Istuin tänään pitkästä aikaa kirkon penkissä ihan vain sanankuulijan roolissa. Päivän evankeliumitekstissä sanotaan, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Saarnaaja mietti, että noinkohan se on vielä meidän lähellämme, kun maailmassa on niin paljon pahuutta ja eksymystä.
Samaan aikaan vieressäni lapsi kyseli koko ajan jumalanpalveluksen loppumista ja halusi lähteä kotiin. Jankutti ja jankutti ja sanoi, että "tämä ei lopu ikinä." Ei uskonut vielä silloinkaan, kun ehtoollinen oli jo ohi ja varmasti jo tiesikin, että kovin kauaa ei enää voi kestää.
Minulle tuli mieleen, että noinkohan se Jumalan valtakunta olisi meistä yhtään etääntynyt. Kyllähän me järjellämme sen ymmärrämme, että kun aikaa kuluu, niin loppu on väkisinkin koko ajan lähempänä, vaikka kuinka tylsälle tuntuisi. Mutta me ihmiset olemme kärsimättömiä, niin kuin tuo lapsi, emmekä malta odottaa. Tuntuu siltä, kuin Jumalan valtakunta olisi mennyt kauaksi. Ihan kuin se ei tulisi ikinä.
Saarnaaja käytti myös vanhaa kristillistä ilmausta "jo nyt-ei vielä." Eiköhän tuokin ole loppujen lopuksi ihan sama asia, mitä vanhemmat sanovat hermostuneille lapsilleen: "Ihan vähän aikaa vielä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti