Näkyykö varmasti?

Kävin tänään Lakeuden Ristissä. Eihän siinäkään mitään erikoista ole, minähän käyn siellä harva se päivä töissä ollessani, mutta tänään kävin siis itse ristissä. Siinä korkeassa. Se on muuten melkoisen korkea. Ainakin tämmöisen ihmisen mielestä, joka potee korkean paikan kammoa. Tornista katsottuna se näyttää suunnilleen yhtä korkealta kuin muutaman kilometrin päässä oleva Jouppiskan laskettelukeskus.

Liekö sumuinen sää ollut syynä, mutta näkyvyys oli pettymys. Tornin on nimittäin mainostettu näkyvän Lapualle asti, tai ainakin Lapuan kirkontornin näkyvän tuolta ylhäältä, mutta eipä vain näkynyt. Kauas kyllä näkyi, mutta tuomiokirkkoa en nähnyt. Ehkä en osannut hakea sitä oikeasta suunnasta. Nurmoon kyllä näki ihan selvästi. Täytyy joskus kirkkaampana päivänä käydä siellä kartan kanssa ihmettelemässä, että osaa katsella oikeaan suuntaan.

Lakeuden Ristissä kannattaa vierailla. Jotkut Hyvinkääläiset tämän olivat jo ymmärtäneetkin, tulivat ihan varta vasten Seinäjoella käymään. Terveisiä vaan sinne etelään kaikille muillekin tutuille!

Taivaan pilarit

Istuin tässä eräänä päivänä työpaikallani ja katselin ikkunasta ulos. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, mutta tulipahan vaan mieleeni, että kovinkaan moni ei loppujen lopuksi siitä ikkunasta ulos kaikessa rauhassa katsele. Kyseessä on nimittäin siunauskappelin sivuseinässä oleva ikkuna, josta ei oikeastaan näe ulos, jos istuu "normaalisti" penkissä. Sen sijaan kuorista, arkun vierestä, näkee mainiosti. Virsien aikana minä istun juuri siinä.

Siitä ikkunasta näkyy männynrunkoja. Eiväthän puut täällä Pohjanmaalla kasva niin suuriksi, kuin etelässä, eivät edes sellaisiksi, kuin Keski-Suomessa, mutta tuossa siunauskappelin vieressä ne ovat kuitenkin niin pitkiä, että korkeastakaan ikkunasta ei juuri oksia näy, vain suoria runkoja. Ja ne rungot näyttävät ylettävän aivan taivaaseen asti.

Koko kristikunnan ajan ihmiset ovat yrittäneet rakentaa kirkkorakennuksia, jotka jotenkin ilmentäisivät taivaan ihanuutta. Suuria kupoleita, kauniita lasimaalauksia, mutta ennen kaikkea valtavia pilareita, jotka kannattelevat kattoa niin korkealla, että sitä tuskin näkee -eikä muuten varhaiskeskiajalla nähnytkään, kun kirkoissa oli pienemmät ikkunat ja soihtujen ja kynttilöiden noki oli mustannut katon. Se ei näkynyt seinien alaosissa loistavien kirkkaiden (ei tietenkään nykymittapuun mukaan) valonlähteiden ohi.

Minäkin olen ehtinyt käydä jo aika monessa hienossa katedraalissa. Ehkä upein on toistaiseksi ollut Westminster Abbey Lontoossa. Ja silti sekään ei pääse kauneudessaan lähellekään tuon perin tavallisen ja arkisen pohjoisen puun tasoa. Kotoinen männynrunko on täydellisyydessään niin paljon täydellisempi kuin yksikään kirkon kattoa kohottava pilari. Mutta se ei olekaan ihmiskätten työtä.

Westminster Abbeyssä kannattaa silti käydä jos eksyy niille nurkille. Vinkkinä mainittakoon, että tiettyinä kellonaikoina sinne pääsee ihan ilmaiseksi, muuten ovella kerätään kohtuullisen suolainen pääsymaksu. Onneksi meillä Suomessa kirkkoihin pääsee tutustumaan ilman maksua, toistaiseksi. Vaikka meidän kirkkomme eivät olekaan yhtä vanhoja ja loistokkaita kuin Keski-Euroopan katedraalit, kyllä näissäkin katsomista riittää. Käykääpä vaikka Peräseinäjoen kirkossa. Eikä Lakeuden ristikään monille pettymys ole. Sitäpaitsi siellä ovat ehkä Suomen parhaalta kuulostavat kirkonkellot.

Elämää juoksuhaudoissa

Talon ympärillä on viimeisten viikkojen aikana kaivettu ja räjäytelty siihen tahtiin, että hiljaisempina aikoina asemasotavaiheen aikana itärintamalla lienee ollut rauhallisempaa. Saunarakennukselle menee vieläkin juoksuhautaa muistuttava kaivanto, mutta eiköhän senkin jo lähipäivinä saa tukittua. Lähimaastoa on nyt helppo puolustaa, kun siinä on niin vaikea liikkua -pehmeä savivelli ulottuu polviin saakka. Elämän välttämättömät mukavuudet rajoittuvat riukuun kuusen juurella ja sangolla kannettavaan kylmään veteen.

Rakas lukija. Älä käsitä väärin. Tämä kirjoitus on sävyltään positiivinen. Minä asun nykyään rakennustyömaalla, sen näkee jo kauas. Vielä pari viikkoa sitten tämä näytti purkutyömaalta. Siinä on oleellinen ero.

Ja kiitos myös niille veteraaneille, jotka silloinkin, asemasotavaiheen aikana, jaksoivat olla valppaina ja mahdollistivat sen, että istun tässä kielikuvia sorvaamassa.

Poliisi pamputtaa taas

Niin lauloivat Eput kauan sitten. Lontoon reissullamme pääsimme todistamaan rajuja mielenosoittajien ja poliisien välisiä yhteenottoja Downing Streetin, siis pääministerin virka-asunnon, edustalla. Jossain siinä seassa kelasi pyörätuoliaan olympiasoihdun kuljettaja -ilmeisesti kirjaimellisesti henkensä hädässä. Itse soihtu vilahti vain hiukan lihamuurin takaa, kun kymmenet kiinalaiset turvamiehet ja poliisit suojasivat olympiatulen matkaa kohti Pekingiä. Vesipyssy- tai jauhesammutinhyökkäyksiä emme nähneet, mutta useita mielenosoittajia kannettiin edestämme poliisiautojen uumeniin. Tunteet kävivät kuumina puolin ja toisin, ja mellakkapoliisit pieksivät aktivisteja minkä kerkesivät.

Viime vuonna kun kävimme Barcelonassa, törmäsimme sielläkin mielenosoitukseen. Sillä kertaa koko metelöinnin syy jäi meille epäselväksi. Poliiseja oli enemmän kuin aktiivisia mielenosoittajia, ja he pamputtivat kumisilla pampuillaan olan takaa. Se lienee mukavaa.

Joku nyt varmaan päättelee, että minä kuuluisin siihen kansainväliseen yleisaktivistien joukkoon, joka kulkee ympäri Eurooppaa provosoimassa mielenosoituksissa. En toki. Tuolla suuressa maailmassa erilaiset mielenosoitukset ja pikkumellakat vain ovat niin paljon yleisempiä kuin meillä täällä Pohjolan lintukodossa, että niitä riittää yhdelle jos toisellekin turistille ihmeteltäväksi. Siitä kelpaa mielestäni todisteeksi esimerkiksi Barcelonan kaupungin viranomaisten pitkälle hiottu toimintarutiini mielenosoituksen yhteydessä: Mellakkapoliisit eli Mossot pitivät metelöivän väkijoukon pienessä tilassa sovitulla reitillä, liikennepoliisit ohjasivat muun liikenteen pois, kulkueen perässä tuli puolenkymmentä pesu- ja lakaisukonetta sekä tusinan verran harja- ja huoltomiehiä. Kun koko saattue oli mennyt ohitse, kadut kiiltelivät puhtauttaan ja siisteyttään. Mietityttää, kuinka kauan Suomessa kestäisi, ennen kuin roskiksia paiskovan ja kiviä heittelevän mellakan jäljet olisivat korjatut.

Kun väestöntiheys kasvaa, lisääntyy myös ihmisten tarve purkaa ahdistustaan väkivaltaisesti. Oikein hyvä, että meillä Suomessa asutaan harvassa. Eikä tämän kansan sosiaalisilla taidoilla ja taipumuksilla tuo väestöntiheys pääse kovin korkeaksi kasvamaankaan.

Turpojäätelö ja kolmen metrin metrilaku

Vanhin tyttäreni päässee kesällä ripille. Olemme jo aikoja sitten luvanneet kaikille lapsillemme, että he saavat rippilahjaksi pienen kaupunkiloman jossain eurooppalaisessa kaupungissa. Esikoisen kanssa ollaan huomeniltana lähdössä Lontooseen. Vaimon perhostuntemuksista johtuen joudumme lähtemään näin etukäteen. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääasia.

Nuorimmainen ilmoitti eilen illalla, että sitten kun hän pääsee ripille, hän haluaa Pariisiin. Perusteena oli se, että siellä on turpojäätelöitä ja kolmen metrin metrilakuja. Oli siellä paljon muutakin erikoista, mutta nämä nyt jäivät päällimmäisiksi mieleeni.

Yritin neidiltä hieman kysellä tarkennusta näihin asioihin, mutta huonolla menestyksellä. Vaikuttaakin sille, että kyseessä olivat hänen toiveensa siitä, millaista Pariisissa olisi. Mikä tekisi hänen matkastaan täydellisen. Turpojäätelö ja kolme metriä pitkä lakritsi kuvastavat tokaluokkalaisen käsitystä ihanneoloista.

Pariisi edustaa lapselle luvattua maata. Jotain sellaista, missä hän ei ole koskaan käynyt, mutta johon hän toivoo pääsevänsä. Hänen tietonsa siitä ovat hatarat, mutta se ei häntä haittaa. Tärkeintä on odotus jostain paremmasta.

Saman asian kanssa tässä kamppailemme kai joka ikinen. Me odotamme jotain parempaa, jota on tulossa joskus tulevaisuudessa. Joko tässä elämässä tai tulevassa. Maan päällä niin kuin taivaassa.

Olen tämän viikon käyttänyt ammatillisten valmiuksieni parantamiseen. Sielunhoidon pastoraalikurssilla on käyty reippaasti ihmisen syvimpien pelkojen ja tuntojen kimppuun. Kuolema, menettäminen, sairaus, alkoholismi, uskottomuus. Rankkoja aiheita. Siinä sivussa olemme keskustelleet myös kuoleman jälkeisestä ajasta. Ei meilläkään, alan ammattilaisilla, kovin häävejä faktatietoja noista asioista ole. Tiedämmepähän kuitenkin, kuka on liturgina erään kurssilaisen helvetissä.