Leipää ja sirkushuveja

Jo muinaiset roomalaiset sen tiesivät: Pysyäkseen tyytyväisenä kansa tarvitsee riittävän toimeentulon ja runsaasti viihdykettä raskaan työn vastapainoksi. Samaa periaatetta on Rooman valtakunnan hajottua käytetty menestyksekkäästi muissakin yhteiskunnissa kautta koko maailman.

Tuskin kuitenkaan missään on onnistuttu niin tehokkaasti yhdistämään näitä kahta asiaa kuin rakkaassa Suomessamme. Toki muuallakin maailmassa viihdyttäminen on nykyisin jo teollisuudenhaaraksi laskettava toimiala, mutta meillä on jotain sellaista, jota ei löydy mistään muualta.

Tätä kirjoittaessani suunnilleen puolet Suomen kansasta on liimaantunut televisioruutujen eteen seuraamaan vuoden merkittävintä kansallista viihdetapahtumaa. Formula ykkösten maailmanmestarin läsnäolon uskotaan siivittävän Linnan juhlat uuteen katsojaennätykseen.

Linnan juhlat on silkkaa viihdettä, ja vieläpä aika alkeellista sellaista. Linnan juhlat on eräänlainen esihistoriallinen tosi-tv: kootaan yhteen suuri joukko ihmisiä, osa tunnettuja, osa tuntemattomia, ja nauretaan niille yhdessä.

Joka vuosi joku jaksaa kritisoida sitä, kuinka paljon Linnan juhlat tulevat maksamaan. Esitetään laskelmia siitä, kuinka paljon yleistä veroastetta voitaisiin laskea, jos juhlat kertakaikkiaan lakkautettaisiin. Eivätpä taida kriitikot osata kovinkaan pitkälle laskea.

Linnan juhlien kustannukset ovat häviävän pienet niiden tuottamaan hyötyyn nähden. Vaatesuunnittelijat ja -ompelijat saavat työtä, samoin keittiömestarit ja viinurit. Puhumattakaan niistä lukemattomista toimittajista, jotka viikkokausia etu- ja jälkikäteen saavat kirjoittaa lehdet ja laajakaistat täyteen arvioita em. vaatesuunnittelijoiden työn jäljestä, keittiömestareiden ammattitaidosta ja viinurien asiakkaiden käyttäytymisestä. Taksikuskit ja ensihoitajat saavat työtä, kun juhlista tai kotikatsomoista siirrytään jatkoille ja niiltä pois.

Muutama pitkäaikaissairaalan potilas saattaa toki menehtyä linnan juhlien aikana, kun tarkastuskierros epähuomiossa hieman viivästyy. Heidän kohdallaan lienee kuitenkin kyse ns. varastotappiosta, kun parasta ennen -päivä pääseekin yllättämään. Linnan juhlien kansakuntaa yhdistävä vaikutus on niin suuri, että sen lisäämän kansallistunteen varassa bruttokansantuote kasvaa monta viikkoa.

Kaiken kaikkiaan Linnan juhlat kerrannaisineen muodostavat taloudellisen ikiliikkujan, jonka tuotos on monin verroin panosta suurempi: pelin, jossa kaikki voittavat.

Tai... olisiko sittenkin muutama häviäjä? Linnan juhlat oheistoimintoineen kuluttavat aika paljon energiaa, jonka voisi ehkä käyttää hyödyllisemmin. Eikä ihmisellä ole parasta ennen -päiväystä.

Miten lienee?

Hoo jos minä olen musta

Tänään olin pitkästä aikaa esiintymässä jonkin sortin teatteriroolissa. Yhdessä kolmen kollegani ja parin muun työkaverin kanssa esitimme Tiernapojat meidän firman pikkujouluissa. Sehän olikin aikamoinen suksee. Vähän siinä tietysti kohellettiin, mutta kai se kuuluu asiaan. Tiernapoikien pitääkin olla pikkuisen kotikutoisen oloisia. Sen verran tosissaan olimme kuitenkin liikkeellä, että roolivaatteisiin ja varusteisiin oli panostettu hiukkasen keskimääräistä enemmän. Vielä toki jäi parantamisen varaa myös näihin ulkoisiin puitteisiin -mutta hauskaa meillä oli. Jäi hyvä palo päälle, ja halu tehdä proggis myös ensi vuonna tuntuu jokaisella olevan kova.

Muutenkin oli jossain vaiheessa puhetta, että tästä pappisnelikosta voisi tehdä jotain pysyvämpääkin kvartettia, vaikkapa aivan laulaen esiintymään. Mikäs siinä. Porukalle pitäisi nimi keksiä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Ai niin. Minä olin Murjaanien kuningas. Kaikki muut roolit tässä kappaleessa olinkin aiemmin päässyt esittämään, mutta nyt oli eka kerta murjaanina. Ja pääseehän tätä toki vielä tänä vuonnakin esittämään pari kertaa. Ole tarkkana, bongaa Tiernapojat!

Eläköön paperi !

Digitaalikamera on tosi kätevä. Sillä on helppo ottaa kuvia, eikä niiden kehittämisestä tarvitse maksaa kenellekään mitään, sen kun iskee piuhan kameran ja tietokoneen välille ja kas; kuvia voi katsella ruudulta. Muistikortitkin ovat nykyisin niin tilavia, että melkeinpä mistä kissanristiäisistä tahansa tulee otettua viitisenkymmentä kuvaa -vanhaan filmikamera-aikaan tuskin olisi kahta rullaa tullut poltettua.

Kuvia onkin sitten kerääntynyt kiintolevylle jokunen tuhat... Ei niistä enää kukaan ota selvää, mitä siellä on. Melkoinen osa otoksista on sitäpaitsi aika tuhruisia. Niinpä tässä muutama päivä sitten repäisimme ja käytimme jokusen tunnin kuvien valikoimiseen, tilasimme kätevästi netin kautta toistasataa paperikuvaa. Kuvat tulivat tänään, ja ah kuinka mukavaa onkaan pitää oikeita valokuvia kädessään ja selata niitä. Ihan toisella tavalla muistotkin nousevat pintaan kuin tietokoneen näyttöä tihrustaessa (vaikka meillä on ihan kunnollinen näyttö, niin paperikuvan tarkkuus on ihan jotain toista). Tästä saattaa tulla tapa.

Joulun rauhaa?

Tänään, valvomisen sunnuntaina, Hyvinkään kirkon portaille sytytettiin kynttilöitä vuoden aikana itsemurhan tehneiden hyvinkääläisten muistoksi. Muistohetki on tärkeä, sillä väkivaltainen, ennenaikainen kuolema jättää aina raskaat arvet läheisiin. Kuolleita muistettiin myös hetkeä myöhemmin alkaneessa Tuomasmessussa kirkon seinien suojassa.

Hyvä olikin siirtyä seinien suojaan, sillä läheinen hypermarket avasi samaan aikaan joulukauttaan massiivisella ilotulituksella. Edellinen patteristo oli ammuttu taivaalle vain tuntia aiemmin, kun torin toisella laidalla nököttävä tavaratalo julisti oman juhlakautensa alkaneeksi. Kaupungin kolmas iso market oli ehtinyt syytää omat rakettinsa taivaalle jo muutamaa päivää aiemmin.

Tässähän olikin jo kiire julistaa jouluhössötys alkaneeksi, sillä eihän jouluun ole enää kuin -hyvänen aika- viisi viikkoa aikaa. Pakkohan tässä on aloitella kulutujuhlaa, jotta ehtisi varmasti tuhlaamaan kaikki veronpalautukset, joulubonukset ja muut pankkitilin pohjalla häämöttävät roposet. Uuvuttavan ostomaratonin avajaislaukaukseksi sopiikin massiivinen ilotulitus.

Se vain mietityttää, että miksi noita tilaisuuksia ei voitaisi yhdistää, kun kaikki kolme markettia kuitenkin sijaitsevat käytännöllisesti katsoen saman torin laidalla kaikki? Silloin jokainen voisi säästää kolmanneksen kuluissa, ja juhlasta tulisi silti kaksin verroin niin näyttävä kuin nykyisin. Sitten torille kokoontunut juhlakansa säntäisi lähtölaukauksen jälkeen tyhjentämään taskunsa ja luottotilinsä siihen markettiin, joka olisi osannut laatia näyttävimmät mainokset ja houkuttelevimmat tarjoukset paikallislehteen.

Kunhan tässä on viisi viikkoa shoppailtu, voimmekin yhtyä vanhaan Saima Harmajan joulurunoon:

Oi lapsi, sun seimesi luokse
me vaivumme huohottain.

Lakeuksien kutsu

Jokelan tapahtumat ovat työllistäneet viimeisen viikon aikana kaikkia niitä, joiden tehtäviin jollain tavalla liittyy ihmisten kohtaaminen. Papit eivät ole siinä suhteessa minkäänlainen poikkeus. Täällä naapuripaikkakunnallakaan.

Myllytyksessä on kieltämättä tullut mieleen, että josko sitä muuttaisi pois täältä ihmismassojen keskeltä, jonnekin maalle, jossa olisi rauhallista ja turvallista. Vaikka Pohjanmaan lakeuksille. Yksinkertainen pakoreaktio siis.

Tokkopa näiltä tapahtumilta silti pakoon pääsisi. Maailma on kovin pieni. Televisio ja internet ulottuvat käytännössä syrjäisimpäänkin kolkkaan. Silmille ne tulisivat silti, pommi-iskut ja joukkomurhat.

Mutta silti. Maallemuutto tuntuu Jokelan tapahtumien jälkeen entistä houkuttelevammalle vaihtoehdolle.

Paha on puhunut

Millään muulla tavalla en osaa selittää Jokelan eilisiä tapahtumia. Ne painuvat mieliimme muistuttamaan Pahan läsnäolosta maailmassa, kunnes tapahtuu jotain vielä kauheampaa. Silloin Jokelan koulusurmatkin jäävät taka-alalle.

Miksi Jumala sallii tämän, miksi hän antaa Saatanalle puheenvuoron?

En tiedä, en ymmärrä. Ei Dietrichkään ymmärtänyt.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Dietrich Bonhoeffer 1944
Suom. Anna-Maija Raittila 1984

Naama muistiin

Kun olin nuori, jotakuinkin sen ikäinen kuin vanhimmat omat lapseni nyt ovat, oli yksi poikaporukan vakiolausuntoja: "Laitetaan naama muistiin." En tiedä, mistä tuo sanonta alun perin on lähtöisin, mutta silloin sillä tarkoitettiin, että henkilö oli tehnyt jotain pahaa jollekin toiselle, ja sen vuoksi laitettiin naama muistiin -joko kostoa varten, tai sitten (joskin vähemmän todennäköisesti) ennaltaehkäisemään uusia kataluuksia.

Vielä vähän nuorempana, ala-asteikäisenä, harrastettiin myös muistiin laittamista. Naaman ohella taltioitiin myös kaikenlaisia henkilötietoja, kuten harrastuksia, lempiruokia ja inhotuksen kohteita. Erityisen paljon näitä ystäväkirjoja harrastivat tytöt, mutta kyllä niitä pojillakin oli.

Nyt olen huomannut, että ystäväkirja on tehnyt comebackin. Eikä pelkästään alakoululaisten reppuihin (sinne se on tainnut tiensä löytää jatkuvasti), vaan myös aikuisväestön keskusteen, koteihin ja työpaikalle. Erilaiset virtuaaliverkostot ovat nyt päivän sana -tällainen blogikirjoittaminenkin on jo vanhanaikaista. Minäkin olen virran mukana hankkinut itselleni Facebook-tunnuksen, ihan jo senkin takia, että tietäisin, mistä puhutaan.

Kun vanhanaikaista ystäväkirjaa kannettiin repussa koulun ja kodin välillä ja siihen pyydettiin kavereita täyttämään omia tietojaan, toimii Facebook vähän toisella tavalla. Käyttäjät toimivat itse aloitteellisina ja hankkivat itselleen tunnukset ja julkaisevat haluamansa tiedot Internetissä. Sieltä niitä sitten käytännöllisesti katsoen kuka tahansa saa tirkistellä ja kutsua mielenkiintoisimmat omiksi ystävikseen. Näiden henkilöiden ystävät taas linkittyvät omiin tietoihin, ja näin on henkilökohtainen virtuaalinen ihmissuhdeverkko valmis. Tai eihän se valmiiksi koskaan tule, vaan elää, kasvaa ja kehittyy koko ajan.

Juuri siinä on koko homman juju. Voidakseen pysyä ajan tasalla omasta verkostostaan, on Facebook-sivustolla käytettävä runsaasti aikaa. Laaja ystäväpiiri merkitsee korkeaa statusta, ja niinpä sen kasvattamiseksi omasta sivusta on tehtävä mielenkiintoinen ja sitä on markkinoitava mahdollisimman monelle henkilölle -tietenkin sähköpostin välityksellä.

Facebookissa on läsnä koko elämän kirjo iloineen ja suruineen. Minäkin menin siellä pari päivää sitten naimisiin. Sitä ei sentään pystynyt ihan itse tekemään, vaan toiselta osapuolelta piti saada asialle vahvistus. Jäin kyllä miettimään, että oikein yksinäinen henkilöhän voisi luoda itselleen kaksi eri tunnusta Facebookiin ja mennä sitten itsensä kanssa naimisiin...

Voihan se olla, että Facebook on ohikiitävä ilmiö, niin kuin monet muutkin tietotekniikan kohu-uutuudet ovat olleet. Tai sitten se vakiintuu normaaliksi osaksi ihmisten elämää kuten sähköposti tai www-sivut ylipäätään. Aika näyttää. En silti toivo, että se vähentää ihmisten konkreettista kanssakäymistä tosielämässä -ihminen kaipaa ihokosketusta.

Mainittakoon vielä, että Facebook-virtuaalimaailman vaimoni nukkuu reaalimaailmassakin minun kanssani samassa vuoteessa. Minä olen maailman onnellisin mies.