Liian paljon, liian nopeasti

Lueskelin tuossa ammattilehdestä työntekijöiden kokemuksia eräästä seurakuntien yhdistymisprosessista. "Seurakuntien liittymistä pidettiin yleisesti myönteisenä, mutta yhdistymispäätös ja uudet muutokset koettiin liian nopeiksi." Samankaltaisia ääniä olen kuullut muualtakin, muiden seurakuntaliitosten yhteydessä.

Miten ne liitokset aina pääsevät yllättämään seurakuntaväen? Onko tämä taas yksi surullinen esimerkki niistä norsunluutorneista ja -linnoituksista, joihin me kirkon työntekijät olemme itsemme sulkeneet? Emmekö me tosiaan kykene seuraamaan sitä, mitä ympärillämme tapahtuu?

Kyllähän erilaisista muutoksista, kuntaliitokset mukaan luettuina, on aika paljon tietoa saatavilla jo etukäteen. Ilmapiirin tuntee, kun vaan työntää nokkaansa ulos ja vähän haistelee. Ja väitän, että seurakunnissa on kyllä tiedetty, mitä ympärillä on tapahtumassa. Kyse on toimintakulttuurista.

Seurakunnassa on totuttu reagoimaan jälkikäteen siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Aktio tapahtuu jossain muualla, sitten seurakunnasta tulee siihen viiveellä re-aktio. Ei olla totuttu olemaan muutoksen etulinjassa, mieluummin on katseltu takavasemmalta ja otettu sitten varovainen askel, kun taistelun tomu on jo vähän laantunut.

Tästä ajattelutavasta ovat välillisesti seurausta myös monet kirkkoamme ja seurakuntiamme koskettavat nykypäivän ongelmat: Väen väheneminen kirkoissa, verotulojen lasku, uskonnonopetuksen hiipuminen peruskouluissa. Ei olla haluttu luoda uutta vaan olla turvassa omien muurien sisällä.

Tämä ei kuitenkaan ole se malli, jonka Jeesus seurakunnalleen antoi. Hän oli edelläkävijä, nosti esille näkökulmia ja ongelmia, jotka toiset lakaisivat maton alle. Hän ei linnoittautunut mihinkään temppeleihin, vaan meni kirjaimellisesti sinne, missä ihmisetkin olivat; toreille ja kapakoihin, julistamaan muutosta. Voi kun me osaisimme ottaa siitä mallia. Ehkä silloin kaikki asiat eivät tapahtuisi meille yllätyksenä, vaan voisimme ehkä jopa joskus sanoa: "Mehän varoitimme!"

Turvallisesti kotiin

Sain eilen olla apumiehenä puintihommissa. Ajelin viljakuormaa puimurin vierellä. Aurinko paistoi, sää oli mitä mainioin. Yhtäkkiä huomasin vasemmasta silmänurkastani liikettä ja kas, komea hirvihän se siinä tuli ihmettelemään, mihin hänen koko kesän ruokapöytänään käyttämää kaurapeltoa oltiin viemässä.

Uljas eläin koikkelehti sitten pitkin peltoa ilonamme pari tuntia. Välillä kävi kolmostien varressa olevassa metsäsaarekkeessa hortoilemassa, sitten tuli taas pellolle kiertelemään puimuria ja traktoria.

Tänään olin pimenevässä syysillassa palaamassa kotiin maitokaupasta, kun muistin yhtäkkiä eilisen hirven; olin juuri tulossa sen metsäsaarekkeen kohdalle. Päätin valita toisen reitin ja kääntyä kylätielle, pois kolmostieltä. Silloin tapahtui jotain todella vaarallista: Minut ohitti vasemmalta kovaa vauhtia (arviolta sataakolmeakymppiä) kulkenut pystyperäinen japanilaisvalmisteinen auto. Risteysalueella, vaikka minulla oli vilkku päällä vasemmalle.

Kissalla on hyvä näkö, mutta silti se pilkkopimeässä turvautuu pitkiin viiksikarvoihinsa, jotka varoittavat sitä esteistä ja auttavat sitä arvioimaan aukkojen ja muiden vaaranpaikkojen kokoa. Minut ohittaneen auton lasit olivat tummennetut, ja kuten sanoin, oli jo lähes pimeää, joten en voinut nähdä kuljettajaa. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että hänellä oli viikset. Toivottavasti ne auttoivat hänet turvallisesti kotiin.

Hauhon Ramblas

Aina välillä saa kuulla tai lukea toivomuksia, että meille Suomeenkin rantautuisi eurooppalainen katukulttuuri kahviloineen, tanssijoineen ja teatteriesityksineen. Kyllä se selvästikin on tulossa; ajelin äsken Hauhon kirkonkylän lävitse, ja kas; vanhan koulun pihassa joku pyöritteli tulipalloja ketjujen päässä. Edellinen tulitanssija, jonka näin, esiintyi Barcelonan kuuluisalla Las Ramblas -kävelykadulla.
Pienin askelin Eurooppa saapuu Suomeen. Hyvä niin. Meille jää ehkä aikaa miettiä, mitkä eurooppalaisen katukulttuurin ilmiöt ovat tervetulleita, mitkä eivät.

Vanhasta ei tule uutta

Istuin eilen vaihteeksi hammaslääkärin tuolissa. Lääkäri katseli suuhuni hetken ja totesi sitten: "Tämän paikan pysymisennuste on sitten huono, kun se on niin iso ja alkuperäistä hammasta on niin vähän jäljellä." Kertoi sitten, että todennäköisesti saa taas vuoden päästä olla samaa hammasta korjailemassa, pysyvämpää apua saattaisi tuoda proteettinen h0ito, laboratorio-oloissa valmistettu keinokruunuimplantti.
Mietin siinä maatessani, että samanlainen taitaa olla isäntä kuin talonsakin: Parhaat nuoruusvuotensa jo nähnyt. Vanha talokin vaatii paikkausta ja fiksaamista jatkuvasti, otetaan nyt esimerkiksi vaikka nuo ikkunat. Niitä olen nyt kittipuristimen kanssa kierrellyt, ja emäntä on tullut perässä maalisudin kanssa. Ensi kesänä on todennäköisesti sama urakka edessä; vanhanaikainen pellavaöljykitti ei kovin kauan kestä, ja tänä vuonna vielä hyvältä näyttävät kitit saattavat jo ensi talvena irrota. Monet ovat talollekin ehdotelleet proteettista hoitoa eli uusien (alumiini-)ikkunoiden asentamista. Meille ei kuitenkaan sellaisia olla hankkimassa; vanhaan taloon kuuluvat vanhat ikkunat. Liekö se sitten niin, että vanhalle ihmisellekin kuuluvat vanhat hampaat, vaikka niitä sitten pitäisikin korjailla yhä uudestaan ja uudestaan?

Soul food - slow food

Tuoreessa Villi-lehdessä Jaakko Löytty kertoo omasta teologisesta näkemyksestään. Toimittaja käyttää siitä termiä leivän teologia. Leivän symboliikan laajuus ja kattavuus paljastuu Löytyn sanojen myötä paljon suuremmaksi, kuin mitä aiemmin olin kuvitellutkaan. Aivan kuin huomaamatta lukija alkaa nyökyttelemään päätään: Juuri näin, näinhän sen pitäisi olla.

Löytty puhuu leivän jakamisesta sekä symbolisena että konkreettisena asiana ja käyttää omista musiikillisista pyrkimyksistään nimitystä soul food. Termi tarkoittaa alun perin Amerikan mustan väestön tähteistä ja valkoisille kelpaamattomista elintarvikkeista valmistamaa eräänlaista sisälmyssoppaa. Löytty vertaa omaa musiikkiaan tällaiseen ja perustelee sitä sillä, että se on karua, pelkistettyä ja rujoa, mutta ruokkii kuulijansa ja tarjoaa parhaimmillaan myös aisteja hiveleviä makuelämyksiä.

Jaakko Kaartinen-Koutaniemen kirjoituksessa Löytty haastaa lukijat jakamaan yhteistä leipää: "Meidän tehtävämme on yhä mennä maailmaan, ruokkia nälkäiset, avata teljet ja vaatettaa alastomat." Yhteisen leivän jakamisen voisi mielestäni itse kukin aloittaa konkreettisesti omasta perhepiiristään tekemällä ruokailusta koko perheen yhteisen, kiireettömän hetken. Näin päivittäinen kiireinen tankkaus muuttuisi vähitellen rauhalliseksi keitaaksi. Ruoka, joka jaettaisiin yhdessä, yhteinen leipä, ravitsisi paitsi ruumista, myös mieltä. Perheen sisäiset ihmissuhteet eheytyisivät ja perheenjäsenten valmiudet entistä suurempaan yhteisöllisyyteen myös oman perheen ulkopuolella paranisivat.

Kokeilkaapa muutama viikko. Ette kadu.

Omaksi kuvakseen hän loi hänet

Internet on täynnä toinen toistaan kummallisempia testejä, joilla voi määrittää omaa minuuttaan. Testata voi, esimerkiksi mikä suosikkitelevisiosarjansa hahmoista on –melkein jokaisesta sarjasta löytyy varmaan oma testinsä. Voi myös testata, kuinka suomalainen on tai minkä merkkinen auto olisi, jos sattuisi auto olemaan.

Kyllä meillä ihmisillä taitaa olla minuus aika kateissa, kun sitä kaikkien tällaisten testien kautta pitää määrittää. Melkoisen paljon noita testejä on vierailla kielilläkin, joten kyseessä ei ole ainoastaan meidän suomalaisten helmasynti. Ja eiväthän nämä testit edes yritä kertoa sitä, mitä muut ajattelevat. Ne ovat selvästikin luodut luomaan ja/tai vahvistamaan tekijänsä minäkuvaa.

Toivottavasti testejä ahkerasti harrastavat ihmiset ymmärtävät, että ei noilla muutamien kysymyksien sarjoilla kovin laadukasta minäkuvaa voi luoda. Mutta kuluuhan se aika niinkin, lähes yhtä hyödyllisesti kuin sudokujen parissa.

Viimeinen sammuttaa valot

Näinhän sitä on totuttu letkauttamaan, kun on tullut puheeksi syrjäisempien kuntien kärsimä väestökato. Mutta olisikohan aika kääntää koko ajatus päälaelleen ja pohtia valojen sammuttamista vähän aikaisemmin?

Maailman ilmasto on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä -ja ihan turha on nyt siellä jupista että onhan meillä ollut nyt ihan oikea talvi. Muuttunut on. Banladesh vajoaa mereen eikä meilläkään täällä ole enää oikeita paukkupakkasia. Tuo muutos on suurelta osin seurausta ihmisen halusta kuluttaa, ja kuluttaa nimenomaan energiaa. Energiantuotanto kiihdyttää kasvihuoneilmiötä, joka sitten johtaa ilmaston muuttumiseen.

Meillä täällä Suomessa on totuttu siihen, että energia on halpaa ja sitä on tarjolla riittävästi. Ainahan sähkölaskun suuruudesta tai bensan kalleudesta valitetaan, mutta mietipä rehellisesti: kuinka paljon pohdit energian hintaa tehdessäsi päivittäisiä valintojasi esimerkiksi sen suhteen, milloin on riittävän valoisaa, jotta näet puuhailla sisällä ilman sähkövalojen käyttöä? Veikkaan, että siitä on jo aika kauan. Valot laitetaan päälle herätessä ja sammutetaan töihin tai kouluun lähtiessä, jos muistetaan. Eteiseen ainakin on kiva jättää valot niin on sitten mukavampi tulla takaisin kotiin.

Maailman luonnon säätiö WWF on organisoinut maailmanlaajuisen Earth hour -tapahtuman, jonka aikana kaikkia ihmisiä haastetaan ainakin sammuttamaan valot, mutta mahdollisuuksien mukaan vähentämään myös muuta energiankulutustaan. Osallistumalla tähän maailmanlaajuiseen pimennykseen muistutat ainakin itsellesi ja naapurustollesi energian tuhlaamisen järjettömyydestä sekä yksityisen että yhteisen talouden kannalta. Seuraava Earth hour järjestetään lauantaina 28.3.2009 klo 20.30–21.30. Lisätietoja saat tapahtuman omilta nettisivuilta www.earthhour.org/finland.

Haastan sinut talkoisiin. Sammuta muulloinkin kodistasi turhat valot. Ja maailma pelastuu.

Loppu"kevennys": Sähköyhtiö Fortum päätti säästää luontoa ja kassavarojaan katkaisemalla sähköt omistamastaan Kurikassa sijaitsevasta vanhasta Sähkölaitosmuseosta. Nyt rakennus on kärsinyt pahoja kosteus- ja pakkasvaurioita ja osa museoirtaimistosta on tuhoutunut. "Fail!" sanoisi Juha-setä.