Vanhasta ei tule uutta

Istuin eilen vaihteeksi hammaslääkärin tuolissa. Lääkäri katseli suuhuni hetken ja totesi sitten: "Tämän paikan pysymisennuste on sitten huono, kun se on niin iso ja alkuperäistä hammasta on niin vähän jäljellä." Kertoi sitten, että todennäköisesti saa taas vuoden päästä olla samaa hammasta korjailemassa, pysyvämpää apua saattaisi tuoda proteettinen h0ito, laboratorio-oloissa valmistettu keinokruunuimplantti.
Mietin siinä maatessani, että samanlainen taitaa olla isäntä kuin talonsakin: Parhaat nuoruusvuotensa jo nähnyt. Vanha talokin vaatii paikkausta ja fiksaamista jatkuvasti, otetaan nyt esimerkiksi vaikka nuo ikkunat. Niitä olen nyt kittipuristimen kanssa kierrellyt, ja emäntä on tullut perässä maalisudin kanssa. Ensi kesänä on todennäköisesti sama urakka edessä; vanhanaikainen pellavaöljykitti ei kovin kauan kestä, ja tänä vuonna vielä hyvältä näyttävät kitit saattavat jo ensi talvena irrota. Monet ovat talollekin ehdotelleet proteettista hoitoa eli uusien (alumiini-)ikkunoiden asentamista. Meille ei kuitenkaan sellaisia olla hankkimassa; vanhaan taloon kuuluvat vanhat ikkunat. Liekö se sitten niin, että vanhalle ihmisellekin kuuluvat vanhat hampaat, vaikka niitä sitten pitäisikin korjailla yhä uudestaan ja uudestaan?

Omaksi kuvakseen hän loi hänet

Internet on täynnä toinen toistaan kummallisempia testejä, joilla voi määrittää omaa minuuttaan. Testata voi, esimerkiksi mikä suosikkitelevisiosarjansa hahmoista on –melkein jokaisesta sarjasta löytyy varmaan oma testinsä. Voi myös testata, kuinka suomalainen on tai minkä merkkinen auto olisi, jos sattuisi auto olemaan.

Kyllä meillä ihmisillä taitaa olla minuus aika kateissa, kun sitä kaikkien tällaisten testien kautta pitää määrittää. Melkoisen paljon noita testejä on vierailla kielilläkin, joten kyseessä ei ole ainoastaan meidän suomalaisten helmasynti. Ja eiväthän nämä testit edes yritä kertoa sitä, mitä muut ajattelevat. Ne ovat selvästikin luodut luomaan ja/tai vahvistamaan tekijänsä minäkuvaa.

Toivottavasti testejä ahkerasti harrastavat ihmiset ymmärtävät, että ei noilla muutamien kysymyksien sarjoilla kovin laadukasta minäkuvaa voi luoda. Mutta kuluuhan se aika niinkin, lähes yhtä hyödyllisesti kuin sudokujen parissa.

Lapsuuden tuoksut

Sanotaan, että tuoksut laukaisevat helposti lapsuusmuistoja. Lienenkö nyt viimein tullut tarpeeksi vanhaksi, jotta ymmärtäisin, mitä sillä tarkoitetaan? Aikuinen en ole vieläkään, testasin taas joulun aikaan.

Olen huomannut, että äänet voivat toimia samanlaisina muistojen herättäjinä. Itselleni niin kävi pari viikkoa sitten, kun tiskasin puurokattilaa.

Meillä oli kotona tiskausvuorot, minulla ja isosiskollani. Pikkusisko pääsi sitten joskus myöhemmin mukaan siihen rinkiin, mutta isosisko oli siinä vaiheessa jo melkein karannut kotoa. Joka tapauksessa minulla oli tiskivuoro joka toinen päivä. Olin katkera siitä, sillä tiesin, että maailmassa on olemassa koneita, jotka voisivat tuon tehtävän tehdä puolestani. Minä en ollut koskaan nähnyt tuollaista konetta (tynnyrissä kasvanut?), mutta pyykkikone meillä kyllä oli. Siispä kuvittelin tuon tarunhohtoisen astianpesukoneen jotenkin pyykkikoneen kaltaiseksi. Siinä tiskatessani leikin usein olevani itse astianpesukone, loiskuttelin siis vettä saadakseni aikaan samanlaisen äänen, jota meidän ikivanha upo-pyykkikoneemme piti pesuvaiheessa (linkousta en uskaltanut kokeilla astioilla).

Jokin veden loiskahdus tuossa puurokattilaa pestessäni toi mieleeni nämä muistot noin kolmenkymmenen vuoden takaa (voi kauhea kun minä olen vanha). Kaikkea sitä ihmisen mieli säilöökin.

Ai niin, se aikuisuustesti. Melkein unohdin. Lapsena ihmettelin sitä, kuinka isäni voi juoda niin paljon piimää kun se on niin pahaa. Isä sanoi, että kyllä sinä sitten, kun tulet aikuiseksi, tykkäät piimästä. Jouluna maistoin. Pahaa oli.

Jaksa vielä vähän aikaa

Istuin tänään pitkästä aikaa kirkon penkissä ihan vain sanankuulijan roolissa. Päivän evankeliumitekstissä sanotaan, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Saarnaaja mietti, että noinkohan se on vielä meidän lähellämme, kun maailmassa on niin paljon pahuutta ja eksymystä.

Samaan aikaan vieressäni lapsi kyseli koko ajan jumalanpalveluksen loppumista ja halusi lähteä kotiin. Jankutti ja jankutti ja sanoi, että "tämä ei lopu ikinä." Ei uskonut vielä silloinkaan, kun ehtoollinen oli jo ohi ja varmasti jo tiesikin, että kovin kauaa ei enää voi kestää.

Minulle tuli mieleen, että noinkohan se Jumalan valtakunta olisi meistä yhtään etääntynyt. Kyllähän me järjellämme sen ymmärrämme, että kun aikaa kuluu, niin loppu on väkisinkin koko ajan lähempänä, vaikka kuinka tylsälle tuntuisi. Mutta me ihmiset olemme kärsimättömiä, niin kuin tuo lapsi, emmekä malta odottaa. Tuntuu siltä, kuin Jumalan valtakunta olisi mennyt kauaksi. Ihan kuin se ei tulisi ikinä.

Saarnaaja käytti myös vanhaa kristillistä ilmausta "jo nyt-ei vielä." Eiköhän tuokin ole loppujen lopuksi ihan sama asia, mitä vanhemmat sanovat hermostuneille lapsilleen: "Ihan vähän aikaa vielä."

Vanhuus ei tule yksin

Vanhin tyttäreni oli viime yönä Mietaan NS:llä pilettämässä. Viedessäni häntä huvipaikalle tunnustan joutuneeni käyttämään kaiken tahdonvoimani päästääkseni hänet ulos autosta. Sen verran rajulta näytti meno vanhan ihmisen silmin. Kuvaavaa on, että kun talon seinässä lukee kissankokoisin kirjaimin "alkoholijuomien tuonti huvialueelle kielletty" niin suoraan siinä kyltin alla joukko alaikäisiä vetää täysin häpeilemättä viinaa minkä kerkeää. Mutta minkäs teet, luvattu mikä luvattu. Eikä arvostelukykyä voi toiselle valmiiksi antaa. Se on jokaisen itse opeteltava, kantapään kautta tarvittaessa.
Kaikki kunnia tytölle siitä, että oli käyttäytynyt riittävän hyvin koko illan. Noutaessa ei tullut yhtään semmoinen olo, että mitähän se nyt on tehnyt. Kiitos, lapseni!
Jos hakemalla hakee, niin luulisi Suomen armeijan saavan hyviä pioneerejä -näkemilläni nuorilla miehillä kun olivat käsivarret jo valmiiksi venyneet mäyräkoirien kantamisesta. Vaikka ei taida telamiinan retuuttaminen enää olla kovin trendikästä puolustusvoimissa, että se siitä.

Joka ikkunalla kaksi kynttilää

Vielä löytyi Kurikasta eilen taloja, joissa muistettiin vanha perinne. Vaikka tuo otsikko onkin lainattu tutusta joululaulusta, on tapa sytyttää ikkunalle kynttilöitä kaksittain enemmänkin itsenäisyyspäivään liittyvä. Aikoinaanhan tuo kaksi kynttilää oli merkkinä Pohjanmaan suunnasta saapuville jääkäreille siitä, että tämä talo on turvallinen, tänne voi tulla pyytämään yösijaa.

Täällä Pohjanmaalla vanhat perinteet ovat suuressa kunniassa, ainakin, jos ne jollain tavalla liittyvät itsenäisyyteen tai sodankäyntiin. Seppeleenlaskut ja hartaudet eri muistomerkeillä ovat täällä lähes viikottaisia, ainakin näin joulun ja muiden juhlapäivien aikaan.

Tänäänkin on kahden kynttilän päivä. Kun minä olin lapsi, laitettiin meillä kotona aina toisena adventtina kaksi kynttilää illalla palamaan ikkunoille. Saa nähdä, kuinka paljon tätä perinnettä Etelä-Pohjanmaalla vielä muistetaan.

Syntyneet voittamaan

Pohjanmaalla on varmaan enemmän yritystoimintaa väestömäärään nähden kuin missään muualla maailmassa. Ja tuntuu sille, että nuo yritykset myös menestyvät. Muutaman täällä viettäneeni kuukauden aikana olen saanut pieniä vihjeitä siitä, miksi.

Pohojalaane ei turhanpäiten ole liian vaatimaton. Sitä kutsutaan täällä trossaamiseksi. Sillä sanalla on tapana saada muualta päin kotoisin olevat tilanteesta riippuen joko huvittuneeksi tai vaivautuneeksi. Taas se kehua retostelee omalla ylivertaisuudellaan. Kuitenkaan trossaaminen ei oikeastaan ole kehuskelemista. Kokemukseni mukaan aidointa trossaamista on se, että on reilusti sitä, mitä on, ja ylpeä siitä. Mitä sitä suotta peittelemään, jos on varaa rakentaa yhdeksän ikkunaa tien suuntaisesti.

Sama pohjalainen ominaispiirre näkyy muillakin elämän osa-alueilla kuin yrityselämässä. Kun pohjalainen järjestää juhlan, sinne pyydetään esiintymään oman kylän muusikot ja runonlausujat. Mitä siitä, jos esityksen taiteellinen taso ei sillä kertaa riittäisikään Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konserttiin tai finlandiapalkintoon. Se kelpaa meille, kelvatkoot siis myös meidän vieraille! Riittää, kun on voittajan asenne.

Olen yrittänyt saada selvää siitä, vaikuttaako tämä voittajan asenne myös pohjalaisessa sielunelämässä. Täällä Kurikassahan evankeliset kohtalaisen vahvan uskonsa kanssa ovat, sanoisinko, keskeisessä osassa kirkollista pelikenttää. Joissain muissa osissa Etelä-Pohjanmaata taas hallitseva liike on herännäisyys, ja körttejä ei voi moittia liian suuresta pelastusvarmuudesta. Siinä mielessä selvittelyni jäänee vastausta vaille.

Toisaalta körttien heikkouskin saattaa joskus mennä trossaamisen puolelle?

Laupias pohjalainen

Kuulin kertomuksen eräästä perheestä, jonka kissa oli kadonnut. Perhe oli huolestuneena miettinyt, mihin eläin on joutunut, onko se kuollut? Parin päivän kuluttua kissa oli kuitenkin palannut takaisin kotiin hyvävoimaisena, paperilappu kaulaansa teipattuna.

Paperilapussa oli ollut puhelinnumero ja lyhyt viesti: Soittakaa kissasta.

Kissa oli joutunut liikenneonnettomuuteen. Se oli törmännyt yhteen moottoripyörän kanssa. Pyöräilijä oli pysähtynyt huolissaan siitä, että joutuu nyt lopettamaan kituvan kissan. Kissa oli kuitenkin vironnut, ja pyöräilijä oli halunnut huolehtia, että sillä on kaikki hyvin. Hän oli vienyt kissan lähimpään taloon ja pyytänyt heitä huolehtimaan siitä sen aikaa, kun hän itse oli käynyt vaihtamassa moottoripyörän autoon. Autolla hän oli sitten vienyt kissan eläinlääkärin tarkastettavaksi.

Eläinlääkäri ei ollut löytänyt kissasta vikaa, jolloin pyöräilijä oli vienyt kissan kotiinsa, antanut sille ruokaa ja tarkkaillut sitä yön yli. Seuraavana päivänä hän sitten oli kuljettanut kissan takaisin onnettomuuspaikalle lappu kaulassaan ja toivonut, että se siitä osaisi mennä kotiinsa.

Minulle tämä tarina -joka lienee ainakin suurimmaksi osaksi totta- on selkeä toisinto Raamatussa kuvatusta laupiaan samarialaisen tapauksesta. Motoristi halusi kustannuksistaan välittämättä huolehtia tuon onnettoman luontokappaleen terveydestä. Ihailen tuota henkilöä.

Kuitenkin tarinasta nousee mieleen myös paljon kysymyksiä. Tekevälle sattuu, sanotaan. Elämän matkan varrella kolhimme lukemattomia läheisiämme, vahingossa ja tositarkoituksella. Huomaammeko me heitä? Pidämmekö huolta heidän hyvinvoinnistaan, kannammeko vastuumme tekemisistämme?

Ehkä meillä on hiukan parantamisen varaa, ainakin useimmilla.

Huomataan toinen toisemme.

Kastemaljan äärellä

Nuorin tyttäreni kastetaan tänään. Se ei taida olla kovin muodikasta nykyisin, ainakin jos tiedotusvälineisiin on uskominen. Lehdistä saa lukea ja radiosta kuulla vähän väliä juttuja, joissa kerrotaan kirkkoon kuulumisen taas vähentyneen ja kastettujen lasten osuuden kaikista lapsista pienentyneen.

Monet vanhemmat, jotka eivät anna kastaa lastaan (kirkkolain sanamuoto), perustelevat ratkaisuaan sillä, että lapsi saa sitten vanhempana itse päättää, kuuluuko kirkkoon vai ei. Ihan kaunis ajatus sinänsä, mutta jos kastamaton lapsi ei saa osallistua päiväkodin ja koulun uskontokasvatukseen, eikä hänelle uskosta kotonakaan kerrota, on valinta jo hänen puolestaan tehty. Se on vähintään yhtä voimakas valinta, kuin päätös kastaa lapsi ja liittää hänet kirkkoon.

Minulle lapseni kaste on tärkeä myös henkilökohtaisesti. Kastettuna lapsi on Jumalan erityissuojeluksessa, ja oma vastuuni on siis suhteessa pienempi. Miksi se on minulle tärkeää? Koska uskoni on heikko. En usko siihen, että pystyn olemaan lapseni turvana aina ja kaikkialla, enkä siihen, että pystyn varjelemaan hänet kaikelta siltä pahalta, miltä haluaisin. Kadehdin niitä vanhempia, jotka uskovat omaan täydellisyyteensä ja joutuvat ulkoistamaan kasvatus- ja varjelusvastuuta korkeintaan koululle, päiväkodille, poliisille ja sosiaalityöntekijöille.

Jo isämme uskoivat kerran

väkivallan mahdollisuuksiin ongelmien ratkaisukeinona. Murhia, pikaistuksissa tehdyistä tapoista puhumattakaan, on tehty maailman sivu. Ensimmäinen dokumentoitu murha taitaa löytyä jo Raamatun alkulehdiltä, sen historiallista paikkansapitävyyttä en nyt ala tämän enempää pohtimaan.

Tässä valossa tarkasteltuna ovat aivan oikeutettuja ne lausunnot, joita poliitikkomme ja muut asiantuntijat lehdissä antavat: Aselakia tiukentamalla ei estetä uusia murhia tapahtumasta. Ei niin. Mutta kynnys joukkomurhan onnistumiseen nousisi, ainakin hieman. Ennen vanhaan kun piti alkaa puukon tai kirveen kanssa riehumaan, kymmenen ihmisen hengiltä saaminen oli kovan työn takana. Väkijoukosta saattoi aina nousta esiin sankari tai kaksi, jotka pystyivät taltuttamaan riehujan. Saattoipa kirvesmieheltä (tai -naiselta, tasapuolisuuden nimissä) loppua voimatkin aktiivisen kirveen heiluttelun tuloksena ja siten joku suunniteltu uhri säästyä.

Automaattiase ei kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia sankaruuteen tilanteessa, jossa sellainen on vain yhdellä osapuolella. Sormea tarvitsee jaksaa koukistaa vain hieman, ja tekniikka huolehtii lopusta, ovelta käsin voi hallita koko huonetta. Tuntea itsensä voittamattomaksi, kuolemattomaksi.

On vaikea nähdä perusteluja siihen, miksi kansalaisilla pitäisi olla oikeus säilyttää mosquiton tai waltherin kaltaisia aseita kotona. Ampumaseurat perustakoon harjoituspaikkoihinsa turvallisia säilöjä, joissa harrastajat voisivat aseitaan pitää. Eikä rata-ammunnassa taida tarvita automaattipistoolia. Siellä ehtii ladata käsinkin?

Onhan meillä tässä maailmassa toki niitäkin maita, joissa asia on ratkaistu toisin; aseen kantaminen on tavallista, niiden väärinkäyttöä vastaan suojaudutaan asein. Tällaisia maita ovat mm. Yhdysvallat, Pakistan ja Israel. Olisiko jostain näistä maista esikuvaksi kansalaisten turvallisuuden suhteen? Valinta on meidän. Minä kannatan Pohjois-Savon poliisilaitoksen linjaa. Ei käsiaselupia.

Hauska peli

Iskinpä hakuun "walther p22".

Ekalla rivillä löytyi erään asekauppaketjun sivu. Walther -pistoolia esiteltiin tyyliin "Perusversionakin tämä ase on hauska peli ampua".

Alempana hakutuloksissa oli keskustelupalsta rekyyli.fi. Siellä käydyssä keskustelussa ase mainitaan kevyeksi, uskottavan näköiseksi ja halvaksi aseeksi, joka on kuitenkin epätarkka ja osin heikkolaatuinen. Kommentteja olivat mm. "aivan liian pieni käteen ja muutenkin lelun näköinen (lapselle parempi).", "Sopii pieni kätiselle, kuten naisille oikein hyvin.", "Sitä en ymmärrä kuinka P22 Targetin ja Moskiitton kauppa näyttää käyvän vieläkin hyvin vaikka foorumit (sekä koti- että ulkomaiset) ovat täynnä hate-mailia ja kertomuksia erilaisista ongelmista."

Näitä kommentteja lukiessani jäin miettimään, että mitä ihmettä varten tällaisia aseita edes myydään? Kuka niitä haluaa ostaa?

Mieleen tuli montakin vastausta, toinen toistaan stereotyyppisempia. Jääköön ne tähän kirjaamatta. Mutta mainittakoon se, että ylläoleva lainaus, jossa on viittaus viime vuoden koulusurmissa käytettyyn Sig Sauer Mosquito -aseeseen, on kirjoitettu vuosi sitten lokakuussa, ennen Jokelan surullisia tapahtumia. Pienten automaattipistoolien kauppa käy siis hyvin. Niitä on vielä paljon piilossa julkisuudelta.

Spitaalinen

Spitaali: leprabakteerin aiheuttama, kehitysmaissa esiintyvä pitkäaikainen tauti, oireina täpliä, kyhmyjä, rakkuloita ja haavaumia sekä hermostovaurioita (lähde: poliklinikka.fi).

Spitaali on kummallinen tauti. Nimittäin sen takia, että harva meistä pystyy määrittelemään sen, mitä se oikeastaan on. Vielä harvempi on oikeasti tavannut yhtään spitaalista ihmistä. Kuitenkin se on yksi maailman pelätyimmistä taudeista. Mietipä vaikka: eikö sana spitaalinen saakin niskakarvasi pystyyn, eikö olo tunnukin heti epämiellyttävälle, kun tuota tautia vaikka vain ajatteleekin? Eikö tuollaisen taudin kantajaksi tunnustautuminen tuntuisikin ylivoimaisen vaikealta?

Aivan yhtä kummallinen tauti tuntuu olevan uskovaisuus. Sitäkään ei oikein kukaan osaa määritellä. Uskovaisia monet meistä ovat tavanneet, mutta harva tohtii sellaiseksi tunnustautua. Esimerkiksi eilen tapasin erään herrasmiehen, joka kiirehti nopeasti sanomaan, ettei ole mikään uskovainen. Lause jatkui silti: ”…mutta kyllä minä joka ilta luen iltarukouksen ja ruuan siunaan.”

Mooseksen kirjoissa kerrotaan, kuinka Jumala antoi ihmisille lain, kymmenen käskyä. Niiden noudattamisesta hän antoi seuraavanlaiset ohjeet: ”Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” Jumala siis kehottaa uskovaa ihmistä pitämään uskoaan varsin julkisena asiana. Meille suomalaisille uskovaisuus tuntuu kuitenkin olevan kauhistus. Uskossa voidaan elää, uskovia olla, mutta ei uskovaisia.

Mitä me uskovat ihmiset olemme tehneet väärin, kun sanalla uskovainen on niin paha kaiku? Osaisiko joku sen selittää? Voiko tuota virhettä millään enää korjata?

Mies vailla menneisyyttä

Viime yönä se tapahtui. Kaikkien painajaisten isoäiti. Kaikki on mennyttä.

Olen viime aikoina kiroillut sähköisen varausjärjestelmän ja kännykän kalenterijärjestelmien synkronointiongelmien kanssa. Eilen illalla päätin hankkiutua niistä eroon ja siivota puhelimen ihan kunnolla. Väsyneenä sitten painoin jotain väärää nappia. Hetken hiljaisuus ja sitten vastaus: 1293 kalenterimerkintää poistettu.

Onhan tässä nyt kevyt olo, jotenkin irrallinen. Kaikki kalenterimerkinnät ja kalenteriin tehdyt muistiinpanot ovat poissa. Tiettävästi palveluntarjoaja ne pystyy palauttamaan, mutta eivät vastaa puhelimeen... No, vielä on muutama tunti aikaa, ennen kuin ensimmäinen epäonninen kotikäynti laukeaa. Muistan kadun, ihmisten etunimet, kellonajan. Toivottavasti ei ole kovin pitkä tuo katu.

Joo joo. On varoitettu. Mutta minkäs teet, elämä on.

Yhdellä asialla

Monesti sanotaan, että odottavan äidin päähän ei mahdu kuin yksi asia, kohdussa kasvava uusi ihminen. Ja hyvä niin. Äidin täydellinen keskittyminen vauvaansa varmistaa lapsen mahdollisimman turvallisen kehittymisen. Tuo piirre saattaa kuitenkin kummastuttaa kanssaihmisiä, ärsyttääkin heitä. Äiti ja lapsi elävät parisuhteessa, jonka vertaista ei ole olemassa. Ei sitä kukaan muu voi ymmärtää.

Lapsen synnyttyä toiset perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät pääsevät ikään kuin osingoille. Hekin saavat ihmetellä uutta tulokasta, hoivata häntä, katsella hänen kauniita kasvojaan. Vaikka silloinkaan he eivät voi kokea lapsen kanssa samanlaista yhteyttä kuin äiti, joka hänkin on joutunut uuteen asemaan, alkaa heissä ilmetä piirteitä, joissa on samankaltaisuutta odottavan äidin kanssa.

Pienen lapsen edessä useimmat ihmiset ovat aseettomia. Lapsi sulattaa kovimmankin pinnan, puhumattakaan pinnan alla tapahtuvasta muutoksesta. Vauvaa katsellessa ajatukset alkavat harhailla, aivot surkastuvat, mielen täyttää yksi ainoa ajatus: Lapsi, minä haluan pitää huolta sinusta.

Pohjanmaan pultti ja mutteri

Viime päivinä olen siivonnut verstashuonetta, jonka timpurit keväällä ristivät "CNC-koneistamoksi." Tuohon pieneen huoneeseen on kevään ja alkukesän mittaan ahdettu käsittämättömän suuri määrä tavaraa -ja sitä muuten oli siellä jo aikaisemminkin. Kaikki rakennukset tällä tontilla ovat aivan täynnä tavaraa, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista. Enimmäkseen vähemmän.

Pienemmät tytöt ovat näppärillä pikku sormillaan lajitelleet kilokaupalla pultteja, muttereita, ruuveja, nauloja ja aluslevyjä. Erilaisia pultteja on tullut vastaan enemmän kuin emännällä on korkokenkiä, ja se on siis aika paljon. Voitaneen sanoa, että talon vanha isäntä on ollut suoranainen pultti- ja mutterifriikki.

Vanhaisäntä on kyllä tehnyt pulteilla muutakin kuin vain keräillyt niitä. Hän on korjaillut niillä kätevästi monenlaisia esineitä tuoleista pahvilaatikoihin. Aivan oikein, pahvilaatikoihin. Kovalevy on de facto pahvia, ja erilaisia pulteilla korjattuja laatikoita on löytynyt pilvin pimein.

Korjailu on monesti vaatinut todella paljon työtä ja vaivaa, eikä lopputulos ole aina ollut mitenkään kaunis tai edes kovin kätevä. Mutta vanha isäntä on ollut kyllä aikaansa edellä ekoajattelussaan: Mikä voidaan korjata, se korjataan. Eikä mitään heitetä pois vaan laitetaan talteen siltä varalta, että joskus tarvittaisiin. Se on sinänsä erittäin hieno ja kannatettava ajatus, mutta olisikohan sitä tarvinnut ulottaa palaneisiin hehkulamppuihin ja käytettyihin saunavastoihin (so. vihtoihin)? Rajansa se on säästäväisyydelläkin. Mutta toisaalta, meillä on nyt oma kotimuseo aarteineen -ei jokaisesta talosta löydykään puista kyntöauraa. Vai löytyykö?

Kiva työntekijä

Minä sain jokin aika sitten palkkalistan. Maksettu summa oli hirveän pieni, ihmettelin sitä suunnattomasti. Sitten huomasin lukea listan yläosan tarkemmin ja siinä luki että "Kiva työntekijä." Nousin onneni kukkuloille -ihanko minusta näin paljon pidetään! Minulle maksetaan ylimääräinen bonus sillä perusteella että olen mukava!

Työnantajalta saatu kannuste auttaa aina työntekijää pyrkimään yhä parempiin suorituksiin, vaikka kyseessä ei olisikaan mikään tulospalkkausala. Muutama positiivinen sana esimieheltä ei maksa mitään, mutta niillä hän voi osoittaa välittävänsä työntekijästään edes sen verran, että tietää, mitä hän tekee ja vaivautuu olemaan pienen hetken kiinnostunut siitä, mitä tälle kuuluu. Oma esimieheni on tässä suhteessa toiminut minun suhteeni esimerkillisesti, kiitos siitä, Tapio!

Joillain aloilla maksetaan rahallista bonustakin. Minun kohdallani ei kuitenkaan siitä ollut kysymys. Tarkempi tarkastelu paljasti, että kyseessä oli palkkio osallistumisestani kirkkovaltuuston kokoukseen. Kivaa silti, että minua muistettiin -itse en osannut kokouksesta palkkiota odotella.

Liike vai päämäärä?

Meille tuli viime viikon lopulla kolme lammasta. Ne ovat meillä kesän ajan lainassa, syksyllä taas palaavat oikeille omistajilleen. Kaikki on mennyt muuten hyvin, mutta meidän typerä koiramme on käynyt niitä pelottelemassa. Niinpä nuo lammasraasut ovat aivan hermoraunioita, säntäilevät karkuun aina kun jokin liikkuu tai rapsahtaa. Ja noita syitähän riittää. Aina joku lampaista pelkää jotain, ja toiset kaikki säntäävät heti perään.

Kai se on jonkinlaista eloonjäämisen varmistamista, nimittäin se, että toisten perässä sännätään karkuun vaikka itsellä ei ole hajuakaan siitä, miksi. Mutta millä on perusteltavissa se, että me ihmiset säntäilemme milloin mihinkin suuntaan toisten perässä? Välillä on kyse muodista, välillä jostain päivänpolttavasta "tuikitärkeästä" puheenaiheesta. Välillä vannotaan hajasijoittamisen, välillä keskittämisen nimiin. Juostaan edestakaisin eikä päästä puusta pitkään. Vaikka onhan sitä joissain piireissä  jo kauan tiedetty, että tärkeintä on liike, ei päämäärä.

Kaikki ei päättynytkään

Muutto tuli ja oli, ja perheemme asuu nyt suhteellisen onnellisesti Kurikassa. Valtaosa tavaroista on toki vielä varastoitu tilapäisiin kohteisiin, mutta suurin osa talosta on jo sentään asumiskunnossa, ainakin loppuviikosta, kun yläkerran pari makuuhuonetta saadaan tapetoitua.

Heti muuton jälkeiset pari viikkoa sujuivat rippikoulun merkeissä. Katariina lähti omalle rippileirilleen Aholansaareen, ja minä omalleni Honkiniemeen. Hassu tunne tuli pitkin leiriä, oli kuin olisi ollut oman tyttärensä kanssa leirillä, vaikka meillä oli pitkä välimatka. Tietoisuus siitä, että käymme kuitenkin samoja asioita läpi suunnilleen samassa tahdissa, oli kuitenkin aika voimakas.

Tulevana viikonloppuna sitten juhlitaan. Katariinan rippijuhlaan tulee väkeä sekä omalta kylältä että kauempaa. Samalla saavat sukulaiset nähdä uuden kotimme ja kauhistella sen keskeneräisyyttä. Mutta kuten rakas ystäväni eilen meille totesi: Maailma on aina keskeneräinen. Miksi yhden kohdan pitäisi olla sen valmiimpi? Ja kyllä se siitä valmistuu, vähitellen, vaikka kirvesmiehet mokomat aikovatkin pitää välillä kesälomaa. Kummallisia ihmisiä, eivät jaksa lepäämättä tehdä töitä kolmeakaan vuotta.

Juhlien jälkeen meidän perheemme elämä normalisoituu, toivottavasti, vihdoin. Leirit on leireilty, keikkatyö keikkailtu, juhlat juhlittu. Seuraava koitos on vauvan syntymä elokuussa ja ristiäiset joskus syksymmällä. Kesän aikana muutama viikko ihan tavallista elämää remontin keskellä.

Onneksi on kesä

Muuttopäivä lähestyy hurjaa vauhtia. Huusholli ei kyllä vielä näytä ollenkaan siltä, että siihen voisi tulla asumaan. Vaikkakin puolenkymmentä timpuria paiskii töitä hiki hatussa. Ihan kohta pääsee tekemään pintoja, tapetointeja ja maalauksia. Mutta riittääkö aika... Kello on paholaisen keksintö. Se on ihmisen maallisista vastustajista pahin. Sitä vastaan on turha taistella. Se voittaa aina. Lopulta ihminen kaatuu hautaan, mutta kellot sen kun tikittävät.

Oliko elämä sitten helpompaa silloin, kun kelloja ei vielä ollut? Vaikea sanoa. Ainakin ihmisten elämä oli monella tavalla yksinkertaisempaa. Muuttaminen ainakaan ei ollut niin vaikeaa kuin nykyisin. Useimpien perheiden maallinen omaisuus siirtyi paikasta toiseen yhdessä hevoskuormassa. Jos oikein tiukka paikka tuli, saattoivat asukkaat ottaa vanhan talonsakin mukaan -hirsikehikko oli helppo purkaa ja koota sitten uudelleen uudessa paikassa. Tämänkin talon arvellaan aiemmin sijainneen tuolla joen rannassa. Nykyisellään pelkkä kehikko ei riitä -muutenhan tämä remontti olisi valmistunut jo viikkoja sitten. Nämä "lisäosat" sitä työtä hidastavat.

Niin että mitä tekemistä kesällä oli tämän jutun kanssa? Päätelkää itse.

Rahahan se...

Kevät on tullut Pohjanmaallekin. Sen tietää paitsi siitä, että valoisa aika on jo varsin pitkä, myös siitä, että traktoreiden määrä liikenteessä on entisestäänkin lisääntynyt. Monet viljelijät ovat ehtineet jo kylvämäänkin, mutta tällä hetkellä eniten heitä näyttäisi työllistävän peltojen lannoittaminen. Vaikka suurin osa tiloista keskittyykin viljan viljelyyn ilman kotieläimiä, ovat jäljelle jääneet karja- ja sikatilat niin suuria, että lannoitetta riittää levitettäväksi toistenkin pelloille. Suuriksi ovat säiliöt kasvaneet niistä ajoista, kun minä nuorena miehenä niitä ajoin.

Meidän kylällämme on menossa suuri projekti, kun Luovan kyläviemäriä rakennetaan. Kaivukoneet ovat kierrelleet meidänkin tonttimme ympärillä upottamassa paineistettuja runkoputkia peltoihin ennen kevättöiden alkamista. Huvittuneena olen ajatellut, että siinä sitä sitten isännät levittävät sianlantaa pellon pintaan ja isäntien omat tuotokset virtaavat putkessa pinnan alla. Vaikka käyttökuntoon se viemäri valmistunee vasta syksyllä kunhan on joen alitus ja pumppaamot saatu tehtyä.

Kesällä tulee toinenkin iso työmaa kylälle, kun Jalasjoen ylittävä silta rakennetaan uudestaan. Onneksi kiertotie ei ole pitkä korjaustyön aikana, kun kulku on Kurikan suuntaan; kylätietä pitkin pääsee toiselle sillalle, eikä matka siitä juurikaan pitene. Täällä kun kulkevat tiet tyypillisesti joen molemmin puolin.

Ai niin. Siitä rahasta. Äänekoskelaiset sanoivat minulle joskus takavuosina, että se on raha joka haisee. Silloin oli puhe sellutehtaasta.