Tämän kirjoituksen tehtävänä on todistaa ainakin minulle itselleni, että vielä on jäljellä niitä, jotka uskovat avioliittoon. Että parin edeltävän kirjoitukseni kriittinen, jopa hapan, sävy ei ole merkkinä siitä, että pappina olisin heittänyt pyyhkeen kehään ja alistunut siihen, että kirkkoon tullaan vain tavan vuoksi, jos tullaan.
Lauantaina oli taas vihkiminen. Etukäteen käydyn toimituskeskustelun lopuksi sain sulhaselta ohjeeksi: "Mahdollisimman pitkän kaavan mukaan." Jo etukäteen minulla oli ollut tiedossa, että kyseessä olisi morsiusmessu. Niinpä sain kerrankin valmistella vihkimistä oikein sydämeni kyllyydestä -yleensähän papilta toivotaan mahdollisimman lyhyttä toimitusta.
Tietysti olen hieman jäävi arvostelemaan toimitusta, mutta ainakin minulle jäi siitä hyvä mieli. Morsian oli kaunis, sulhanen komea, ja kaikki kirkossa olijat vaikuttivat onnellisilta ja tasapainoisilta. Liika hermostus ei vaivannut ketään, mihinkään ei ollut kiire, kukaan ei tiuskinut tai mulkoillut toisilleen.
Ehkäpä meidän pitäisi enemmän markkinoida tällaisia vihkimisiä. Vaikka kaikki kirkolliset toimitukset ovatkin luonteeltaan jumalanpalveluksen kaltaisia, on morsiusmessu selvästi kuitenkin kokonainen jumalanpalvelus kaikkine osineen. Siinä kirkollisen avioliittoon vihkimisen erityisluonne tulee siis kokonaan esiin -se ei kätkeydy elokuvamaailmasta omaksuttujen tehosteiden taakse ja alle. Samalla se toimisi oivana oppimisalustana harvoin kirkossa käyville seurakuntalaisille: samantyyppinen juhla on minullekin tarjolla joka sunnuntai.
Minulle henkilökohtaisesti tämä morsiusmessu ikään kuin kruunasi kesäkauden. Se oli minulle kesän viimeinen avioliittoon vihkiminen, ja mitä todennäköisimmin viimeinen vihkiminen Seinäjoella tämän virkamääräyksen aikana -lokakuun alussa minua odottavat uudet haasteet uudessa seurakunnassa. Vihkimisistä Seinäjoella jäi päällimmäiseksi kaunis muisto. Kiitos, Henna ja Eero!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti