti näyttää kuolleilta? Keski-Euroopassa matkaillessani olen huomannut, että siellä kirkot ovat keskellä elämää, kioskien, kahviloiden, torikojujen, pornokauppojen ja ravintoloiden ympäröimiä. Torin laidassa seisova kirkko julistaa olemuksellaan pysyvyyttä ja ikuisuutta, mutta se ei ole eristäytynyt muusta maailmasta. Lakeuden risti kaikessa mahtavuudessaan tuo mieleen Normandian maihinnousun muistomerkin kohotessaan yksinäisenä nurmikenttien keskeltä. Eikö siis pieni lakana, joka pikaisen arvioni mukaan (todella karkean arvion) on kooltaan noin puoli prosenttia Lakeuden ristin siihen suuntaan näkyvästä julkisivusta, saa kutsua ihmisiä tulemaan lähemmäs?

Toisaalta, pelottava on kirjoitetun sanan voima. Yksi sana aiheutti välillisesti tämänkin vuodatuksen.

Pohjanmaan pultti ja mutteri

Viime päivinä olen siivonnut verstashuonetta, jonka timpurit keväällä ristivät "CNC-koneistamoksi." Tuohon pieneen huoneeseen on kevään ja alkukesän mittaan ahdettu käsittämättömän suuri määrä tavaraa -ja sitä muuten oli siellä jo aikaisemminkin. Kaikki rakennukset tällä tontilla ovat aivan täynnä tavaraa, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista. Enimmäkseen vähemmän.

Pienemmät tytöt ovat näppärillä pikku sormillaan lajitelleet kilokaupalla pultteja, muttereita, ruuveja, nauloja ja aluslevyjä. Erilaisia pultteja on tullut vastaan enemmän kuin emännällä on korkokenkiä, ja se on siis aika paljon. Voitaneen sanoa, että talon vanha isäntä on ollut suoranainen pultti- ja mutterifriikki.

Vanhaisäntä on kyllä tehnyt pulteilla muutakin kuin vain keräillyt niitä. Hän on korjaillut niillä kätevästi monenlaisia esineitä tuoleista pahvilaatikoihin. Aivan oikein, pahvilaatikoihin. Kovalevy on de facto pahvia, ja erilaisia pulteilla korjattuja laatikoita on löytynyt pilvin pimein.

Korjailu on monesti vaatinut todella paljon työtä ja vaivaa, eikä lopputulos ole aina ollut mitenkään kaunis tai edes kovin kätevä. Mutta vanha isäntä on ollut kyllä aikaansa edellä ekoajattelussaan: Mikä voidaan korjata, se korjataan. Eikä mitään heitetä pois vaan laitetaan talteen siltä varalta, että joskus tarvittaisiin. Se on sinänsä erittäin hieno ja kannatettava ajatus, mutta olisikohan sitä tarvinnut ulottaa palaneisiin hehkulamppuihin ja käytettyihin saunavastoihin (so. vihtoihin)? Rajansa se on säästäväisyydelläkin. Mutta toisaalta, meillä on nyt oma kotimuseo aarteineen -ei jokaisesta talosta löydykään puista kyntöauraa. Vai löytyykö?

Poweria !

Lupasimme lapsille kesäkuun alussa, kun he joutuivat ahkeroimaan rippijuhlavalmisteluissa, että heti ensi tilassa heidät palkitaan päiväretkellä Alahärmän Powerparkiin. Eilen oli ensi tila.

Powerpark on ehdottomasti paras huvipuisto, jossa minä olen käynyt. Siellä on hienoja, hyväkuntoisia laitteita, joissa riittää haastetta isommillekin, eikä perheen pienimpiäkään ole unohdettu. Ja mikä parasta, puistossa on runsaasti penkkejä, joilla on mukava istuskella silloin, kun laitteesta toiseen säntäily ei kiinnosta.

Powerpark on tehty kunnolla ja loppuun saakka. Sisääntuloväylät ja reuna-alueet ovat yhtä huoliteltuja kuin kaikki muutkin paikat, istutukset ja kiveykset ovat hoidettuja, nurmikko on kauniisti leikattu. Ihmekös tuo, kun nurmikonleikkuusta vastaa paikan omistaja itse.

Parasta tässä huvipuistossa on kuitenkin sen siisteys. Missään ei näy roskia eikä humalaisia örveltäjiä. Ei edes tupakantumppeja. Ainut miinus viihtymisen kannalta oli Tea Hiilloste, jonka musiikki soi kaikkien meidän mielestä liian kovaa. Tea ei kuitenkaan ole Powerparkissa aina, joten sinne uskaltaa varmasti mennä jatkossakin!

Kiva työntekijä

Minä sain jokin aika sitten palkkalistan. Maksettu summa oli hirveän pieni, ihmettelin sitä suunnattomasti. Sitten huomasin lukea listan yläosan tarkemmin ja siinä luki että "Kiva työntekijä." Nousin onneni kukkuloille -ihanko minusta näin paljon pidetään! Minulle maksetaan ylimääräinen bonus sillä perusteella että olen mukava!

Työnantajalta saatu kannuste auttaa aina työntekijää pyrkimään yhä parempiin suorituksiin, vaikka kyseessä ei olisikaan mikään tulospalkkausala. Muutama positiivinen sana esimieheltä ei maksa mitään, mutta niillä hän voi osoittaa välittävänsä työntekijästään edes sen verran, että tietää, mitä hän tekee ja vaivautuu olemaan pienen hetken kiinnostunut siitä, mitä tälle kuuluu. Oma esimieheni on tässä suhteessa toiminut minun suhteeni esimerkillisesti, kiitos siitä, Tapio!

Joillain aloilla maksetaan rahallista bonustakin. Minun kohdallani ei kuitenkaan siitä ollut kysymys. Tarkempi tarkastelu paljasti, että kyseessä oli palkkio osallistumisestani kirkkovaltuuston kokoukseen. Kivaa silti, että minua muistettiin -itse en osannut kokouksesta palkkiota odotella.

Kun sanoja ei ole

Näitä sanoja en ensi lauantaina kykene ääneen sanomaan. Kirjoitan ne tähän jo ennakolta. Sanat ovat Väinö Malmivaaran.

Te murheelliset,
kun kuljette kyynelten teitä,
pois vaikerrukset,
maan multa ei armoa peitä.

Ah ylistäkää
myös Jeesusta aikoina vaivan
ja nostakaa pää.
On nyt suvi läsnä jo aivan.

Kun syntinen saa
näin nukkua haavoihin Herran,
niin helmasta maan
hän riemuun on nouseva kerran.

Liike vai päämäärä?

Meille tuli viime viikon lopulla kolme lammasta. Ne ovat meillä kesän ajan lainassa, syksyllä taas palaavat oikeille omistajilleen. Kaikki on mennyt muuten hyvin, mutta meidän typerä koiramme on käynyt niitä pelottelemassa. Niinpä nuo lammasraasut ovat aivan hermoraunioita, säntäilevät karkuun aina kun jokin liikkuu tai rapsahtaa. Ja noita syitähän riittää. Aina joku lampaista pelkää jotain, ja toiset kaikki säntäävät heti perään.

Kai se on jonkinlaista eloonjäämisen varmistamista, nimittäin se, että toisten perässä sännätään karkuun vaikka itsellä ei ole hajuakaan siitä, miksi. Mutta millä on perusteltavissa se, että me ihmiset säntäilemme milloin mihinkin suuntaan toisten perässä? Välillä on kyse muodista, välillä jostain päivänpolttavasta "tuikitärkeästä" puheenaiheesta. Välillä vannotaan hajasijoittamisen, välillä keskittämisen nimiin. Juostaan edestakaisin eikä päästä puusta pitkään. Vaikka onhan sitä joissain piireissä  jo kauan tiedetty, että tärkeintä on liike, ei päämäärä.