Vanhin tyttäreni päässee kesällä ripille. Olemme jo aikoja sitten luvanneet kaikille lapsillemme, että he saavat rippilahjaksi pienen kaupunkiloman jossain eurooppalaisessa kaupungissa. Esikoisen kanssa ollaan huomeniltana lähdössä Lontooseen. Vaimon perhostuntemuksista johtuen joudumme lähtemään näin etukäteen. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääasia.
Nuorimmainen ilmoitti eilen illalla, että sitten kun hän pääsee ripille, hän haluaa Pariisiin. Perusteena oli se, että siellä on turpojäätelöitä ja kolmen metrin metrilakuja. Oli siellä paljon muutakin erikoista, mutta nämä nyt jäivät päällimmäisiksi mieleeni.
Yritin neidiltä hieman kysellä tarkennusta näihin asioihin, mutta huonolla menestyksellä. Vaikuttaakin sille, että kyseessä olivat hänen toiveensa siitä, millaista Pariisissa olisi. Mikä tekisi hänen matkastaan täydellisen. Turpojäätelö ja kolme metriä pitkä lakritsi kuvastavat tokaluokkalaisen käsitystä ihanneoloista.
Pariisi edustaa lapselle luvattua maata. Jotain sellaista, missä hän ei ole koskaan käynyt, mutta johon hän toivoo pääsevänsä. Hänen tietonsa siitä ovat hatarat, mutta se ei häntä haittaa. Tärkeintä on odotus jostain paremmasta.
Saman asian kanssa tässä kamppailemme kai joka ikinen. Me odotamme jotain parempaa, jota on tulossa joskus tulevaisuudessa. Joko tässä elämässä tai tulevassa. Maan päällä niin kuin taivaassa.
Olen tämän viikon käyttänyt ammatillisten valmiuksieni parantamiseen. Sielunhoidon pastoraalikurssilla on käyty reippaasti ihmisen syvimpien pelkojen ja tuntojen kimppuun. Kuolema, menettäminen, sairaus, alkoholismi, uskottomuus. Rankkoja aiheita. Siinä sivussa olemme keskustelleet myös kuoleman jälkeisestä ajasta. Ei meilläkään, alan ammattilaisilla, kovin häävejä faktatietoja noista asioista ole. Tiedämmepähän kuitenkin, kuka on liturgina erään kurssilaisen helvetissä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti