tiistai 3. maaliskuuta 2009

Laulutähtiä ja kitarasankareita

Olen aina suhtautunut varsin nihkeästi pelikonsoleihin. Syynä on ollut pääasiassa niiden pelitarjonta; valtaosa peleistä tuntuu olevan tapa-kaikki-mikä-liikkuu-ja pakene-henkesi-edestä -tyyppisiä "toiminta"pelejä. Toiminta niissä keskittyy muutaman sormen liikkeeseen ja silmämunien pullistumiseen, mutta muuten pelaaja käpertyy yhä syvemmälle kieroutuneeseen todellisuuteen.

Nyt asenteeseeni on tullut raju muutos. Pitkähkön painostuksen jälkeen taivuin siihen, että perheeseemme tuli joululahjaksi pelikonsoli ja siihen pari peliä. Nämä pelit ovat kerrassaan mainioita; niissä kehitetään ihan oikeasti jotain pelaajalle muussakin elämässä hyödyllisiä taitoja. Ja mikä vielä parempaa, niissä ei ole OLLENKAAN väkivaltaa. Ehkä jo arvasittekin, mistä peleistä puhun: Toisessa lauletaan ja toisessa soitetaan kitaraa.

Etenkin laulupeli saa varauksettoman kannatukseni. Nuoret rohkaistuvat sen varjolla laulamaan ihan oikeasti ja kehittävät lauluääntään menestyäkseen pelissä paremmin -samalla itsetunto nousee kohisten ja suun avaaminen muissakin tilanteissa helpottuu. Laulutähdet ja kitarasankarit ovat varmasti paremmin eväin varustettuja elämään kuin mother-of-all-violence -pelin virtuoosit.

Konsolipelit 2 - Jarkko 0.

Ei kommentteja: