Palvontaa

Seinäjoella on noussut pieni kohu seurakunnan toiminnasta. Eräs arkkitehti moitti sanomalehti Ilkassa suurin sanoin seurakunnan lähetyskahvilan mainoslakanaa, joka hänen mielestään on "pyhäinhäväistys." Kyseinen lakana tuhoaa kirjoittajan mielestä koko Aalto-keskuksen tunnelman. Asiaa puitiin viimeksi pappien kokouksessakin.

Kävin eilen oikein varta vasten katsomassa sitä lakanaa. Se on noin kolme ja puoli metriä pitkä, ehkä noin kuusikymmentä senttiä korkea, valkoinen. Siinä lukee mustalla pelkistetyin kirjaimin "Lähetyskahvila." Suorakaiteen muotoinen lakana on kiinnitetty seurakuntakeskuksen ylätasanteen kaiteeseen vaakasuoraan, samaan linjaan rakennuksen muotojen kanssa. Mielestäni se edustaa funktionalismia kaikkein puhtaimmillaan ja sopii siten varsin hyvin Alvar Aallon rakennusten pelkistettyihin muotoihin. Mutta minähän en toki ole arkkitehti, en minä voi mistään mitään ymmärtää.

Minulle tuli oikein voimakas deja vu -tunne, että olen tämän kokenut ennenkin. Hyvinkäälläkin nousi myrsky vesilasiin aina, kun professori Aarno Ruusuvuoren suunnittelemaan Hyvinkään kirkkoon suunniteltiin jotain, pieniäkin, uudistuksia. Erityisen suuri meteli nousi aina, jos joku uskalsi ehdottaa jonkin taideteoksen ripustamista kirkon seinälle, puhumattakaan niistä penkkien päälle hankituista tyynyistä...

Näiden tapausten yhteydessä tulee aina mieleen kysymys siitä, ketä me oikein palvomme? Elävää Jumalaa vai kuollutta arkkitehtiä? Eikö meidän pitäisi iloita siitä, että kirkkomme, saati sitten niitä ympäröivät muut seurakunnan rakennukset, ovat täynnä elämää ja tuo elämä myös näkyy, kuten tässä Seinäjoen seurakunnan kesäkahvion tapauksessa? Meidän luterilaiset kirkkomme ovat jo ulkoisesti eristäytyneitä omille tonteilleen "kauas" arkielämästä, pitäisikö niiden myös sisäisesti näyttää kuolleilta? Keski-Euroopassa matkaillessani olen huomannut, että siellä kirkot ovat keskellä elämää, kioskien, kahviloiden, torikojujen, pornokauppojen ja ravintoloiden ympäröimiä. Torin laidassa seisova kirkko julistaa olemuksellaan pysyvyyttä ja ikuisuutta, mutta se ei ole eristäytynyt muusta maailmasta. Lakeuden risti kaikessa mahtavuudessaan tuo mieleen Normandian maihinnousun muistomerkin kohotessaan yksinäisenä nurmikenttien keskeltä. Eikö siis pieni lakana, joka pikaisen arvioni mukaan (todella karkean arvion) on kooltaan noin puoli prosenttia Lakeuden ristin siihen suuntaan näkyvästä julkisivusta, saa kutsua ihmisiä tulemaan lähemmäs?

Toisaalta, pelottava on kirjoitetun sanan voima. Yksi sana aiheutti välillisesti tämänkin vuodatuksen.