Hajanaiset aatteet

Liian paljon, liian nopeasti

2009-10-08T12:30:00.003+03:00

Lueskelin tuossa ammattilehdestä työntekijöiden kokemuksia eräästä seurakuntien yhdistymisprosessista. "Seurakuntien liittymistä pidettiin yleisesti myönteisenä, mutta yhdistymispäätös ja uudet muutokset koettiin liian nopeiksi." Samankaltaisia ääniä olen kuullut muualtakin, muiden seurakuntaliitosten yhteydessä.

Miten ne liitokset aina pääsevät yllättämään seurakuntaväen? Onko tämä taas yksi surullinen esimerkki niistä norsunluutorneista ja -linnoituksista, joihin me kirkon työntekijät olemme itsemme sulkeneet? Emmekö me tosiaan kykene seuraamaan sitä, mitä ympärillämme tapahtuu?

Kyllähän erilaisista muutoksista, kuntaliitokset mukaan luettuina, on aika paljon tietoa saatavilla jo etukäteen. Ilmapiirin tuntee, kun vaan työntää nokkaansa ulos ja vähän haistelee. Ja väitän, että seurakunnissa on kyllä tiedetty, mitä ympärillä on tapahtumassa. Kyse on toimintakulttuurista.

Seurakunnassa on totuttu reagoimaan jälkikäteen siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Aktio tapahtuu jossain muualla, sitten seurakunnasta tulee siihen viiveellä re-aktio. Ei olla totuttu olemaan muutoksen etulinjassa, mieluummin on katseltu takavasemmalta ja otettu sitten varovainen askel, kun taistelun tomu on jo vähän laantunut.

Tästä ajattelutavasta ovat välillisesti seurausta myös monet kirkkoamme ja seurakuntiamme koskettavat nykypäivän ongelmat: Väen väheneminen kirkoissa, verotulojen lasku, uskonnonopetuksen hiipuminen peruskouluissa. Ei olla haluttu luoda uutta vaan olla turvassa omien muurien sisällä.

Tämä ei kuitenkaan ole se malli, jonka Jeesus seurakunnalleen antoi. Hän oli edelläkävijä, nosti esille näkökulmia ja ongelmia, jotka toiset lakaisivat maton alle. Hän ei linnoittautunut mihinkään temppeleihin, vaan meni kirjaimellisesti sinne, missä ihmisetkin olivat; toreille ja kapakoihin, julistamaan muutosta. Voi kun me osaisimme ottaa siitä mallia. Ehkä silloin kaikki asiat eivät tapahtuisi meille yllätyksenä, vaan voisimme ehkä jopa joskus sanoa: "Mehän varoitimme!"

Turvallisesti kotiin

2009-09-13T21:57:00.002+03:00

Sain eilen olla apumiehenä puintihommissa. Ajelin viljakuormaa puimurin vierellä. Aurinko paistoi, sää oli mitä mainioin. Yhtäkkiä huomasin vasemmasta silmänurkastani liikettä ja kas, komea hirvihän se siinä tuli ihmettelemään, mihin hänen koko kesän ruokapöytänään käyttämää kaurapeltoa oltiin viemässä.

Uljas eläin koikkelehti sitten pitkin peltoa ilonamme pari tuntia. Välillä kävi kolmostien varressa olevassa metsäsaarekkeessa hortoilemassa, sitten tuli taas pellolle kiertelemään puimuria ja traktoria.

Tänään olin pimenevässä syysillassa palaamassa kotiin maitokaupasta, kun muistin yhtäkkiä eilisen hirven; olin juuri tulossa sen metsäsaarekkeen kohdalle. Päätin valita toisen reitin ja kääntyä kylätielle, pois kolmostieltä. Silloin tapahtui jotain todella vaarallista: Minut ohitti vasemmalta kovaa vauhtia (arviolta sataakolmeakymppiä) kulkenut pystyperäinen japanilaisvalmisteinen auto. Risteysalueella, vaikka minulla oli vilkku päällä vasemmalle.

Kissalla on hyvä näkö, mutta silti se pilkkopimeässä turvautuu pitkiin viiksikarvoihinsa, jotka varoittavat sitä esteistä ja auttavat sitä arvioimaan aukkojen ja muiden vaaranpaikkojen kokoa. Minut ohittaneen auton lasit olivat tummennetut, ja kuten sanoin, oli jo lähes pimeää, joten en voinut nähdä kuljettajaa. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että hänellä oli viikset. Toivottavasti ne auttoivat hänet turvallisesti kotiin.

Hauhon Ramblas

2009-08-21T23:29:00.003+03:00

Aina välillä saa kuulla tai lukea toivomuksia, että meille Suomeenkin rantautuisi eurooppalainen katukulttuuri kahviloineen, tanssijoineen ja teatteriesityksineen. Kyllä se selvästikin on tulossa; ajelin äsken Hauhon kirkonkylän lävitse, ja kas; vanhan koulun pihassa joku pyöritteli tulipalloja ketjujen päässä. Edellinen tulitanssija, jonka näin, esiintyi Barcelonan kuuluisalla Las Ramblas -kävelykadulla.
Pienin askelin Eurooppa saapuu Suomeen. Hyvä niin. Meille jää ehkä aikaa miettiä, mitkä eurooppalaisen katukulttuurin ilmiöt ovat tervetulleita, mitkä eivät.

Vanhasta ei tule uutta

2009-07-29T08:30:00.002+03:00

Istuin eilen vaihteeksi hammaslääkärin tuolissa. Lääkäri katseli suuhuni hetken ja totesi sitten: "Tämän paikan pysymisennuste on sitten huono, kun se on niin iso ja alkuperäistä hammasta on niin vähän jäljellä." Kertoi sitten, että todennäköisesti saa taas vuoden päästä olla samaa hammasta korjailemassa, pysyvämpää apua saattaisi tuoda proteettinen h0ito, laboratorio-oloissa valmistettu keinokruunuimplantti.
Mietin siinä maatessani, että samanlainen taitaa olla isäntä kuin talonsakin: Parhaat nuoruusvuotensa jo nähnyt. Vanha talokin vaatii paikkausta ja fiksaamista jatkuvasti, otetaan nyt esimerkiksi vaikka nuo ikkunat. Niitä olen nyt kittipuristimen kanssa kierrellyt, ja emäntä on tullut perässä maalisudin kanssa. Ensi kesänä on todennäköisesti sama urakka edessä; vanhanaikainen pellavaöljykitti ei kovin kauan kestä, ja tänä vuonna vielä hyvältä näyttävät kitit saattavat jo ensi talvena irrota. Monet ovat talollekin ehdotelleet proteettista hoitoa eli uusien (alumiini-)ikkunoiden asentamista. Meille ei kuitenkaan sellaisia olla hankkimassa; vanhaan taloon kuuluvat vanhat ikkunat. Liekö se sitten niin, että vanhalle ihmisellekin kuuluvat vanhat hampaat, vaikka niitä sitten pitäisikin korjailla yhä uudestaan ja uudestaan?

Soul food - slow food

2009-06-13T00:12:00.004+03:00

Tuoreessa Villi-lehdessä Jaakko Löytty kertoo omasta teologisesta näkemyksestään. Toimittaja käyttää siitä termiä leivän teologia. Leivän symboliikan laajuus ja kattavuus paljastuu Löytyn sanojen myötä paljon suuremmaksi, kuin mitä aiemmin olin kuvitellutkaan. Aivan kuin huomaamatta lukija alkaa nyökyttelemään päätään: Juuri näin, näinhän sen pitäisi olla.

Löytty puhuu leivän jakamisesta sekä symbolisena että konkreettisena asiana ja käyttää omista musiikillisista pyrkimyksistään nimitystä soul food. Termi tarkoittaa alun perin Amerikan mustan väestön tähteistä ja valkoisille kelpaamattomista elintarvikkeista valmistamaa eräänlaista sisälmyssoppaa. Löytty vertaa omaa musiikkiaan tällaiseen ja perustelee sitä sillä, että se on karua, pelkistettyä ja rujoa, mutta ruokkii kuulijansa ja tarjoaa parhaimmillaan myös aisteja hiveleviä makuelämyksiä.

Jaakko Kaartinen-Koutaniemen kirjoituksessa Löytty haastaa lukijat jakamaan yhteistä leipää: "Meidän tehtävämme on yhä mennä maailmaan, ruokkia nälkäiset, avata teljet ja vaatettaa alastomat." Yhteisen leivän jakamisen voisi mielestäni itse kukin aloittaa konkreettisesti omasta perhepiiristään tekemällä ruokailusta koko perheen yhteisen, kiireettömän hetken. Näin päivittäinen kiireinen tankkaus muuttuisi vähitellen rauhalliseksi keitaaksi. Ruoka, joka jaettaisiin yhdessä, yhteinen leipä, ravitsisi paitsi ruumista, myös mieltä. Perheen sisäiset ihmissuhteet eheytyisivät ja perheenjäsenten valmiudet entistä suurempaan yhteisöllisyyteen myös oman perheen ulkopuolella paranisivat.

Kokeilkaapa muutama viikko. Ette kadu.

Omaksi kuvakseen hän loi hänet

2009-04-09T18:18:00.001+03:00

Internet on täynnä toinen toistaan kummallisempia testejä, joilla voi määrittää omaa minuuttaan. Testata voi, esimerkiksi mikä suosikkitelevisiosarjansa hahmoista on –melkein jokaisesta sarjasta löytyy varmaan oma testinsä. Voi myös testata, kuinka suomalainen on tai minkä merkkinen auto olisi, jos sattuisi auto olemaan.

Kyllä meillä ihmisillä taitaa olla minuus aika kateissa, kun sitä kaikkien tällaisten testien kautta pitää määrittää. Melkoisen paljon noita testejä on vierailla kielilläkin, joten kyseessä ei ole ainoastaan meidän suomalaisten helmasynti. Ja eiväthän nämä testit edes yritä kertoa sitä, mitä muut ajattelevat. Ne ovat selvästikin luodut luomaan ja/tai vahvistamaan tekijänsä minäkuvaa.

Toivottavasti testejä ahkerasti harrastavat ihmiset ymmärtävät, että ei noilla muutamien kysymyksien sarjoilla kovin laadukasta minäkuvaa voi luoda. Mutta kuluuhan se aika niinkin, lähes yhtä hyödyllisesti kuin sudokujen parissa.

Viimeinen sammuttaa valot

2009-03-19T18:21:00.004+02:00

Näinhän sitä on totuttu letkauttamaan, kun on tullut puheeksi syrjäisempien kuntien kärsimä väestökato. Mutta olisikohan aika kääntää koko ajatus päälaelleen ja pohtia valojen sammuttamista vähän aikaisemmin?

Maailman ilmasto on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä -ja ihan turha on nyt siellä jupista että onhan meillä ollut nyt ihan oikea talvi. Muuttunut on. Banladesh vajoaa mereen eikä meilläkään täällä ole enää oikeita paukkupakkasia. Tuo muutos on suurelta osin seurausta ihmisen halusta kuluttaa, ja kuluttaa nimenomaan energiaa. Energiantuotanto kiihdyttää kasvihuoneilmiötä, joka sitten johtaa ilmaston muuttumiseen.

Meillä täällä Suomessa on totuttu siihen, että energia on halpaa ja sitä on tarjolla riittävästi. Ainahan sähkölaskun suuruudesta tai bensan kalleudesta valitetaan, mutta mietipä rehellisesti: kuinka paljon pohdit energian hintaa tehdessäsi päivittäisiä valintojasi esimerkiksi sen suhteen, milloin on riittävän valoisaa, jotta näet puuhailla sisällä ilman sähkövalojen käyttöä? Veikkaan, että siitä on jo aika kauan. Valot laitetaan päälle herätessä ja sammutetaan töihin tai kouluun lähtiessä, jos muistetaan. Eteiseen ainakin on kiva jättää valot niin on sitten mukavampi tulla takaisin kotiin.

Maailman luonnon säätiö WWF on organisoinut maailmanlaajuisen Earth hour -tapahtuman, jonka aikana kaikkia ihmisiä haastetaan ainakin sammuttamaan valot, mutta mahdollisuuksien mukaan vähentämään myös muuta energiankulutustaan. Osallistumalla tähän maailmanlaajuiseen pimennykseen muistutat ainakin itsellesi ja naapurustollesi energian tuhlaamisen järjettömyydestä sekä yksityisen että yhteisen talouden kannalta. Seuraava Earth hour järjestetään lauantaina 28.3.2009 klo 20.30–21.30. Lisätietoja saat tapahtuman omilta nettisivuilta www.earthhour.org/finland.

Haastan sinut talkoisiin. Sammuta muulloinkin kodistasi turhat valot. Ja maailma pelastuu.

Loppu"kevennys": Sähköyhtiö Fortum päätti säästää luontoa ja kassavarojaan katkaisemalla sähköt omistamastaan Kurikassa sijaitsevasta vanhasta Sähkölaitosmuseosta. Nyt rakennus on kärsinyt pahoja kosteus- ja pakkasvaurioita ja osa museoirtaimistosta on tuhoutunut. "Fail!" sanoisi Juha-setä.

Laulutähtiä ja kitarasankareita

2009-03-03T16:34:00.003+02:00

Olen aina suhtautunut varsin nihkeästi pelikonsoleihin. Syynä on ollut pääasiassa niiden pelitarjonta; valtaosa peleistä tuntuu olevan tapa-kaikki-mikä-liikkuu-ja pakene-henkesi-edestä -tyyppisiä "toiminta"pelejä. Toiminta niissä keskittyy muutaman sormen liikkeeseen ja silmämunien pullistumiseen, mutta muuten pelaaja käpertyy yhä syvemmälle kieroutuneeseen todellisuuteen.

Nyt asenteeseeni on tullut raju muutos. Pitkähkön painostuksen jälkeen taivuin siihen, että perheeseemme tuli joululahjaksi pelikonsoli ja siihen pari peliä. Nämä pelit ovat kerrassaan mainioita; niissä kehitetään ihan oikeasti jotain pelaajalle muussakin elämässä hyödyllisiä taitoja. Ja mikä vielä parempaa, niissä ei ole OLLENKAAN väkivaltaa. Ehkä jo arvasittekin, mistä peleistä puhun: Toisessa lauletaan ja toisessa soitetaan kitaraa.

Etenkin laulupeli saa varauksettoman kannatukseni. Nuoret rohkaistuvat sen varjolla laulamaan ihan oikeasti ja kehittävät lauluääntään menestyäkseen pelissä paremmin -samalla itsetunto nousee kohisten ja suun avaaminen muissakin tilanteissa helpottuu. Laulutähdet ja kitarasankarit ovat varmasti paremmin eväin varustettuja elämään kuin mother-of-all-violence -pelin virtuoosit.

Konsolipelit 2 - Jarkko 0.

Paaston kynnyksellä

2009-02-24T10:09:00.003+02:00

Huomenna alkaa kristillisen perinteen mukainen pääsiäistä edeltävä paasto, läntisissä kirkkokunnissa. Miljoonat ja taas miljoonat kristityt ympäri maailmaa tekevät erilaisia paastolupauksia ja luopuvat jostain, jota ovat pitäneet tärkeänä omassa elämässään. Monet viettävät aivan oikeaoppista juutalaisen perinteen mukaista ruokapaastoa.

Täällä Suomessa sana "paasto" on aika voimakkaasti yhdistetty ruumiilliseen terveyteen ja erityisesti liikalihavuuden torjumiseen. Paastoamme puhdistuaksemme erilaisista kuona-aineista ja laihtuaksemme. Paasto on tullut ikään kuin synonyymiksi sanalle "dieetti."

Dieettikin on väärinymmärretty sana, ehkä vielä pahemmin kuin paasto. Dieetti ei tarkoita laihdutuskuuria vaan ruokavaliota. Se on helppo todeta jos miettii, kuinka englannin kielen sanaa diet käytetään. Sokeriton dieetti. Vähärasvainen dieetti. Maidoton dieetti.

Jos käytämme sanaa "dieetti" oikein, voimme hyvin käyttää sanaa "paasto" sen synonyyminä, myös kristillisissä yhteyksissä. Paasto on hengellinen ruokavalio. Riippumatta sen ulkoisesta ilmenemismuodosta, tavoitteena pitäisi olla turhan karsiminen ja tilan tekeminen omien ajatusten keskelle. Paaston aikana tulisi kyetä keskittymään entistäkin paremmin siihen, mikä on tärkeää: Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan.

Lapsuuden tuoksut

2009-02-03T12:31:00.003+02:00

Sanotaan, että tuoksut laukaisevat helposti lapsuusmuistoja. Lienenkö nyt viimein tullut tarpeeksi vanhaksi, jotta ymmärtäisin, mitä sillä tarkoitetaan? Aikuinen en ole vieläkään, testasin taas joulun aikaan.

Olen huomannut, että äänet voivat toimia samanlaisina muistojen herättäjinä. Itselleni niin kävi pari viikkoa sitten, kun tiskasin puurokattilaa.

Meillä oli kotona tiskausvuorot, minulla ja isosiskollani. Pikkusisko pääsi sitten joskus myöhemmin mukaan siihen rinkiin, mutta isosisko oli siinä vaiheessa jo melkein karannut kotoa. Joka tapauksessa minulla oli tiskivuoro joka toinen päivä. Olin katkera siitä, sillä tiesin, että maailmassa on olemassa koneita, jotka voisivat tuon tehtävän tehdä puolestani. Minä en ollut koskaan nähnyt tuollaista konetta (tynnyrissä kasvanut?), mutta pyykkikone meillä kyllä oli. Siispä kuvittelin tuon tarunhohtoisen astianpesukoneen jotenkin pyykkikoneen kaltaiseksi. Siinä tiskatessani leikin usein olevani itse astianpesukone, loiskuttelin siis vettä saadakseni aikaan samanlaisen äänen, jota meidän ikivanha upo-pyykkikoneemme piti pesuvaiheessa (linkousta en uskaltanut kokeilla astioilla).

Jokin veden loiskahdus tuossa puurokattilaa pestessäni toi mieleeni nämä muistot noin kolmenkymmenen vuoden takaa (voi kauhea kun minä olen vanha). Kaikkea sitä ihmisen mieli säilöökin.

Ai niin, se aikuisuustesti. Melkein unohdin. Lapsena ihmettelin sitä, kuinka isäni voi juoda niin paljon piimää kun se on niin pahaa. Isä sanoi, että kyllä sinä sitten, kun tulet aikuiseksi, tykkäät piimästä. Jouluna maistoin. Pahaa oli.

Kuin raivo härkä

2009-01-22T08:38:00.002+02:00

Olen viime päivinä lukenut Richard Dawkinsin kuulua kirjaa Jumalharha. Sitähän on pidetty merkittävimpänä ateistisena teoksena sitten Darwinin Lajien synnyn. Esipuheessaan Dawkins toteaa kirjoittaneensa kirjan siinä tarkoituksessa, että lukija voisi aloittaa sen lukemisen uskovana, mutta lopettaa ateistina (toisaalta hän useassa kohdassa kirjaa vakuuttaa, että "toisin kuin uskovat, me ateistit emme halua käännyttää ketään"). Katson siis kuuluvani kohtuullisella todennäköisyydellä hänen kohderyhmäänsä. Päästyäni suunnilleen kirjan puoliväliin olen pettynyt.

Kuuluisa biologi, arvostettu tiedemies käyttää tekstiä, joka on hämmentävän alatyylistä ja kypsymätöntä. Yksi useimmin toistuvista sanoista hänen kirjassaan on "typerä." Tuon sanan olen tottunut kuulemaan lasteni suusta; vanhemmat muuttuvat "typeriksi" heti, kun he sanovat tai tekevät jotain, jota lapsi ei hyväksy, mutta jonka käsittelemiseen hänellä ei ole mitään eväitä. Säännöt, sopimukset ja käyttäytymistavat ovat "typeriä." Kaikkein "typerin" on isä itse. Tämä on se argumentti, johon Richard Dawkins toistuvasti vetoaa: Jumalusko, etenkin kristinusko, on typerää.

Toistaiseksi en ole löytänyt Dawkinsin kirjasta mitään uutta, jota hän olisi tuonut keskusteluun Jumalan olemassaolosta tai uskonnosta ylipäätään. Uhittelevan murrosikäisen lailla hän listaa mitä kummallisempia yksityiskohtia alalla käydystä keskustelusta, kunhan ne vain tukevat hänen käsityksiään. Valtaosa hänen esimerkeistään ja lainauksistaan sijoittuu Yhdysvaltain alueelle ja vieläpä menneeseen aikaan. Dawkinskaan ei ilmeisesti pyri olemaan profeetta omalla maallaan; viittaukset Englantiin, muusta Euroopasta puhumattakaan, ovat vähäisiä.

Keskenkasvuisen kielenkäytön lisäksi ihmetystä herättää se raivo, jolla Dawkins hyökkää kristinuskon kimppuun. Tuntuu sille, kuin hän olisi itse henkilökohtaisesti joutunut suuresti kärsimään uskontomme vuoksi ja haluaisi tämän kostaa jokaiselle vastaantulijalle. Väistämättä mieleen nousee ajatus, että Dawkinsia itseään mukaillen hän on valinnut "typerän tien." Kovin harva ihminen pitää siitä, että hänen kasvoilleen syljetään. Kuitenkin kirjan, jonka tarkoitus on vakuuttaa uskova ihminen siitä, että tämä on väärässä, ensimmäiset luvut ovat juuri sitä: Verbaalista räiskimistä suoraan silmille. Dawkins ja hänen ajatuksensa tuntuvat vastenmielisiltä, mutta ennen kaikkea säälittäviltä.

Dawkins on selvästi vienyt oman ateisminsa uskonnon tasolle. Uskonnon, jonka kannattajana hän toimii yhtä fanaattisesti kuin kaikkein fundamentalistisimmat uskovat piirit omiensa. Hänen oma fanaattisuutensa on sokaissut hänet näkemästä muuta vaihtoehtoa kuin käydä raivoisaan hyökkäykseen, taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan, palkkana kenties marttyyrin kruunu omiensa silmissä. Taisteluun, jossa on tarjolla vain huonoja lopputuloksia; sodan jälkeen sankaritkin joutuvat nuolemaan haavojansa.

Jatkan lukemista.

Jaksa vielä vähän aikaa

2009-01-18T20:10:00.003+02:00

Istuin tänään pitkästä aikaa kirkon penkissä ihan vain sanankuulijan roolissa. Päivän evankeliumitekstissä sanotaan, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Saarnaaja mietti, että noinkohan se on vielä meidän lähellämme, kun maailmassa on niin paljon pahuutta ja eksymystä.

Samaan aikaan vieressäni lapsi kyseli koko ajan jumalanpalveluksen loppumista ja halusi lähteä kotiin. Jankutti ja jankutti ja sanoi, että "tämä ei lopu ikinä." Ei uskonut vielä silloinkaan, kun ehtoollinen oli jo ohi ja varmasti jo tiesikin, että kovin kauaa ei enää voi kestää.

Minulle tuli mieleen, että noinkohan se Jumalan valtakunta olisi meistä yhtään etääntynyt. Kyllähän me järjellämme sen ymmärrämme, että kun aikaa kuluu, niin loppu on väkisinkin koko ajan lähempänä, vaikka kuinka tylsälle tuntuisi. Mutta me ihmiset olemme kärsimättömiä, niin kuin tuo lapsi, emmekä malta odottaa. Tuntuu siltä, kuin Jumalan valtakunta olisi mennyt kauaksi. Ihan kuin se ei tulisi ikinä.

Saarnaaja käytti myös vanhaa kristillistä ilmausta "jo nyt-ei vielä." Eiköhän tuokin ole loppujen lopuksi ihan sama asia, mitä vanhemmat sanovat hermostuneille lapsilleen: "Ihan vähän aikaa vielä."

Kulkuset, kulkuset...

2009-01-09T09:56:00.003+02:00

Vaikka joulun aika tuntuu jääneen jo kauas taa, niin kulkusten kilinä jatkuu edelleen. Nimittäin kassakoneissa, jotka kilahtelevat vielä alennusmyyntien alenevassa hurmostilassa.

Pohdiskelin tässä muutaman päivän tuota joulunjälkeistä ostohysteriaa ja tulin lopulta siihen tulokseen, että perin juurin kristillisestä asiasta siinäkin on kyse. Tietysti vääristyneessä ja kärjistyneessä muodossa, mutta kuitenkin.

Alennusmyyntien syynä ei nimittäin ole se, että kauppiaat haluaisivat hyvää hyvyyttään tarjota meille kuluttajille edullisia tuotteita. Ei suinkaan. Niiden taustalla on se tosiasia, että emme tänäkään jouluna ostaneet tarpeeksi. Tavaraa oli varattuna enemmän kuin meni kaupaksi, ja siitähän on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Jos olisimme ostaneet kaiken täydellä hinnalla ennen joulua, saisimme olla ihan rauhassa välipäivät ja kaupan väkikin saisi kunnon joululoman.

Ja joululahjojahan hankitaan sen vuoksi, että aikoinaan itäisiltä mailta lähti kolme viisasta miestä viemään kalliita lahjoja kuninkaana pitämälleen pienelle pojalle. Ehkä olettekin kuulleet tästä lapsesta, jota kutsuttiin nimellä Jeesus?

Niinpä alennusmyynnit ovat taustaltaan kristillinen tapahtuma. Mot.

Ja maassa rauha?

2008-12-30T17:48:00.004+02:00

Kuuntelin joulun alla monta kertaa Juice Leskisen vanhaa joululevyä. Erityisesti yksi sen kappaleista puhutteli minua. Lapsillekin kerroin, kuinka se on osuvaa ajankuvaa kertoessaan Jimmystä, Leonidista ja kumppaneista.

Valitettavasti tuo laulu ei jäänyt vain oman aikansa kuvaksi. Tänäkin jouluna voimme yhtyä Juicen sanoihin valittaen: "Itäisten maiden viisaat miehet jouluksi saa sodan julistaa." Eiköhän tässä vaiheessa ala olla jokaiselle selvillä, mikä on maailman roistovaltioista pahin?

Nähtäväksi jää, löytyykö Yhdysvaltain uudelta presidentiltä lääkkeitä tai poppakonsteja, joilla voitaisiin edes lievittää sitä tuskaa, jota koko maailma saa kantaa toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisten johdolla hätäpäissään tehtyjen päätösten seurauksena. Olisi jo korkea aika.

Vanhuus ei tule yksin

2008-12-21T11:48:00.002+02:00

Vanhin tyttäreni oli viime yönä Mietaan NS:llä pilettämässä. Viedessäni häntä huvipaikalle tunnustan joutuneeni käyttämään kaiken tahdonvoimani päästääkseni hänet ulos autosta. Sen verran rajulta näytti meno vanhan ihmisen silmin. Kuvaavaa on, että kun talon seinässä lukee kissankokoisin kirjaimin "alkoholijuomien tuonti huvialueelle kielletty" niin suoraan siinä kyltin alla joukko alaikäisiä vetää täysin häpeilemättä viinaa minkä kerkeää. Mutta minkäs teet, luvattu mikä luvattu. Eikä arvostelukykyä voi toiselle valmiiksi antaa. Se on jokaisen itse opeteltava, kantapään kautta tarvittaessa.
Kaikki kunnia tytölle siitä, että oli käyttäytynyt riittävän hyvin koko illan. Noutaessa ei tullut yhtään semmoinen olo, että mitähän se nyt on tehnyt. Kiitos, lapseni!
Jos hakemalla hakee, niin luulisi Suomen armeijan saavan hyviä pioneerejä -näkemilläni nuorilla miehillä kun olivat käsivarret jo valmiiksi venyneet mäyräkoirien kantamisesta. Vaikka ei taida telamiinan retuuttaminen enää olla kovin trendikästä puolustusvoimissa, että se siitä.

Joka ikkunalla kaksi kynttilää

2008-12-07T15:26:00.002+02:00

Vielä löytyi Kurikasta eilen taloja, joissa muistettiin vanha perinne. Vaikka tuo otsikko onkin lainattu tutusta joululaulusta, on tapa sytyttää ikkunalle kynttilöitä kaksittain enemmänkin itsenäisyyspäivään liittyvä. Aikoinaanhan tuo kaksi kynttilää oli merkkinä Pohjanmaan suunnasta saapuville jääkäreille siitä, että tämä talo on turvallinen, tänne voi tulla pyytämään yösijaa.

Täällä Pohjanmaalla vanhat perinteet ovat suuressa kunniassa, ainakin, jos ne jollain tavalla liittyvät itsenäisyyteen tai sodankäyntiin. Seppeleenlaskut ja hartaudet eri muistomerkeillä ovat täällä lähes viikottaisia, ainakin näin joulun ja muiden juhlapäivien aikaan.

Tänäänkin on kahden kynttilän päivä. Kun minä olin lapsi, laitettiin meillä kotona aina toisena adventtina kaksi kynttilää illalla palamaan ikkunoille. Saa nähdä, kuinka paljon tätä perinnettä Etelä-Pohjanmaalla vielä muistetaan.

Syntyneet voittamaan

2008-12-05T18:06:00.002+02:00

Pohjanmaalla on varmaan enemmän yritystoimintaa väestömäärään nähden kuin missään muualla maailmassa. Ja tuntuu sille, että nuo yritykset myös menestyvät. Muutaman täällä viettäneeni kuukauden aikana olen saanut pieniä vihjeitä siitä, miksi.

Pohojalaane ei turhanpäiten ole liian vaatimaton. Sitä kutsutaan täällä trossaamiseksi. Sillä sanalla on tapana saada muualta päin kotoisin olevat tilanteesta riippuen joko huvittuneeksi tai vaivautuneeksi. Taas se kehua retostelee omalla ylivertaisuudellaan. Kuitenkaan trossaaminen ei oikeastaan ole kehuskelemista. Kokemukseni mukaan aidointa trossaamista on se, että on reilusti sitä, mitä on, ja ylpeä siitä. Mitä sitä suotta peittelemään, jos on varaa rakentaa yhdeksän ikkunaa tien suuntaisesti.

Sama pohjalainen ominaispiirre näkyy muillakin elämän osa-alueilla kuin yrityselämässä. Kun pohjalainen järjestää juhlan, sinne pyydetään esiintymään oman kylän muusikot ja runonlausujat. Mitä siitä, jos esityksen taiteellinen taso ei sillä kertaa riittäisikään Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konserttiin tai finlandiapalkintoon. Se kelpaa meille, kelvatkoot siis myös meidän vieraille! Riittää, kun on voittajan asenne.

Olen yrittänyt saada selvää siitä, vaikuttaako tämä voittajan asenne myös pohjalaisessa sielunelämässä. Täällä Kurikassahan evankeliset kohtalaisen vahvan uskonsa kanssa ovat, sanoisinko, keskeisessä osassa kirkollista pelikenttää. Joissain muissa osissa Etelä-Pohjanmaata taas hallitseva liike on herännäisyys, ja körttejä ei voi moittia liian suuresta pelastusvarmuudesta. Siinä mielessä selvittelyni jäänee vastausta vaille.

Toisaalta körttien heikkouskin saattaa joskus mennä trossaamisen puolelle?

Maailman vahvin mies

2008-11-19T22:43:00.003+02:00

Luin tämän päivän lehdestä pöyristyttävän jutun. Se kertoi vastikään julkisilla vaaleilla valitusta henkilöstä, jota on kuvailtu useasti maailman mahtavimmaksi yksittäiseksi ihmiseksi. Yhdysvaltain presidentistä.

Minusta on sinänsä mukavaa, että Yhdysvalloissa on siirrytty jo sentään viime vuosisadalle yleisessä ilmapiirissä. Valkoisen ylivallan öykkäröinti on vähentynyt, ainakin juhlapuheissa, ja ainakin hetkiseksi. Mutta ei tämän kirjoituksen kärjen pitänyt siihen asiaan osua.

Kun Yhdysvaltain presidentti vannoo virkavalansa, hän samalla luovuttaa pois merkittävän osan niistä kansalaisoikeuksista, joita lukemattomat amerikkalaissotilaat maansa perustuslakiin vedoten ovat verellään puolustaneet ympäri maailmaa. Tullessaan Yhdysvaltain presidentiksi ihminen lakkaa olemasta yksityishenkilö. Hänestä tulee kansallista omaisuutta. Hänellä ei ole oikeutta esimerkiksi yksityiseen kirjeenvaihtoon, sähköpostiin tai tekstiviesteihin. Jokainen viesti on julkinen dokumentti, jonka kongressi tai oikeuslaitos saavat milloin vain pyytää tarkasteltavakseen.

Vaikka tässä voisi olla tehokas ehkäisykeino suomalaistyylisten tekstiviestiskandaalien syntymiseen, en voi kuin kummastella sitä, kuinka tämä on mahdollista. Miten maassa, jossa yksilön vapaus ja ihmisoikeudet ovat niinkin keskeisessä osassa elämää, voidaan yhtä yksilöä vuodesta toiseen riistää näin pahasti ja rajoittaa hänen elämäänsä tällaisilla perustavaa laatua olevilla kielloilla? Kun presidentti, tai edes hänen perheensä, tuskin voi mennä edes vapaasti tapaamaan tuttaviaan näiden koteihin, riistetään häneltä käytännössä koko länsimaisen "vapaan" maailman perusta. Hänestä tulee paitsi maailman mahtavin, myös maailman parhaiten suojeltu ihminen. Puhu siinä sitten ihmisyydestä ja ihmisoikeuksista. Lihamuurin ympäröimänä, tarkka-ampujien piirittämänä. Maailman tarkimmin vartioitu vanki.

Isien usko

2008-11-08T12:18:00.002+02:00

Johdin eilen hartaushetken veteraanien palvelutalossa. Asukkailta tuli paljon toivevirsiä, joita sitten yhdessä veisasimme. Yksi niistä oli virsi 577, sun kätes, Herra, voimakkaan. Tuon virren neljännessä säkeistössä vakuutetaan, että lapsemme vielä kerran kyntävät peltomme ja uskovat samoin kuin me uskomme.

Viimeisen viikon ajan olen hartaushetkiä pitäessäni viipyillyt pyhäinpäivän tunnelmissa. Puhunut juuri siitä, mistä tämäkin virsi puhuu: sukupolvien ketjusta. Kuitenkin eilen tätä virttä veisatessani en voinut olla ajattelematta, että noinkohan tämä virsi olisi joutanut jäädä pois tästä virsikirjasta, tai ainakin ansainnut tulla sanoiltaan reilummin uudistetuksi?

Tämä virsi kertoo minulle maailmasta, jota ei taida enää olla olemassa. Jostain sellaisesta, joka elää vanhempien sukupolvien kunniakkaissa muistoissa, mutta jonka todellisuus on jättänyt taakseen jo kauan sitten.

Ei meidän kotimaamme enää ole sellainen agraarinen onnela, josta tämä virsi kertoo. Harvassa ovat ne onnelliset, jotka voivat varmoina laulaa siitä, kuinka lapsetkin jäävät asumaan ja viljelemään isiensä kotitilaa. Väki on muuttanut kaupunkeihin ja taajamiin, vanhat tuvat jäävät tyhjilleen, peltojen keskellä ei enää eletä sadan, vaan tuhannen hehtaarin yksinäisyydessä.

Yhtä rajua on ollut murros myös tuon virressä mainitun uskon kohdalla. Nykyään ei enää ole lainkaan itsestäänselvyys, että lapset ja lapsenlapset uskoisivat enää samalla tavalla kuin vanhempansa. Hyvä kun samaan Jumalaan uskovat, uskoisivat nyt edes johonkin. Taitaa vain olla niin, että yhteiskuntamme opettaa lapsemme uskomaan ainoastaan itseensä, enää ei uskota edes hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka nimissä kansamme on vieroitettu elävästä jumalayhteydestä.

Meillä nykypäivän isillä ja äideillä on aikaisempia sukupolvia paljon suurempi urakka edessä, kun yritämme siirtää oman kulttuuriperimämme, myös uskon, lapsillemme. Jumala siinä meitä auttakoon.

Kaikki pyhät

2008-11-01T12:16:00.003+02:00

Tänään on pyhäinpäivä. Juhlapyhä, jota melkoinen osa Suomen kansasta pitää jokseenkin merkityksettömänä ja tarpeettomana. Mieluummin riekuttaisiin naamiaisasussa pitkin kyliä ja kaupunkeja karkkeja kerjäten ja kepposia tehden, kuten jossain päin maailmaa tapana onkin pyhäinpäivän aattona.

Kaupallisen Halloweenin paineessa varsinaisen pyhäinpäivän merkitys tahtoo unohtua. Vaikka silloin vietetäänkin kirkoissamme muistojumalanpalveluksia, joissa luetaan kaikkien viimeksi kuluneen vuoden aikana kuolleiden ja/tai haudattujen seurakuntalaisten nimet, ei tarkoitus silti ole tuijottaa vain menneeseen.

Pyhäinpäivä on oikeastaan kaikkien pyhien päivä. Tänä päivänä meidän pitäisi viimeistään ymmärtää, mitä jumalanpalveluksessa oikeastaan sanotaan, kun yhdessä kaikkien pyhien kanssa ylistetään Jumalaa.

Kaikki pyhät ei tarkoita pyhimyksiä, merkkihenkilöitä tai viimeisen vuoden aikana kuolleita. Kaikki pyhät tarkoittaa kastettuja, Kristukseen uskovia ihmisiä. Eläviä ja kuolleita. Suurinta osaa Suomen nykyisestäkin väestöstä, menneistä puhumattakaan.

Kaikkien pyhien päivänä me saamme iloita siitä käsittämättömästä lahjasta, jonka Jumala on meille antanut. Hän on tehnyt meistä surkeista ihmisparoista pyhiä.

Materialistisen ja hyperindividualistisen ihmiskäsityksen aikana tällainen puhe ihmisen surkeudesta ei ole kovin trendikästä. Ennen kaikkea luterilaista kirkkoa mollataan usein siitä, että se tahtoo liikaa synkistää ihmisten mieltä puhumalla synnistä, heikkoudesta ja pahuudesta. sanotaanpa vielä, että kirkko kannustaa ihmisiä tekemään itsemurhia puhumalla taivaasta. Pitäisi olla positiivisempi, iloisempi, uskoa enemmän ihmiseen.

Minusta ei ole synkistelyä kertoa, että ihminen on surkea eikä omin voimin pysty mihinkään. Se on tosiasioiden tunnustamista. Tästä lähdetään, niin kuin on tapana sanoa. Ja mihin lähdetään? Kohti taivaallista riemua, ikuista elämää. No niin, siinä se taas tuli. Mutta, arvostelijat, älkää unohtako mainita tätä: Luterilainen kirkko korostaa myös sitä, että ihminen ei omilla teoillaan ja valinnoillaan voi varmistaa taivaaseen pääsyään. Tämä opetus kuuluu yhteen taivaspuheitten kanssa. Mikäli näitä kahta ei eroteta toisistaan, ei kenellekään synny harhakäsitystä siitä, että taivaaseen voisi täältä omin avuin lähteä.

Kurikan kirkon seinustalla on kivi, jossa lukee "Pysähdy. Menneet sukupolvet lepäävät täällä." Vaikka tuo teksti ei välttämättä kestäkään kovin syvällistä teologista tarkastelua, on siinä silti meille tärkeä viesti: Me olemme osa sukupolvien ketjua, joka jatkuu aina maailman loppuun asti. Tuohon ketjuun emme voi itse liittyä. Meidät on siihen liitetty.

Tänä iltana vietetään vielä monta jumalanpalvelusta eri kirkoissa. Vaikka oma omaisesi ei olisikaan sattunut kuolemaan viimeisen vuoden aikana, voit silti hyvillä mielin osallistua noihin tilaisuuksiin. Sinulla on aihetta kiittää.

Vaalipuhe vuosien takaa

2008-10-26T07:57:00.002+02:00

Tämän päivän saarnaa valmistellessani päädyin tavoistani poiketen käyttämään aiheenani Vanhan testamentin tekstiä. Syy on ilmeinen: profeetta Jeremia on aikoinaan kirjoittanut selkeän vaalipuheen. Tekstissä sanotaan mm. että "toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt."

Voiko sitä enää sen paremmin ilmaista? Jumalan tahto on, että me käymme äänestämässä aina, kun meillä on siihen mahdollisuus. Äänestämättä jättäminen on siis selvästi Jumalan tahdon vastainen asia. Jos epäilyttää, niin lukekaa itse. Jer. 29:4-7.

Että ei kun uurnille vaan.

Näitähän meillä riittää

2008-10-18T22:12:00.005+03:00

-valitettavasti.

Oulun perhesurmaajan kaltaisia sankareita taitaa ilmaantua useampia vuosittain. Heidän mukanaan kuolee siis enemmän ihmisiä kuin kouluampumisissa. Perhesurmat lienevät myös vielä vaikeammin ennustettavia, sillä ainakin tähän saakka kouluampujat ovat antaneet ainakin jonkinlaisia vihjeitä suunnitelmistaan etukäteen. Kuka selvittäisi, mitkä merkit ovat näkyvillä, kun kunniallinen perheenisä on muuttumassa perhesurmaajaksi?

Tälle kansalle on langetettu raskas taakka. Raukkamaisuus. Etsimme helppoa ulospääsyä omista ongelmistamme, ja kovin usein se löytyy aseen piipusta. Samalla haluamme sankareiksi, ja "vapautamme" muutaman muunkin kurjasta elämästään.

Milloin meitä armahdetaan? Milloin opimme, että on olemassa muitakin keinoja käsitellä ahdistustaan?

Tuli ja liike

2008-10-12T20:36:00.003+03:00

Ainakin takavuosina armeijan käyneet tunnistavat otsikon merkityksen. Se on taistelijan perusmenettely nk. avoimessa taistelussa, jossa maasto ei tarjoa kunnon suojaa tai on edettävä kohti vihollista.

Samaa termistöä voi käyttää puhuttaessa kirkkomme nykytilasta. Olemme sodassa, vastassamme ovat toisuskoisten ja uskonnottomien liittoutuneet joukot. Kuinka kirkko voi selviytyä? Tuli ja liike ovat avainasemassa tässäkin taistelussa.

Kirkko voi jäädä asemiinsa taistelemaan, laukoa torjunta-ammuksiaan omista norsunluutorneistaan, mutta ennuste jäänee huonoksi. Armeijassa teroitetaan, että ei pidä jäädä makaamaan vihollisen tulen alle. Liikkumaton maali on helppo maali.

Toisaalta sitä voi lähteä suin päin ryntäämään eteenpäin, hylätä vanhat rakennelmat ja linnakkeet, uudistaa uudistamisen nimissä kaiken ja enemmänkin. Mutta silloinkin viholliselle annetaan valttikortit käteen: Jäljelle ei jää mitään, millä suojautua, eikä jatkuvassa liikkeessä pysty tarkasti tähtäämään omia laukauksiaan.

Jäljelle jää tuli ja liike.

Uusiin, parempiin asemiin on pyrittävä jatkuvasti, mutta se on tehtävä harkiten. Ammutaan muutama laukaus tuelta, sitten taas vähän eteenpäin. Vain siten kirkko voi menestyä tässä sodassa, jota käydään joka päivä meidän keskellämme. Kristittyjen vainot eivät kuulu historiaan, vaan ne ovat totta "tänään, tässä ja nyt", kuten Timo T. A. Mikkonen aikoinaan kolmosteeveen ensimmäisessä talkshowssa sanoi.

Ja se kirkko. Kirkko ei ole piispat. Se ei ole kirkkohallitus tai kirkolliskokous. Se olemme me. Jokainen Kristukseen kastettu.

"Se sana seisoo vahvana, ne ei voi sitä kestää."

Laupias pohjalainen

2008-10-05T20:34:00.002+03:00

Kuulin kertomuksen eräästä perheestä, jonka kissa oli kadonnut. Perhe oli huolestuneena miettinyt, mihin eläin on joutunut, onko se kuollut? Parin päivän kuluttua kissa oli kuitenkin palannut takaisin kotiin hyvävoimaisena, paperilappu kaulaansa teipattuna.

Paperilapussa oli ollut puhelinnumero ja lyhyt viesti: Soittakaa kissasta.

Kissa oli joutunut liikenneonnettomuuteen. Se oli törmännyt yhteen moottoripyörän kanssa. Pyöräilijä oli pysähtynyt huolissaan siitä, että joutuu nyt lopettamaan kituvan kissan. Kissa oli kuitenkin vironnut, ja pyöräilijä oli halunnut huolehtia, että sillä on kaikki hyvin. Hän oli vienyt kissan lähimpään taloon ja pyytänyt heitä huolehtimaan siitä sen aikaa, kun hän itse oli käynyt vaihtamassa moottoripyörän autoon. Autolla hän oli sitten vienyt kissan eläinlääkärin tarkastettavaksi.

Eläinlääkäri ei ollut löytänyt kissasta vikaa, jolloin pyöräilijä oli vienyt kissan kotiinsa, antanut sille ruokaa ja tarkkaillut sitä yön yli. Seuraavana päivänä hän sitten oli kuljettanut kissan takaisin onnettomuuspaikalle lappu kaulassaan ja toivonut, että se siitä osaisi mennä kotiinsa.

Minulle tämä tarina -joka lienee ainakin suurimmaksi osaksi totta- on selkeä toisinto Raamatussa kuvatusta laupiaan samarialaisen tapauksesta. Motoristi halusi kustannuksistaan välittämättä huolehtia tuon onnettoman luontokappaleen terveydestä. Ihailen tuota henkilöä.

Kuitenkin tarinasta nousee mieleen myös paljon kysymyksiä. Tekevälle sattuu, sanotaan. Elämän matkan varrella kolhimme lukemattomia läheisiämme, vahingossa ja tositarkoituksella. Huomaammeko me heitä? Pidämmekö huolta heidän hyvinvoinnistaan, kannammeko vastuumme tekemisistämme?

Ehkä meillä on hiukan parantamisen varaa, ainakin useimmilla.

Huomataan toinen toisemme.

Kastemaljan äärellä

2008-10-04T07:36:00.002+03:00

Nuorin tyttäreni kastetaan tänään. Se ei taida olla kovin muodikasta nykyisin, ainakin jos tiedotusvälineisiin on uskominen. Lehdistä saa lukea ja radiosta kuulla vähän väliä juttuja, joissa kerrotaan kirkkoon kuulumisen taas vähentyneen ja kastettujen lasten osuuden kaikista lapsista pienentyneen.

Monet vanhemmat, jotka eivät anna kastaa lastaan (kirkkolain sanamuoto), perustelevat ratkaisuaan sillä, että lapsi saa sitten vanhempana itse päättää, kuuluuko kirkkoon vai ei. Ihan kaunis ajatus sinänsä, mutta jos kastamaton lapsi ei saa osallistua päiväkodin ja koulun uskontokasvatukseen, eikä hänelle uskosta kotonakaan kerrota, on valinta jo hänen puolestaan tehty. Se on vähintään yhtä voimakas valinta, kuin päätös kastaa lapsi ja liittää hänet kirkkoon.

Minulle lapseni kaste on tärkeä myös henkilökohtaisesti. Kastettuna lapsi on Jumalan erityissuojeluksessa, ja oma vastuuni on siis suhteessa pienempi. Miksi se on minulle tärkeää? Koska uskoni on heikko. En usko siihen, että pystyn olemaan lapseni turvana aina ja kaikkialla, enkä siihen, että pystyn varjelemaan hänet kaikelta siltä pahalta, miltä haluaisin. Kadehdin niitä vanhempia, jotka uskovat omaan täydellisyyteensä ja joutuvat ulkoistamaan kasvatus- ja varjelusvastuuta korkeintaan koululle, päiväkodille, poliisille ja sosiaalityöntekijöille.

Vettä, vettä!

2008-10-01T08:50:00.003+03:00

Yksi tämän aamun kiinnostavimmista uutisista oli se, että Marsissa on ensimmäisen kerran havaittu lunta. Sitä oli leijaillut pilvenä planeetan ilmakehässä, mutta ei satanut maahan saakka.

Entäs sitten? Meillähän on täällä lunta, joka ainakin ennen vanhaan satoi alas asti?

Tuo uutinen saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta on silti merkittävä. Se osoittaa, että Marsissa on kuin onkin vapaata vettä, jota voitaisiin ehkä hyödyntää joskus tulevaisuudessa, jos ihminen tosissaan ryhtyisi asuttamaan naapuriplaneettaamme.

Vieraiden maailmojen asuttaminen on aina leimattu huuhaaksi ja täysin hyödyttömäksi. Kuitenkin juuri sen kaltainen kehitys on ollut leimallista ihmiskunnalle aina -sekä Raamatun että tieteellisen historiankäsityksen mukaan. Ihmiskunta on syntynyt jossain, mutta pyrkinyt aina levittäytymään kaikkialle.

Toisen planeetan olosuhteet tuntuvat meistä kovin erilaisilta kuin ne, joissa ihmiset täällä nyt elävät. Jos kuitenkin pohditaan sitä, mitä alkuaikojen ihmiset olisivat sanoneet, jos heille olisi kerrottu, että jonain päivänä ihminen asuu napapiirin pohjoispuolella, ei Marsin asuttaminen enää tunnukaan yhtä utopistiselta. Uskon, että saan vielä omana elinaikanani nähdä sen, että Marsiin perustetaan pysyvä siirtokunta.

Toivon hartaasti, että ihmiskunta on oppinut jotain tästä ensimmäisestä planeetastaan. Edes sen, että Marsia ei saastutettaisi ja roskattaisi niin kuin Maata. Että Marsin asuttaminen olisi sen arvoista, että se kannattaa tehdä Maan kustannuksella -avaruuslentoja suurempaa saastuttajaa on nykytekniikan valossa vaikea kuvitella.

Jo isämme uskoivat kerran

2008-09-27T09:04:00.002+03:00

väkivallan mahdollisuuksiin ongelmien ratkaisukeinona. Murhia, pikaistuksissa tehdyistä tapoista puhumattakaan, on tehty maailman sivu. Ensimmäinen dokumentoitu murha taitaa löytyä jo Raamatun alkulehdiltä, sen historiallista paikkansapitävyyttä en nyt ala tämän enempää pohtimaan.

Tässä valossa tarkasteltuna ovat aivan oikeutettuja ne lausunnot, joita poliitikkomme ja muut asiantuntijat lehdissä antavat: Aselakia tiukentamalla ei estetä uusia murhia tapahtumasta. Ei niin. Mutta kynnys joukkomurhan onnistumiseen nousisi, ainakin hieman. Ennen vanhaan kun piti alkaa puukon tai kirveen kanssa riehumaan, kymmenen ihmisen hengiltä saaminen oli kovan työn takana. Väkijoukosta saattoi aina nousta esiin sankari tai kaksi, jotka pystyivät taltuttamaan riehujan. Saattoipa kirvesmieheltä (tai -naiselta, tasapuolisuuden nimissä) loppua voimatkin aktiivisen kirveen heiluttelun tuloksena ja siten joku suunniteltu uhri säästyä.

Automaattiase ei kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia sankaruuteen tilanteessa, jossa sellainen on vain yhdellä osapuolella. Sormea tarvitsee jaksaa koukistaa vain hieman, ja tekniikka huolehtii lopusta, ovelta käsin voi hallita koko huonetta. Tuntea itsensä voittamattomaksi, kuolemattomaksi.

On vaikea nähdä perusteluja siihen, miksi kansalaisilla pitäisi olla oikeus säilyttää mosquiton tai waltherin kaltaisia aseita kotona. Ampumaseurat perustakoon harjoituspaikkoihinsa turvallisia säilöjä, joissa harrastajat voisivat aseitaan pitää. Eikä rata-ammunnassa taida tarvita automaattipistoolia. Siellä ehtii ladata käsinkin?

Onhan meillä tässä maailmassa toki niitäkin maita, joissa asia on ratkaistu toisin; aseen kantaminen on tavallista, niiden väärinkäyttöä vastaan suojaudutaan asein. Tällaisia maita ovat mm. Yhdysvallat, Pakistan ja Israel. Olisiko jostain näistä maista esikuvaksi kansalaisten turvallisuuden suhteen? Valinta on meidän. Minä kannatan Pohjois-Savon poliisilaitoksen linjaa. Ei käsiaselupia.

Hauska peli

2008-09-24T10:28:00.005+03:00

Iskinpä hakuun "walther p22".

Ekalla rivillä löytyi erään asekauppaketjun sivu. Walther -pistoolia esiteltiin tyyliin "Perusversionakin tämä ase on hauska peli ampua".

Alempana hakutuloksissa oli keskustelupalsta rekyyli.fi. Siellä käydyssä keskustelussa ase mainitaan kevyeksi, uskottavan näköiseksi ja halvaksi aseeksi, joka on kuitenkin epätarkka ja osin heikkolaatuinen. Kommentteja olivat mm. "aivan liian pieni käteen ja muutenkin lelun näköinen (lapselle parempi).", "Sopii pieni kätiselle, kuten naisille oikein hyvin.", "Sitä en ymmärrä kuinka P22 Targetin ja Moskiitton kauppa näyttää käyvän vieläkin hyvin vaikka foorumit (sekä koti- että ulkomaiset) ovat täynnä hate-mailia ja kertomuksia erilaisista ongelmista."

Näitä kommentteja lukiessani jäin miettimään, että mitä ihmettä varten tällaisia aseita edes myydään? Kuka niitä haluaa ostaa?

Mieleen tuli montakin vastausta, toinen toistaan stereotyyppisempia. Jääköön ne tähän kirjaamatta. Mutta mainittakoon se, että ylläoleva lainaus, jossa on viittaus viime vuoden koulusurmissa käytettyyn Sig Sauer Mosquito -aseeseen, on kirjoitettu vuosi sitten lokakuussa, ennen Jokelan surullisia tapahtumia. Pienten automaattipistoolien kauppa käy siis hyvin. Niitä on vielä paljon piilossa julkisuudelta.

Kuolemattomat

2008-09-23T23:02:00.002+03:00

Vajaa vuosi sitten kirjoitin otsikolla Lakeuksien kutsu. Haikailin pois ruuhkaisesta Etelä-Suomesta, jonnekin, jossa ihmisiä olisi vähemmän ja ihmisten ahdistus mahtuisi purkautumaan turvallisemmin. Täällä sitä nyt sitten ollaan, Pohjanmaan lakeuksilla.

Ja taas naapuripaikkakunnalla sairas nuori mies haluaa tehdä itsestään kuolemattoman toisten kustannuksella.

Taas kerran julkisuudessa riepotellaan paitsi kärsiviä omaisia, myös poliiseja, lääkäreitä ja ennen kaikkea poliitikkoja. "Joko nyt olisi aika ryhtyä toimenpiteisiin?" Ihan varmasti olisi. Ja aivan yhtä varmasti esimerkiksi Suomen hallitus olisi jo aikaa sitten tehnyt nuo toimenpiteet, maksoi mitä maksoi, jos joku vain olisi kertonut mitä ne ovat. Taikatemppuja ei tässäkään asiassa ole. Monta asiaa on tehtykin: Kauhajoen tapauksessa poliisi oli tietoinen ampujan nettivideoista ja reagoi niihin, vaikka Ilta-sanomat tyypilliseen tapaansa muuta väittääkin. Suomi nyt vain valitettavasti sattuu olemaan oikeusvaltio, jossa poliisin on kyettävä perustelemaan toimintaansa lailla, ei "musta tuntuu" -menetelmällä. Puhumattakaan vatu- eli "vaimosta tuntuu" -menetelmästä.

Iltapäivälehdet mielellään ristiinnaulitsisivat tuon onnettoman poliisimiehen, joka eilen päästi tämänpäiväisen ampujan kulkemaan vapaalla jalalla. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä toisin?
Jos jotain tulisi ottaa uudelleen tarkasteluun, se on ampuma-aselupien myöntöperusteet laajemmassakin mielessä. Tarvitseeko ensimmäisen aseen tosiaan olla automaattipistooli? Aloitetaanhan muidenkin vaarallisten vekottimien, kuten esimerkiksi moottoripyörien, käyttö yleensä köykäisemmistä ja ainakin periaatteessa turvallisemmista laitteista.
Ampuma-aseluvan myöntämistä voisi tiukentaa myös perinnöksi saatavien aseiden kohdalla. Mielestäni kaikki aseet tulisi lähtökohtaisesti luovuttaa valtiolle. Keräilijät voisivat välttää kokoelmiensa tuhoutumisen laatimalla testamentin, jossa osoitettaisiin se henkilö, jolle aseet tulisi luovuttaa hänen kuolemansa jälkeen. Myös metsästysaseita voisi testamentata, mutta ilman testamenttia kaikki aseet siis luovutettaisiin valtiolle.

Ampumaseuran jäsenyydelle pitäisi antaa suurempi painoarvo aselupia myönnettäessä. Ennen luvan saamista edellytettäisiin esimerkiksi vuoden mittainen jäsenyys seurassa ja seuralta saatava todistus soveltuvuudesta.

Kun aseluvan on kerran saanut, tulisi poliisilla riittää resursseja aseiden haltijoiden tarkkailemiseen. Poliisiviranomainen voisi järjestää säännöllisesti katselmuksia palotarkastusten tyyliin. Niissä tarkastettaisiin aseiden ja patruunoiden säilytys sekä voitaisiin päällisin puolin arvioida myös aseiden haltijan soveltuvuus.

Mikään näistä keinoista ei ole täydellinen ratkaisu, mutta niillä voitaisiin pitkällä aikavälillä ehkä hieman vähentää aseiden joutumista vääriin käsiin. Kenenkään toimeentuloon nämä säädökset eivät vaikuttaisi, sillä ammattirikollisille jäisivät edelleen kaikki luvattomat ja laittomat aseet.

Spitaalinen

2008-09-19T10:40:00.000+03:00

Spitaali: leprabakteerin aiheuttama, kehitysmaissa esiintyvä pitkäaikainen tauti, oireina täpliä, kyhmyjä, rakkuloita ja haavaumia sekä hermostovaurioita (lähde: poliklinikka.fi).

Spitaali on kummallinen tauti. Nimittäin sen takia, että harva meistä pystyy määrittelemään sen, mitä se oikeastaan on. Vielä harvempi on oikeasti tavannut yhtään spitaalista ihmistä. Kuitenkin se on yksi maailman pelätyimmistä taudeista. Mietipä vaikka: eikö sana spitaalinen saakin niskakarvasi pystyyn, eikö olo tunnukin heti epämiellyttävälle, kun tuota tautia vaikka vain ajatteleekin? Eikö tuollaisen taudin kantajaksi tunnustautuminen tuntuisikin ylivoimaisen vaikealta?

Aivan yhtä kummallinen tauti tuntuu olevan uskovaisuus. Sitäkään ei oikein kukaan osaa määritellä. Uskovaisia monet meistä ovat tavanneet, mutta harva tohtii sellaiseksi tunnustautua. Esimerkiksi eilen tapasin erään herrasmiehen, joka kiirehti nopeasti sanomaan, ettei ole mikään uskovainen. Lause jatkui silti: ”…mutta kyllä minä joka ilta luen iltarukouksen ja ruuan siunaan.”

Mooseksen kirjoissa kerrotaan, kuinka Jumala antoi ihmisille lain, kymmenen käskyä. Niiden noudattamisesta hän antoi seuraavanlaiset ohjeet: ”Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” Jumala siis kehottaa uskovaa ihmistä pitämään uskoaan varsin julkisena asiana. Meille suomalaisille uskovaisuus tuntuu kuitenkin olevan kauhistus. Uskossa voidaan elää, uskovia olla, mutta ei uskovaisia.

Mitä me uskovat ihmiset olemme tehneet väärin, kun sanalla uskovainen on niin paha kaiku? Osaisiko joku sen selittää? Voiko tuota virhettä millään enää korjata?

Jokaisessa meissä asuu pieni sadisti

2008-09-17T21:56:00.004+03:00

Sadistiksi kutsutaan henkilöä, joka saa nautintoa toisen ihmisen kokemasta tuskasta (vrt. markiisi de Sade). Usein sadisti on itse aiheuttanut tuon kivun.

Useimmat ihmiset, ja tässä yhteydessä tämä tarkoittanee käytännössä kaikkia, saavat jonkinlaista mielihyvää toisten kärsimyksiä seuraamalla. Vai mitä muita motiiveja meillä on esimerkiksi iltapäivälehtien ostamiseen kuin skandaalinnälkä? Haluamme ahmia tarinoita toisten epäonnesta, toisten virheistä, toisten menetyksistä. Tietysti joku ostaa iltapäivälehden televisio-ohjelmien tai sarjakuvien takia, mutta käsi sydämelle nyt: mikä lisää lehtien myyntiä eniten?

Massatuho.

Yleensä jaksan vastustaa kiusausta ostaa iltapäivälehtiä, koska olen niin monta kertaa havainnut ne tyhjänpäiväisiksi aviiseiksi. Kuitenkin tuo kiusaus on jatkuvasti olemassa, uteliaana tuijotan lööppejä ja lehtien kansia kaupan kassalla.

Entäs silloin kun onnettomuus tapahtuu jossain lähellä?

Eilen aamulla paloi meidän kylällämme sikala. Kyllä minä seisoin kirvesmiesten kanssa tuossa pihanurmikolla ihmettelemässä -ja ehkä salaa ihastelemassa- kolmostien takaa nousevaa savupatsasta. Pian alkoivat paloautojen pillit ujeltaa, ja kiinnostus sen kuin lisääntyi. Hetken kuluttua olin lähdössä keskustaan asioimaan, ja niin vain meinasi väkisin auton keula kääntyä väärään suuntaan, kohti palopaikkaa. Vaikka järki tiesi, etten siinä vaiheessa osaisi olla millään tavalla avuksi, olisinpa vain uteliaana muiden vastuksina.

Katastrofin vietti on suunnaton. Vaatii suurta tahdonvoimaa vastustaa sitä ja olla liittymättä onnettomuuspaikalla tungeksivaan uteliaiden joukkoon, joka ei millään tavalla helpota kärsineiden asemaa.

Sikala tuhoutui ja eläimiä kuoli. Isäntäväki onneksi säästyi, vaikka olivatkin kärsineet savusta. Elinkeino on vaakalaudalla. Traumat ovat pitkät, ei siinä töllistelijöiden joukko auta. Meidän sivullisten on parempi pysyä poissa tieltä, laittaa kädet ristiin ja rukoilla.

Mies vailla menneisyyttä

2008-09-10T11:56:00.002+03:00

Viime yönä se tapahtui. Kaikkien painajaisten isoäiti. Kaikki on mennyttä.

Olen viime aikoina kiroillut sähköisen varausjärjestelmän ja kännykän kalenterijärjestelmien synkronointiongelmien kanssa. Eilen illalla päätin hankkiutua niistä eroon ja siivota puhelimen ihan kunnolla. Väsyneenä sitten painoin jotain väärää nappia. Hetken hiljaisuus ja sitten vastaus: 1293 kalenterimerkintää poistettu.

Onhan tässä nyt kevyt olo, jotenkin irrallinen. Kaikki kalenterimerkinnät ja kalenteriin tehdyt muistiinpanot ovat poissa. Tiettävästi palveluntarjoaja ne pystyy palauttamaan, mutta eivät vastaa puhelimeen... No, vielä on muutama tunti aikaa, ennen kuin ensimmäinen epäonninen kotikäynti laukeaa. Muistan kadun, ihmisten etunimet, kellonajan. Toivottavasti ei ole kovin pitkä tuo katu.

Joo joo. On varoitettu. Mutta minkäs teet, elämä on.

Yhdellä asialla

2008-08-23T21:34:00.002+03:00

Monesti sanotaan, että odottavan äidin päähän ei mahdu kuin yksi asia, kohdussa kasvava uusi ihminen. Ja hyvä niin. Äidin täydellinen keskittyminen vauvaansa varmistaa lapsen mahdollisimman turvallisen kehittymisen. Tuo piirre saattaa kuitenkin kummastuttaa kanssaihmisiä, ärsyttääkin heitä. Äiti ja lapsi elävät parisuhteessa, jonka vertaista ei ole olemassa. Ei sitä kukaan muu voi ymmärtää.

Lapsen synnyttyä toiset perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät pääsevät ikään kuin osingoille. Hekin saavat ihmetellä uutta tulokasta, hoivata häntä, katsella hänen kauniita kasvojaan. Vaikka silloinkaan he eivät voi kokea lapsen kanssa samanlaista yhteyttä kuin äiti, joka hänkin on joutunut uuteen asemaan, alkaa heissä ilmetä piirteitä, joissa on samankaltaisuutta odottavan äidin kanssa.

Pienen lapsen edessä useimmat ihmiset ovat aseettomia. Lapsi sulattaa kovimmankin pinnan, puhumattakaan pinnan alla tapahtuvasta muutoksesta. Vauvaa katsellessa ajatukset alkavat harhailla, aivot surkastuvat, mielen täyttää yksi ainoa ajatus: Lapsi, minä haluan pitää huolta sinusta.

Tyrkytystä

2008-08-17T23:37:00.003+03:00

Eteläsuomalainen laajalevikkinen paikallislehti otsikoi tänään näyttävästi, että päiväkodeissa saatetaan tyrkyttää uskontoa. Kirjoituksen kärki oli taas suunnattu evankelisluterilaista kirkkoa vastaan, aivan kuten tälle vapaa-ajattelijoiden pää-äänenkannattajalle sopii.

Valtaosa suomalaisista kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sitä kautta hyväksynee päiväkotien kanssa yhteistyössä annettavan uskontokasvatuksen. Myös eteläsuomalaisen paikallislehden lukijakunnasta suurin osa kuulunee samaan evankelisluterilaiseen kirkkoon. Miksi he hyväksyvät oman kirkkokuntansa jatkuvan mollaamisen ja uskonnottoman ajattelun tyrkyttämisen sanomalehden sivuilla? Minä olen oman ratkaisuni tehnyt: en enää tilaa tuota lehteä. Lehtiin käyttämät roposeni kertyvät jatkossa ainoastaan maakunnallisen lehtiyhtiön tilille.

Jotta trilogia olisi trilogia

2008-08-11T11:43:00.003+03:00

Tämän kirjoituksen tehtävänä on todistaa ainakin minulle itselleni, että vielä on jäljellä niitä, jotka uskovat avioliittoon. Että parin edeltävän kirjoitukseni kriittinen, jopa hapan, sävy ei ole merkkinä siitä, että pappina olisin heittänyt pyyhkeen kehään ja alistunut siihen, että kirkkoon tullaan vain tavan vuoksi, jos tullaan.

Lauantaina oli taas vihkiminen. Etukäteen käydyn toimituskeskustelun lopuksi sain sulhaselta ohjeeksi: "Mahdollisimman pitkän kaavan mukaan." Jo etukäteen minulla oli ollut tiedossa, että kyseessä olisi morsiusmessu. Niinpä sain kerrankin valmistella vihkimistä oikein sydämeni kyllyydestä -yleensähän papilta toivotaan mahdollisimman lyhyttä toimitusta.

Tietysti olen hieman jäävi arvostelemaan toimitusta, mutta ainakin minulle jäi siitä hyvä mieli. Morsian oli kaunis, sulhanen komea, ja kaikki kirkossa olijat vaikuttivat onnellisilta ja tasapainoisilta. Liika hermostus ei vaivannut ketään, mihinkään ei ollut kiire, kukaan ei tiuskinut tai mulkoillut toisilleen.

Ehkäpä meidän pitäisi enemmän markkinoida tällaisia vihkimisiä. Vaikka kaikki kirkolliset toimitukset ovatkin luonteeltaan jumalanpalveluksen kaltaisia, on morsiusmessu selvästi kuitenkin kokonainen jumalanpalvelus kaikkine osineen. Siinä kirkollisen avioliittoon vihkimisen erityisluonne tulee siis kokonaan esiin -se ei kätkeydy elokuvamaailmasta omaksuttujen tehosteiden taakse ja alle. Samalla se toimisi oivana oppimisalustana harvoin kirkossa käyville seurakuntalaisille: samantyyppinen juhla on minullekin tarjolla joka sunnuntai.

Minulle henkilökohtaisesti tämä morsiusmessu ikään kuin kruunasi kesäkauden. Se oli minulle kesän viimeinen avioliittoon vihkiminen, ja mitä todennäköisimmin viimeinen vihkiminen Seinäjoella tämän virkamääräyksen aikana -lokakuun alussa minua odottavat uudet haasteet uudessa seurakunnassa. Vihkimisistä Seinäjoella jäi päällimmäiseksi kaunis muisto. Kiitos, Henna ja Eero!

Erikoisuuden tavoittelua

2008-08-08T13:09:00.004+03:00

Jatkanpa samasta aiheesta kun se tuntuu olevan tänään polttava puheenaihe kaikissa medioissa. Minuakin on asian tiimoilta kyselty Ilkasta ja Yleisradiosta käsin.

Pienikin erikoisuus on erikoisuus. Vihkisormuksiinsa päivämäärän 080808 on halunnut varsin monta paria. Meilläkin seurakunnassa on kolmet häät tänään, vaikka on perjantai. Seinäjoen maistraatin puolella kuulema on kiirettä pitänyt, 16 paria vihitään siellä tänään.

Julkisuudesta saa helposti kuvan, että maistraatissa järjestetty siviilivihkiminen olisi jotenkin helpompi ja halvempi tapa mennä naimisiin kuin kirkollinen vihkiminen. Ja kukkua kanssa. Missään ei sanota, että kirkkohäihin pitäisi kutsua yleisöä ja heille järjestää kallis hääjuhla.

Sitäpaitsi seurakunnat eivät peri maksua vihkimisestä, eivät papin, kanttorin tai suntion työstä, eivätkä kirkosta tilavuokraa. Kirkollisen vihkimisen voi toimittaa muuallakin kuin kirkossa; halutessaan aivan koruttomasti virastovastaanotolla, aivan kuten maistraatissakin. Kirkollisen vihkimisen voi toteuttaa myös astetta näyttävämmin, kuten se pari, joka vihittiin provinssirockin lavalla alkukesästä. Papit tulevat vihkimään pareja koteihin, kesämökeille, laskettelurinteille ja näkötorneihin, iltaisin ja viikonloppuisin, morsiusparin toivomana ajankohtana, maksutta. Maistraatissa vihkiminen on maksutonta virastossa ja virastoaikana, muulloin sen toimittajalle on korvattava 200 euroa sekä matkakulut. Kumpi olikaan halvempi?

Maistraateista ainoastaan Hyvinkään maistraatti on tunnettu siitä, että sen henkikirjoittajat ovat innokkaita poistumaan omalta työpaikaltaan vihkitoimituksia varten -korvausta vastaan. Luterilaisen kirkon papisto on sen sijaan kunnostautunut tällä alalla: Vihkimisiä toimeenpannaan niin kuumailmapalloissa kuin sukelluksissakin, kotimaassa ja ulkomailla, sekalaisen seurakunnan tai pelkkien todistajien läsnäollessa. Eivätkä ne maksa tuoreelle avioparille mitään.

Sekalaisesta seurakunnasta tulee mieleeni eräskin pappi, joka yllättäen vihki erään erikoisuudentavoittelijapariskunnan pahaa-aavistamattoman naamiaisväen edessä. Peruukit siinä lentelivät ja nahkahousut vipattivat, kun vieraille paljastui tilanteen todellinen luonne.

Aa uu

2008-08-03T13:05:00.001+03:00

Kastan taas tänään pari lasta. Molempien rekisteröinti-ilmoituksessa lukee ”avioliiton ulkopuolella syntynyt.” Muutenkin tuntuu, että valtaosa lapsista syntyy avopareille, täällä Seinäjoellakin. Ihmettelen, miksi? Minkä vuoksi nuoret eivät halua avioon?

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tämäkin on heijastumaa nykyisestä rahan ja itsekkäiden ajatusten tahtiin sykkivästä elämästä. Lehdistö ja televisio ovat luoneet harhakuvitelman siitä, että naimisiin menemisen on oltava vaikeaa ja kallista. Lisäksi työ ja omat harrasteet koetaan niin tärkeiksi, ettei kiireiltä ennätetä mitään juhlia järjestämään, vaikka rahaakin olisi. Yhteisen asuntolainan katsotaan sitouttavan puolisot riittävän voimakkaasti yhteen niin, ettei siinä mitään seremonioita tarvita.

Tottahan se on, ettei mikään juridinen muoto voi pitää ihmisten välisiä suhteita kunnossa, eikä siten taata perheonnen säilymistä. Ihmiset voivat elää onnellisina toistensa kanssa koko elämänsä ilman papin aamentakin, tai edes henkikirjoittajan vahvistamaa avioliittoa.

Kuitenkin silloin, kun asiat alkavat mennä huonosti, pienilläkin seikoilla alkaa olla merkitystä. Kun ihminen alkaa pohtia oman parisuhteensa mielekkyyttä, nousee helposti esiin sekin seikka, että avoliitto jättää ikään kuin portin avoimeksi: Viivyn tässä juuri niin kauan kuin sattuu huvittamaan, kunnes löydän jonkun paremman paikan. Toiselle puolisoista, tai molemmille, saattaa tulla tunne siitä, että on tarkoitettu vain väliaikaiseksi huviksi, ei loppuelämäksi.

Avoliitossa on avioliittoon verrattuna yksi perustavaa laatua oleva ero: Siitä puuttuu julkinen tahtominen. Kun arki käy raskaaksi, ja jossain vaiheessa se käy sellaiseksi meille jokaiselle, tuo julkinen tahtominen voi olla ainoa eteenpäin kantava voima, joka saattaa riittää viemään pahimman ajan ylitse niin, että alkaa taas huomata muitakin syitä jatkaa yhteistä taivalta.

Toivoisin kaikkien lasten syntyvän perheisiin, joissa kaikilla osapuolilla on hyvä ja turvallinen olo myös niinä harmaina ja ahdistavina aikoina. Sen turvallisuuden eteen meidän kaikkien on tehtävä töitä joka päivä.

Palvontaa

2008-07-31T09:25:00.003+03:00

Seinäjoella on noussut pieni kohu seurakunnan toiminnasta. Eräs arkkitehti moitti sanomalehti Ilkassa suurin sanoin seurakunnan lähetyskahvilan mainoslakanaa, joka hänen mielestään on "pyhäinhäväistys." Kyseinen lakana tuhoaa kirjoittajan mielestä koko Aalto-keskuksen tunnelman. Asiaa puitiin viimeksi pappien kokouksessakin.

Kävin eilen oikein varta vasten katsomassa sitä lakanaa. Se on noin kolme ja puoli metriä pitkä, ehkä noin kuusikymmentä senttiä korkea, valkoinen. Siinä lukee mustalla pelkistetyin kirjaimin "Lähetyskahvila." Suorakaiteen muotoinen lakana on kiinnitetty seurakuntakeskuksen ylätasanteen kaiteeseen vaakasuoraan, samaan linjaan rakennuksen muotojen kanssa. Mielestäni se edustaa funktionalismia kaikkein puhtaimmillaan ja sopii siten varsin hyvin Alvar Aallon rakennusten pelkistettyihin muotoihin. Mutta minähän en toki ole arkkitehti, en minä voi mistään mitään ymmärtää.

Minulle tuli oikein voimakas deja vu -tunne, että olen tämän kokenut ennenkin. Hyvinkäälläkin nousi myrsky vesilasiin aina, kun professori Aarno Ruusuvuoren suunnittelemaan Hyvinkään kirkkoon suunniteltiin jotain, pieniäkin, uudistuksia. Erityisen suuri meteli nousi aina, jos joku uskalsi ehdottaa jonkin taideteoksen ripustamista kirkon seinälle, puhumattakaan niistä penkkien päälle hankituista tyynyistä...

Näiden tapausten yhteydessä tulee aina mieleen kysymys siitä, ketä me oikein palvomme? Elävää Jumalaa vai kuollutta arkkitehtiä? Eikö meidän pitäisi iloita siitä, että kirkkomme, saati sitten niitä ympäröivät muut seurakunnan rakennukset, ovat täynnä elämää ja tuo elämä myös näkyy, kuten tässä Seinäjoen seurakunnan kesäkahvion tapauksessa? Meidän luterilaiset kirkkomme ovat jo ulkoisesti eristäytyneitä omille tonteilleen "kauas" arkielämästä, pitäisikö niiden myös sisäisesti näyttää kuolleilta? Keski-Euroopassa matkaillessani olen huomannut, että siellä kirkot ovat keskellä elämää, kioskien, kahviloiden, torikojujen, pornokauppojen ja ravintoloiden ympäröimiä. Torin laidassa seisova kirkko julistaa olemuksellaan pysyvyyttä ja ikuisuutta, mutta se ei ole eristäytynyt muusta maailmasta. Lakeuden risti kaikessa mahtavuudessaan tuo mieleen Normandian maihinnousun muistomerkin kohotessaan yksinäisenä nurmikenttien keskeltä. Eikö siis pieni lakana, joka pikaisen arvioni mukaan (todella karkean arvion) on kooltaan noin puoli prosenttia Lakeuden ristin siihen suuntaan näkyvästä julkisivusta, saa kutsua ihmisiä tulemaan lähemmäs?

Toisaalta, pelottava on kirjoitetun sanan voima. Yksi sana aiheutti välillisesti tämänkin vuodatuksen.

Pohjanmaan pultti ja mutteri

2008-07-19T23:09:00.003+03:00

Viime päivinä olen siivonnut verstashuonetta, jonka timpurit keväällä ristivät "CNC-koneistamoksi." Tuohon pieneen huoneeseen on kevään ja alkukesän mittaan ahdettu käsittämättömän suuri määrä tavaraa -ja sitä muuten oli siellä jo aikaisemminkin. Kaikki rakennukset tällä tontilla ovat aivan täynnä tavaraa, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista. Enimmäkseen vähemmän.

Pienemmät tytöt ovat näppärillä pikku sormillaan lajitelleet kilokaupalla pultteja, muttereita, ruuveja, nauloja ja aluslevyjä. Erilaisia pultteja on tullut vastaan enemmän kuin emännällä on korkokenkiä, ja se on siis aika paljon. Voitaneen sanoa, että talon vanha isäntä on ollut suoranainen pultti- ja mutterifriikki.

Vanhaisäntä on kyllä tehnyt pulteilla muutakin kuin vain keräillyt niitä. Hän on korjaillut niillä kätevästi monenlaisia esineitä tuoleista pahvilaatikoihin. Aivan oikein, pahvilaatikoihin. Kovalevy on de facto pahvia, ja erilaisia pulteilla korjattuja laatikoita on löytynyt pilvin pimein.

Korjailu on monesti vaatinut todella paljon työtä ja vaivaa, eikä lopputulos ole aina ollut mitenkään kaunis tai edes kovin kätevä. Mutta vanha isäntä on ollut kyllä aikaansa edellä ekoajattelussaan: Mikä voidaan korjata, se korjataan. Eikä mitään heitetä pois vaan laitetaan talteen siltä varalta, että joskus tarvittaisiin. Se on sinänsä erittäin hieno ja kannatettava ajatus, mutta olisikohan sitä tarvinnut ulottaa palaneisiin hehkulamppuihin ja käytettyihin saunavastoihin (so. vihtoihin)? Rajansa se on säästäväisyydelläkin. Mutta toisaalta, meillä on nyt oma kotimuseo aarteineen -ei jokaisesta talosta löydykään puista kyntöauraa. Vai löytyykö?

Poweria !

2008-07-16T12:10:00.002+03:00

Lupasimme lapsille kesäkuun alussa, kun he joutuivat ahkeroimaan rippijuhlavalmisteluissa, että heti ensi tilassa heidät palkitaan päiväretkellä Alahärmän Powerparkiin. Eilen oli ensi tila.

Powerpark on ehdottomasti paras huvipuisto, jossa minä olen käynyt. Siellä on hienoja, hyväkuntoisia laitteita, joissa riittää haastetta isommillekin, eikä perheen pienimpiäkään ole unohdettu. Ja mikä parasta, puistossa on runsaasti penkkejä, joilla on mukava istuskella silloin, kun laitteesta toiseen säntäily ei kiinnosta.

Powerpark on tehty kunnolla ja loppuun saakka. Sisääntuloväylät ja reuna-alueet ovat yhtä huoliteltuja kuin kaikki muutkin paikat, istutukset ja kiveykset ovat hoidettuja, nurmikko on kauniisti leikattu. Ihmekös tuo, kun nurmikonleikkuusta vastaa paikan omistaja itse.

Parasta tässä huvipuistossa on kuitenkin sen siisteys. Missään ei näy roskia eikä humalaisia örveltäjiä. Ei edes tupakantumppeja. Ainut miinus viihtymisen kannalta oli Tea Hiilloste, jonka musiikki soi kaikkien meidän mielestä liian kovaa. Tea ei kuitenkaan ole Powerparkissa aina, joten sinne uskaltaa varmasti mennä jatkossakin!

Kiva työntekijä

2008-07-11T13:46:00.002+03:00

Minä sain jokin aika sitten palkkalistan. Maksettu summa oli hirveän pieni, ihmettelin sitä suunnattomasti. Sitten huomasin lukea listan yläosan tarkemmin ja siinä luki että "Kiva työntekijä." Nousin onneni kukkuloille -ihanko minusta näin paljon pidetään! Minulle maksetaan ylimääräinen bonus sillä perusteella että olen mukava!

Työnantajalta saatu kannuste auttaa aina työntekijää pyrkimään yhä parempiin suorituksiin, vaikka kyseessä ei olisikaan mikään tulospalkkausala. Muutama positiivinen sana esimieheltä ei maksa mitään, mutta niillä hän voi osoittaa välittävänsä työntekijästään edes sen verran, että tietää, mitä hän tekee ja vaivautuu olemaan pienen hetken kiinnostunut siitä, mitä tälle kuuluu. Oma esimieheni on tässä suhteessa toiminut minun suhteeni esimerkillisesti, kiitos siitä, Tapio!

Joillain aloilla maksetaan rahallista bonustakin. Minun kohdallani ei kuitenkaan siitä ollut kysymys. Tarkempi tarkastelu paljasti, että kyseessä oli palkkio osallistumisestani kirkkovaltuuston kokoukseen. Kivaa silti, että minua muistettiin -itse en osannut kokouksesta palkkiota odotella.

Kun sanoja ei ole

2008-07-03T13:13:00.002+03:00

Näitä sanoja en ensi lauantaina kykene ääneen sanomaan. Kirjoitan ne tähän jo ennakolta. Sanat ovat Väinö Malmivaaran.

Te murheelliset,
kun kuljette kyynelten teitä,
pois vaikerrukset,
maan multa ei armoa peitä.

Ah ylistäkää
myös Jeesusta aikoina vaivan
ja nostakaa pää.
On nyt suvi läsnä jo aivan.

Kun syntinen saa
näin nukkua haavoihin Herran,
niin helmasta maan
hän riemuun on nouseva kerran.

Liike vai päämäärä?

2008-07-01T22:23:00.003+03:00

Meille tuli viime viikon lopulla kolme lammasta. Ne ovat meillä kesän ajan lainassa, syksyllä taas palaavat oikeille omistajilleen. Kaikki on mennyt muuten hyvin, mutta meidän typerä koiramme on käynyt niitä pelottelemassa. Niinpä nuo lammasraasut ovat aivan hermoraunioita, säntäilevät karkuun aina kun jokin liikkuu tai rapsahtaa. Ja noita syitähän riittää. Aina joku lampaista pelkää jotain, ja toiset kaikki säntäävät heti perään.

Kai se on jonkinlaista eloonjäämisen varmistamista, nimittäin se, että toisten perässä sännätään karkuun vaikka itsellä ei ole hajuakaan siitä, miksi. Mutta millä on perusteltavissa se, että me ihmiset säntäilemme milloin mihinkin suuntaan toisten perässä? Välillä on kyse muodista, välillä jostain päivänpolttavasta "tuikitärkeästä" puheenaiheesta. Välillä vannotaan hajasijoittamisen, välillä keskittämisen nimiin. Juostaan edestakaisin eikä päästä puusta pitkään. Vaikka onhan sitä joissain piireissä jo kauan tiedetty, että tärkeintä on liike, ei päämäärä.

Kaikki ei päättynytkään

2008-06-23T09:02:00.003+03:00

Muutto tuli ja oli, ja perheemme asuu nyt suhteellisen onnellisesti Kurikassa. Valtaosa tavaroista on toki vielä varastoitu tilapäisiin kohteisiin, mutta suurin osa talosta on jo sentään asumiskunnossa, ainakin loppuviikosta, kun yläkerran pari makuuhuonetta saadaan tapetoitua.

Heti muuton jälkeiset pari viikkoa sujuivat rippikoulun merkeissä. Katariina lähti omalle rippileirilleen Aholansaareen, ja minä omalleni Honkiniemeen. Hassu tunne tuli pitkin leiriä, oli kuin olisi ollut oman tyttärensä kanssa leirillä, vaikka meillä oli pitkä välimatka. Tietoisuus siitä, että käymme kuitenkin samoja asioita läpi suunnilleen samassa tahdissa, oli kuitenkin aika voimakas.

Tulevana viikonloppuna sitten juhlitaan. Katariinan rippijuhlaan tulee väkeä sekä omalta kylältä että kauempaa. Samalla saavat sukulaiset nähdä uuden kotimme ja kauhistella sen keskeneräisyyttä. Mutta kuten rakas ystäväni eilen meille totesi: Maailma on aina keskeneräinen. Miksi yhden kohdan pitäisi olla sen valmiimpi? Ja kyllä se siitä valmistuu, vähitellen, vaikka kirvesmiehet mokomat aikovatkin pitää välillä kesälomaa. Kummallisia ihmisiä, eivät jaksa lepäämättä tehdä töitä kolmeakaan vuotta.

Juhlien jälkeen meidän perheemme elämä normalisoituu, toivottavasti, vihdoin. Leirit on leireilty, keikkatyö keikkailtu, juhlat juhlittu. Seuraava koitos on vauvan syntymä elokuussa ja ristiäiset joskus syksymmällä. Kesän aikana muutama viikko ihan tavallista elämää remontin keskellä.

Onneksi on kesä

2008-05-23T11:45:00.004+03:00

Muuttopäivä lähestyy hurjaa vauhtia. Huusholli ei kyllä vielä näytä ollenkaan siltä, että siihen voisi tulla asumaan. Vaikkakin puolenkymmentä timpuria paiskii töitä hiki hatussa. Ihan kohta pääsee tekemään pintoja, tapetointeja ja maalauksia. Mutta riittääkö aika... Kello on paholaisen keksintö. Se on ihmisen maallisista vastustajista pahin. Sitä vastaan on turha taistella. Se voittaa aina. Lopulta ihminen kaatuu hautaan, mutta kellot sen kun tikittävät.

Oliko elämä sitten helpompaa silloin, kun kelloja ei vielä ollut? Vaikea sanoa. Ainakin ihmisten elämä oli monella tavalla yksinkertaisempaa. Muuttaminen ainakaan ei ollut niin vaikeaa kuin nykyisin. Useimpien perheiden maallinen omaisuus siirtyi paikasta toiseen yhdessä hevoskuormassa. Jos oikein tiukka paikka tuli, saattoivat asukkaat ottaa vanhan talonsakin mukaan -hirsikehikko oli helppo purkaa ja koota sitten uudelleen uudessa paikassa. Tämänkin talon arvellaan aiemmin sijainneen tuolla joen rannassa. Nykyisellään pelkkä kehikko ei riitä -muutenhan tämä remontti olisi valmistunut jo viikkoja sitten. Nämä "lisäosat" sitä työtä hidastavat.

Niin että mitä tekemistä kesällä oli tämän jutun kanssa? Päätelkää itse.

Julkisuuden valokeilassa

2008-05-16T00:30:00.004+03:00

Uudelle paikkakunnalle papiksi muutettuaan sitä tuntee olevansa jonkin sortin julkkis. Tai jos ei aivan semmoinen, niin apina ainakin. Kaikkihan sen apinan tuntee. Ja monet tuntuvat olevan kiinnostuneitakin apinasta.

Minä olen tänään ollut toimittajan haastateltavana. Onhan minua kerran jos toisenkin haastateltu eri lehtiin, mutta tällä kertaa olikin kyseessa radio. Tietääkseni se oli minulle eka kerta.

Toimittaja kyseli minulta kaikenlaisia kysymyksiä elämästä, ammatista ja muusta. Kun kerroin, että olen huolissani jumalanpalveluksen tulevaisuudesta, hän heti kysyi, mitä minun mielestäni pitäisi tehdä. No eihän minulla siihen mitään poppakonsteja ole. Heitinpä vain seurakuntalaisille pienen haasteen. En kuitenkaan paljasta sitä vielä tässä, kuunnelkaa radiosta. Radio Dei, Lapua, 89,4 MHz. Ei valitettavasti kuulu valtakunnallisesti, edes internetissä. Sen verran voin vihjettä antaa, että haaste liittyy jumalanpalvelukseen.

Elämää verkossa

2008-05-13T21:28:00.002+03:00

Tulin juuri Laivaseminaarista. En siis seminaarista, joka olisi ollut laivalla, vaan Laivaseminaarista. Siellä olin yhdessä kollegojeni ja seurakuntamme kanttorien kanssa pohtimassa työmaatamme eri kanteilta.

Yksi teema, jota käsittelimme, oli nimeltään "Hengellinen elämä verkossa." Näin siksi, että kirkolliskokous käsitteli asiaa koskevaa aloitetta viime viikolla, ja edustajamme kirkolliskokouksessa toivat asian meille saadakseen meiltä ajatuksia oman työnsä helpottamiseksi.

Minun mielestäni hengellistä elämää ei verkossa sen paremmin kuin muuallakaan pitäisi erottaa muusta elämästä. Sillä tavalla kirkko vain asettuu siihen kuuluisaan norsunluutorniin. Sen ilmentymiä verkossa ovat kirkon omat nettisivustot ja keskustelupalstat. Niitäkin toki tarvitaan, mutta niihin tulevat ihmiset ovat jo valmiiksi virittäytyneet "seurakuntataajuudelle." Suuria ihmisjoukkoja ei siksi niiden kautta voida tavoittaa. Tätäkin blogia seuraa aktiivisesti muutama ihminen, pääsääntöisesti kirjoitan siis omaksi ilokseni (jos, arvon lukijani, kommentoisitte näitä tekstejä, tietäisin vähän paremmin ketä siellä toisessa päässä on...). Verkossa, kuten reaalimaailmassakin, meidän seurakuntien työntekijöiden pitää jalkautua sinne, missä ihmiset muutenkin ovat. Siellä ne suuret kalansaaliit lymyilevät.

Rahahan se...

2008-05-06T23:18:00.002+03:00

Kevät on tullut Pohjanmaallekin. Sen tietää paitsi siitä, että valoisa aika on jo varsin pitkä, myös siitä, että traktoreiden määrä liikenteessä on entisestäänkin lisääntynyt. Monet viljelijät ovat ehtineet jo kylvämäänkin, mutta tällä hetkellä eniten heitä näyttäisi työllistävän peltojen lannoittaminen. Vaikka suurin osa tiloista keskittyykin viljan viljelyyn ilman kotieläimiä, ovat jäljelle jääneet karja- ja sikatilat niin suuria, että lannoitetta riittää levitettäväksi toistenkin pelloille. Suuriksi ovat säiliöt kasvaneet niistä ajoista, kun minä nuorena miehenä niitä ajoin.

Meidän kylällämme on menossa suuri projekti, kun Luovan kyläviemäriä rakennetaan. Kaivukoneet ovat kierrelleet meidänkin tonttimme ympärillä upottamassa paineistettuja runkoputkia peltoihin ennen kevättöiden alkamista. Huvittuneena olen ajatellut, että siinä sitä sitten isännät levittävät sianlantaa pellon pintaan ja isäntien omat tuotokset virtaavat putkessa pinnan alla. Vaikka käyttökuntoon se viemäri valmistunee vasta syksyllä kunhan on joen alitus ja pumppaamot saatu tehtyä.

Kesällä tulee toinenkin iso työmaa kylälle, kun Jalasjoen ylittävä silta rakennetaan uudestaan. Onneksi kiertotie ei ole pitkä korjaustyön aikana, kun kulku on Kurikan suuntaan; kylätietä pitkin pääsee toiselle sillalle, eikä matka siitä juurikaan pitene. Täällä kun kulkevat tiet tyypillisesti joen molemmin puolin.

Ai niin. Siitä rahasta. Äänekoskelaiset sanoivat minulle joskus takavuosina, että se on raha joka haisee. Silloin oli puhe sellutehtaasta.

Näkyykö varmasti?

2008-04-29T23:31:00.003+03:00

Kävin tänään Lakeuden Ristissä. Eihän siinäkään mitään erikoista ole, minähän käyn siellä harva se päivä töissä ollessani, mutta tänään kävin siis itse ristissä. Siinä korkeassa. Se on muuten melkoisen korkea. Ainakin tämmöisen ihmisen mielestä, joka potee korkean paikan kammoa. Tornista katsottuna se näyttää suunnilleen yhtä korkealta kuin muutaman kilometrin päässä oleva Jouppiskan laskettelukeskus.

Liekö sumuinen sää ollut syynä, mutta näkyvyys oli pettymys. Tornin on nimittäin mainostettu näkyvän Lapualle asti, tai ainakin Lapuan kirkontornin näkyvän tuolta ylhäältä, mutta eipä vain näkynyt. Kauas kyllä näkyi, mutta tuomiokirkkoa en nähnyt. Ehkä en osannut hakea sitä oikeasta suunnasta. Nurmoon kyllä näki ihan selvästi. Täytyy joskus kirkkaampana päivänä käydä siellä kartan kanssa ihmettelemässä, että osaa katsella oikeaan suuntaan.

Lakeuden Ristissä kannattaa vierailla. Jotkut Hyvinkääläiset tämän olivat jo ymmärtäneetkin, tulivat ihan varta vasten Seinäjoella käymään. Terveisiä vaan sinne etelään kaikille muillekin tutuille!

Taivaan pilarit

2008-04-24T22:15:00.002+03:00

Istuin tässä eräänä päivänä työpaikallani ja katselin ikkunasta ulos. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, mutta tulipahan vaan mieleeni, että kovinkaan moni ei loppujen lopuksi siitä ikkunasta ulos kaikessa rauhassa katsele. Kyseessä on nimittäin siunauskappelin sivuseinässä oleva ikkuna, josta ei oikeastaan näe ulos, jos istuu "normaalisti" penkissä. Sen sijaan kuorista, arkun vierestä, näkee mainiosti. Virsien aikana minä istun juuri siinä.

Siitä ikkunasta näkyy männynrunkoja. Eiväthän puut täällä Pohjanmaalla kasva niin suuriksi, kuin etelässä, eivät edes sellaisiksi, kuin Keski-Suomessa, mutta tuossa siunauskappelin vieressä ne ovat kuitenkin niin pitkiä, että korkeastakaan ikkunasta ei juuri oksia näy, vain suoria runkoja. Ja ne rungot näyttävät ylettävän aivan taivaaseen asti.

Koko kristikunnan ajan ihmiset ovat yrittäneet rakentaa kirkkorakennuksia, jotka jotenkin ilmentäisivät taivaan ihanuutta. Suuria kupoleita, kauniita lasimaalauksia, mutta ennen kaikkea valtavia pilareita, jotka kannattelevat kattoa niin korkealla, että sitä tuskin näkee -eikä muuten varhaiskeskiajalla nähnytkään, kun kirkoissa oli pienemmät ikkunat ja soihtujen ja kynttilöiden noki oli mustannut katon. Se ei näkynyt seinien alaosissa loistavien kirkkaiden (ei tietenkään nykymittapuun mukaan) valonlähteiden ohi.

Minäkin olen ehtinyt käydä jo aika monessa hienossa katedraalissa. Ehkä upein on toistaiseksi ollut Westminster Abbey Lontoossa. Ja silti sekään ei pääse kauneudessaan lähellekään tuon perin tavallisen ja arkisen pohjoisen puun tasoa. Kotoinen männynrunko on täydellisyydessään niin paljon täydellisempi kuin yksikään kirkon kattoa kohottava pilari. Mutta se ei olekaan ihmiskätten työtä.

Westminster Abbeyssä kannattaa silti käydä jos eksyy niille nurkille. Vinkkinä mainittakoon, että tiettyinä kellonaikoina sinne pääsee ihan ilmaiseksi, muuten ovella kerätään kohtuullisen suolainen pääsymaksu. Onneksi meillä Suomessa kirkkoihin pääsee tutustumaan ilman maksua, toistaiseksi. Vaikka meidän kirkkomme eivät olekaan yhtä vanhoja ja loistokkaita kuin Keski-Euroopan katedraalit, kyllä näissäkin katsomista riittää. Käykääpä vaikka Peräseinäjoen kirkossa. Eikä Lakeuden ristikään monille pettymys ole. Sitäpaitsi siellä ovat ehkä Suomen parhaalta kuulostavat kirkonkellot.

Elämää juoksuhaudoissa

2008-04-11T20:34:00.002+03:00

Talon ympärillä on viimeisten viikkojen aikana kaivettu ja räjäytelty siihen tahtiin, että hiljaisempina aikoina asemasotavaiheen aikana itärintamalla lienee ollut rauhallisempaa. Saunarakennukselle menee vieläkin juoksuhautaa muistuttava kaivanto, mutta eiköhän senkin jo lähipäivinä saa tukittua. Lähimaastoa on nyt helppo puolustaa, kun siinä on niin vaikea liikkua -pehmeä savivelli ulottuu polviin saakka. Elämän välttämättömät mukavuudet rajoittuvat riukuun kuusen juurella ja sangolla kannettavaan kylmään veteen.

Rakas lukija. Älä käsitä väärin. Tämä kirjoitus on sävyltään positiivinen. Minä asun nykyään rakennustyömaalla, sen näkee jo kauas. Vielä pari viikkoa sitten tämä näytti purkutyömaalta. Siinä on oleellinen ero.

Ja kiitos myös niille veteraaneille, jotka silloinkin, asemasotavaiheen aikana, jaksoivat olla valppaina ja mahdollistivat sen, että istun tässä kielikuvia sorvaamassa.

Poliisi pamputtaa taas

2008-04-09T23:02:00.004+03:00

Niin lauloivat Eput kauan sitten. Lontoon reissullamme pääsimme todistamaan rajuja mielenosoittajien ja poliisien välisiä yhteenottoja Downing Streetin, siis pääministerin virka-asunnon, edustalla. Jossain siinä seassa kelasi pyörätuoliaan olympiasoihdun kuljettaja -ilmeisesti kirjaimellisesti henkensä hädässä. Itse soihtu vilahti vain hiukan lihamuurin takaa, kun kymmenet kiinalaiset turvamiehet ja poliisit suojasivat olympiatulen matkaa kohti Pekingiä. Vesipyssy- tai jauhesammutinhyökkäyksiä emme nähneet, mutta useita mielenosoittajia kannettiin edestämme poliisiautojen uumeniin. Tunteet kävivät kuumina puolin ja toisin, ja mellakkapoliisit pieksivät aktivisteja minkä kerkesivät.

Viime vuonna kun kävimme Barcelonassa, törmäsimme sielläkin mielenosoitukseen. Sillä kertaa koko metelöinnin syy jäi meille epäselväksi. Poliiseja oli enemmän kuin aktiivisia mielenosoittajia, ja he pamputtivat kumisilla pampuillaan olan takaa. Se lienee mukavaa.

Joku nyt varmaan päättelee, että minä kuuluisin siihen kansainväliseen yleisaktivistien joukkoon, joka kulkee ympäri Eurooppaa provosoimassa mielenosoituksissa. En toki. Tuolla suuressa maailmassa erilaiset mielenosoitukset ja pikkumellakat vain ovat niin paljon yleisempiä kuin meillä täällä Pohjolan lintukodossa, että niitä riittää yhdelle jos toisellekin turistille ihmeteltäväksi. Siitä kelpaa mielestäni todisteeksi esimerkiksi Barcelonan kaupungin viranomaisten pitkälle hiottu toimintarutiini mielenosoituksen yhteydessä: Mellakkapoliisit eli Mossot pitivät metelöivän väkijoukon pienessä tilassa sovitulla reitillä, liikennepoliisit ohjasivat muun liikenteen pois, kulkueen perässä tuli puolenkymmentä pesu- ja lakaisukonetta sekä tusinan verran harja- ja huoltomiehiä. Kun koko saattue oli mennyt ohitse, kadut kiiltelivät puhtauttaan ja siisteyttään. Mietityttää, kuinka kauan Suomessa kestäisi, ennen kuin roskiksia paiskovan ja kiviä heittelevän mellakan jäljet olisivat korjatut.

Kun väestöntiheys kasvaa, lisääntyy myös ihmisten tarve purkaa ahdistustaan väkivaltaisesti. Oikein hyvä, että meillä Suomessa asutaan harvassa. Eikä tämän kansan sosiaalisilla taidoilla ja taipumuksilla tuo väestöntiheys pääse kovin korkeaksi kasvamaankaan.

Turpojäätelö ja kolmen metrin metrilaku

2008-04-03T14:06:00.002+03:00

Vanhin tyttäreni päässee kesällä ripille. Olemme jo aikoja sitten luvanneet kaikille lapsillemme, että he saavat rippilahjaksi pienen kaupunkiloman jossain eurooppalaisessa kaupungissa. Esikoisen kanssa ollaan huomeniltana lähdössä Lontooseen. Vaimon perhostuntemuksista johtuen joudumme lähtemään näin etukäteen. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääasia.

Nuorimmainen ilmoitti eilen illalla, että sitten kun hän pääsee ripille, hän haluaa Pariisiin. Perusteena oli se, että siellä on turpojäätelöitä ja kolmen metrin metrilakuja. Oli siellä paljon muutakin erikoista, mutta nämä nyt jäivät päällimmäisiksi mieleeni.

Yritin neidiltä hieman kysellä tarkennusta näihin asioihin, mutta huonolla menestyksellä. Vaikuttaakin sille, että kyseessä olivat hänen toiveensa siitä, millaista Pariisissa olisi. Mikä tekisi hänen matkastaan täydellisen. Turpojäätelö ja kolme metriä pitkä lakritsi kuvastavat tokaluokkalaisen käsitystä ihanneoloista.

Pariisi edustaa lapselle luvattua maata. Jotain sellaista, missä hän ei ole koskaan käynyt, mutta johon hän toivoo pääsevänsä. Hänen tietonsa siitä ovat hatarat, mutta se ei häntä haittaa. Tärkeintä on odotus jostain paremmasta.

Saman asian kanssa tässä kamppailemme kai joka ikinen. Me odotamme jotain parempaa, jota on tulossa joskus tulevaisuudessa. Joko tässä elämässä tai tulevassa. Maan päällä niin kuin taivaassa.

Olen tämän viikon käyttänyt ammatillisten valmiuksieni parantamiseen. Sielunhoidon pastoraalikurssilla on käyty reippaasti ihmisen syvimpien pelkojen ja tuntojen kimppuun. Kuolema, menettäminen, sairaus, alkoholismi, uskottomuus. Rankkoja aiheita. Siinä sivussa olemme keskustelleet myös kuoleman jälkeisestä ajasta. Ei meilläkään, alan ammattilaisilla, kovin häävejä faktatietoja noista asioista ole. Tiedämmepähän kuitenkin, kuka on liturgina erään kurssilaisen helvetissä.

Kaistapäitä ja kaistan päitä

2008-03-21T00:17:00.002+02:00

Joskus viime syksynä muistelen lukeneeni Helsingin Sanomista, että Etelä-Pohjanmaalla tapahtuu enemmän liikenneonnettomuuksia ajettuihin kilometreihin verrattuna kuin muualla maassa. Jutussa pohdittiin myös syitä tilastoihin, mutta varsinaista selitystä ei löydetty.

Kyllä tietynlainen piittaamattomuus on täällä liikenteessä jonkun verran selkeämpää kuin etelässä. Muutama päivä sitten täysperävaunullinen rekka kääntyi edestäni tieltä vasemmalle, ja oikaisi sujuvasti risteävän tien liikenteenjakajan vasemmalta puolelta. Eikä kyseessä ole edes mikään ahdas tai jyrkkä risteys. Kuskin mielestä kai siitä oli vaan kivempi ajaa.

Toinen selitys saattaa olla liikenteen seassa kulkevien traktorien määrä. Niitä liikkuu huomattavan paljon, vaikka nyt on talvi eivätkä peltotyöt ole käynnissä. Erilaisia jyvä-, turve-, hake- ja puukuormia liikkuu kaikkiin suuntiin kaikkina vuorokaudenaikoina selvästi enemmän kuin esimerkiksi Keski-Suomessa.

Muutama päivä sitten tuskailin kadonneita kenkiäni. Tarinalla oli onnellinen loppu; kengät löytyivät loppujen lopuksi sieltä uimahallista. Ne oli tungettu patterin alle kivisen penkin ja seinän väliin, josta niitä ei näkynyt edes katsomalla. Syyttävä katse hakee niitä paria nuorta poikaa, joiden vaatteet olivat viereisissä kaapeissa kanssani. Löytäjä oli siivooja, joka oli yrittänyt mopata patterin alustaa. Ja sitten vielä jotkut kehtaavat väittää, että siivoojat eivät tee huolellista työtä. Kyllä ainakin meillä täällä Kurikassa tekevät.

Laajakaistainen internet on ulottautunut myös tähän torppaan. Saa nähdä, tihentääkö se tämän blogin kirjoittamista.

Pakkoruotsia

2008-03-19T17:08:00.003+02:00

Kyllä tekniikka on sitten ihmeellistä. Tätä teemaahan minä olen tällä blogilla tainnut aiemminkin käsitellä. Mutta tämä on niin ihmeellistä, että vaatii ehdottomasti oman kirjoituksensa.

Minulla on auto. Siis sen ameriikanihmeen lisäksi toinenkin. Ei mikään idän ihme, mutta ei paljon muutenkaan. Siinä on radio.

Radiohan on melkein joka autossa, mutta ei näin taitavaa. Tämä nimittäin on hieno rds-laite joka hakee kanavat joko automaattisesti tai manuaalisesti. Ja käytänpä minä kumpaa tapaa tahansa, se löytää vain ja ainoastaan Radio Vega Österbotten -kanavan från Vasa. Siksi minä tuossa muutama päivä sitten niin kovasti kehuin kyseisen radioaseman toimittajaa. Kun en ole muita kanavia pitkään aikaan kuullut.

Vaikka ei tuo ihan totta ollut, vähän piti värittää. Kun lähden täältä Pohjanmaalta etelään, löytää radio Tampereella +/- 50 km paikallisen Sun radion. Siellä soi suomenkielinen iskelmä. Lempäälän kohdalla se löytää iskelmäradion. Ja Hyvinkäällä soi monta kanavaa, iskelmän ja Vegan lisäksi myös X3M. Parhaiten aina kuitenkin Vega. Joka paikassa. Etelässä se ei tietenkään ole Vaasan aluelähetys, vaan jokin muu versio. Mutta Vega. Ja samasta nettiosoitteesta muuten tuon X3M:kin sivut löytyvät, svenskapunktylepunktfi...

Niin että moon alottanu paitti eteläpohojanmaan kielen myös toisen kotimaisen teho-opiskelun. Oppia ikä kaikki.

Vegalla on muuten todella hauskoja ohjelmia. Suosittelen!

Paljahin jaloon

2008-03-15T21:04:00.000+02:00

Paljain jaloin vain aloitin taipaleen.
Paljain jaloin vain viimeisen matkan teen...

Liekö Petri Laaksosen tuo laulu? Enempää en siitä nyt tähän hätään muista. Hyvinkään Tuomaskuorossa sitä olen joskus vissiin laulanut, terveisiä vaan rakkaalle ystävälleni Helenalle. Tämän päivää ovat kuitenkin nuo pari säettä päässä soineet.

Jaa että miksi? No sattuipahan vaan sen verran erikoinen tapaus tänään, kun läksin uimahallista ilman kenkiä kotiin. On se sentään aika harvinaista näin keskellä talvea. Eihän täällä Kurikassa kovin paljon pakkasta tänään ollut, mutta silti.

Joku oli hätäänsä kenkäni vienyt pukuhuoneen kaapin alta. Onnea vaan hänelle! Ei minulla sentään jalkasilsaa ole, mutta kynsisieni nyt kuitenkin. Ei ne kengät edes uudet olleet. Mutta lämmittivät silti mukavasti jalkoja. Toivottavasti menivät tarpeeseen.

Enkä minä oikeasti ihan paljain jaloin kotiin tullut. Minulla oli mustat sukat ja niiden päällä uimahallista saadut hienot siniset muovipussit. Ei sillä, olisin minä vanhana avantouimarina tuommoisen matkan ovelta autolle ja taas autosta kotiin kävellyt varpaat paljaanakin, mutta kun uimahallin henkilökunta oli niin kovasti huolissaan minun terveydestäni niin taivuin laittamaan pussit jalkoihin.

Tarkoitus oli mennä uimahallista suoraan töihin, mutta arvelin paremmaksi hakea kotoa jonkinlaiset jalkineet. Olisivat saattaneet työpaikalla tilata piipaa-auton noutamaan, jos olisin sinne kävellyt paljain varpain. Vaikka siellä työhuoneen kaapissa odottivatkin minua työkengät.

Vaikka kenkien katoaminen aiheuttikin pientä mielipahaa (olen kyllä koko talven haaveillut uusista kengistä mutta en ole saanut hankituksi kun entiset oli vielä ihan hyvät eikä kunnon talvea näyttänyt tulevankaan) niin kyllä niistä jotain hyvääkin seurasi: Monta hyvää keskustelua sain tänään aloitettua kertomalla ihmeellisestä uintireissustani.

Vielä anteeksipyyntö uusille pohojalaasille ystävilleni. Siltä varalta että kirjoitan väärin ja se jotakuta loukkaa. Mutta älkää välittäkö. Mää olen taas torstaina lähärössä uimahan.

Ajojahtia

2008-03-14T20:32:00.001+02:00

Viime päivinä julkisuudessa on puhuttu lähes pelkästään yhdestä asiasta. Ilkka Kanervan tekstiviesteistä. Voi ihmisen käsi ja kanan aivot! Eikö sitä parempaakin tekemistä olisi?

Yksi surullisimmista asioista tämän ilmiön piirissä on ollut se yksimielisyys, jolla Ilkka Kanervaa on lyöty kuin vierasta sikaa. Hänet on tuomittu kaikilla mahdollisilla perusteilla, mutta myös sillä, että hän mukamas hakee julkisuutta tämänkaltaisilla asioilla kun ei sitä muuten saa. HALOO!?! Kuka sitä julkisuutta oikein hänelle pyörittää? Media. Tuo takavuosien kirosana -Paavo Väyrynenhän siitä sellaisen taisi tehdä. Ja kenen aloitteesta tämä asia on julkisuusmyllyyn nostettu? Tuskin ainakaan Ilkka Kanervan.

Käsi sydämelle nyt, suomalaiset: Kuinka moni pystyy heittämään ensimmäisen kiven ja tuomitsemaan miehen siitä, että hän pitää naisista ja nauttii heiltä saamastaan huomiosta? Kuinka monen mielestä siinä on jotain väärää, jotain perustavaa laatua olevaa pahaa? Kenet tässä tilanteessa pitäisi tuomita moraalittomuudesta? Mies, joka saa kaipaamaansa vastakkaisen sukupuolen huomiota, vai nainen, joka sumeilematta käyttää hyväkseen toisen heikkoutta? Toimittaja, joka täysin kritiikittömästi heittäytyy sopulilauman mukaan ja ristiinnaulitsee ilman oikeudenkäyntiä? Vai kuluttaja, joka skandaalinnälässään ostaa ja lukee, omaa erinomaisuuttaan ja vahingoniloaan pursuten?

Yksi synninpäästökin asiassa on annettava. Radio Vegassa minulle tuntemattomaksi jäänyt toimittaja kritisoi eilen voimakkaasti asiasta käytyä julkista keskustelua. Hänen kaltaisiaan ammattilaisia Suomi tarvitsee lisää. Noinkohan noita tämän päivän sopulikouluista enää valmistuu?

Tieto lisää tuskaa

2008-03-13T10:15:00.000+02:00

Näinhän se on. Tämä vanha totuus pitää paikkansa myös remontoinnin suhteen. Kun vähäsen jotain nurkkaa raottaa ja kurkistaa sisään, niin aina löytyy jotain "pientä", jota sitten on alettava korjailemaan. Aina ei ole kyse materiaalisista kustannuksista, mutta aikataulun venyminen on kustannuskysymys sekin. Timpurit eivät tee työtään ilmaiseksi, valitettavasti. Mutta hyvää työtä tekevät.

Vaikka tapetit puuttuvat, on lattialla matto ja kammarissa kodikasta. Muuta perhettä tietysti on ikävä.

Perhosia vatsassa

2008-02-27T21:45:00.002+02:00

Vähän alkaa jo vatsan pohjasta kutittamaan; ensi tiistaina auton keula suuntaa kohti Etelä-Pohjanmaata. Työt alkavat siitä viikon päästä, edeltävä viikko käytetään (toivottavasti) tehokkaasti uuden kodin kimpussa. Ullakolta pitäisi tyhjentää pois arviolta 12 tonnia vanhoja lehtiä, tyhjiä pulloja ja muuta mukavaa, jotta timpurit pääsisivät sinne töihin. Talossa on oikeastaan vaan yksi huone asuttavassa kunnossa ja siitäkin puuttuvat vielä tapetit seinistä... Kävi niin hassusti, että kun ostimme pari viikkoa sitten käytännössä koko taloon tapetit niin yhdet piti tilata ulkomailta asti, ja ne olivat tietysti juuri nämä joita olisi ensimmäisenä tarvittu. Mr. Murphy iski jälleen?
Emännälläkin on vatsaa kutitellut. Epäreilua että se tuntee sen jo ja minä en. Sen vauvan.

Lakeuksien kutsu, osa 2

2008-02-12T22:03:00.000+02:00

Tovi on näköjään kulunut blogia päivittämättä. Niin että hyvää joulua ja Uutta vuotta vaan!

Syynä pitkään hiljaisuuteen on ollut henkilökohtaisen elämän mullistus: Hyvinkää ruuhkaisessa Etelä-Suomessa on vaihtumassa Etelä-Pohjanmaan avaruuteen. Uusi remonttiprojekti odottelee jo Kurikassa, ja työt alkavat Seinäjoella muutaman viikon päästä. Viimeistään maaliskuussa tämäkin blogi varmaan heräilee taas kunnolla henkiin...

Leipää ja sirkushuveja

2007-12-06T19:46:00.000+02:00

Jo muinaiset roomalaiset sen tiesivät: Pysyäkseen tyytyväisenä kansa tarvitsee riittävän toimeentulon ja runsaasti viihdykettä raskaan työn vastapainoksi. Samaa periaatetta on Rooman valtakunnan hajottua käytetty menestyksekkäästi muissakin yhteiskunnissa kautta koko maailman.

Tuskin kuitenkaan missään on onnistuttu niin tehokkaasti yhdistämään näitä kahta asiaa kuin rakkaassa Suomessamme. Toki muuallakin maailmassa viihdyttäminen on nykyisin jo teollisuudenhaaraksi laskettava toimiala, mutta meillä on jotain sellaista, jota ei löydy mistään muualta.

Tätä kirjoittaessani suunnilleen puolet Suomen kansasta on liimaantunut televisioruutujen eteen seuraamaan vuoden merkittävintä kansallista viihdetapahtumaa. Formula ykkösten maailmanmestarin läsnäolon uskotaan siivittävän Linnan juhlat uuteen katsojaennätykseen.

Linnan juhlat on silkkaa viihdettä, ja vieläpä aika alkeellista sellaista. Linnan juhlat on eräänlainen esihistoriallinen tosi-tv: kootaan yhteen suuri joukko ihmisiä, osa tunnettuja, osa tuntemattomia, ja nauretaan niille yhdessä.

Joka vuosi joku jaksaa kritisoida sitä, kuinka paljon Linnan juhlat tulevat maksamaan. Esitetään laskelmia siitä, kuinka paljon yleistä veroastetta voitaisiin laskea, jos juhlat kertakaikkiaan lakkautettaisiin. Eivätpä taida kriitikot osata kovinkaan pitkälle laskea.

Linnan juhlien kustannukset ovat häviävän pienet niiden tuottamaan hyötyyn nähden. Vaatesuunnittelijat ja -ompelijat saavat työtä, samoin keittiömestarit ja viinurit. Puhumattakaan niistä lukemattomista toimittajista, jotka viikkokausia etu- ja jälkikäteen saavat kirjoittaa lehdet ja laajakaistat täyteen arvioita em. vaatesuunnittelijoiden työn jäljestä, keittiömestareiden ammattitaidosta ja viinurien asiakkaiden käyttäytymisestä. Taksikuskit ja ensihoitajat saavat työtä, kun juhlista tai kotikatsomoista siirrytään jatkoille ja niiltä pois.

Muutama pitkäaikaissairaalan potilas saattaa toki menehtyä linnan juhlien aikana, kun tarkastuskierros epähuomiossa hieman viivästyy. Heidän kohdallaan lienee kuitenkin kyse ns. varastotappiosta, kun parasta ennen -päivä pääseekin yllättämään. Linnan juhlien kansakuntaa yhdistävä vaikutus on niin suuri, että sen lisäämän kansallistunteen varassa bruttokansantuote kasvaa monta viikkoa.

Kaiken kaikkiaan Linnan juhlat kerrannaisineen muodostavat taloudellisen ikiliikkujan, jonka tuotos on monin verroin panosta suurempi: pelin, jossa kaikki voittavat.

Tai... olisiko sittenkin muutama häviäjä? Linnan juhlat oheistoimintoineen kuluttavat aika paljon energiaa, jonka voisi ehkä käyttää hyödyllisemmin. Eikä ihmisellä ole parasta ennen -päiväystä.

Miten lienee?

Hoo jos minä olen musta

2007-12-02T21:05:00.000+02:00

Tänään olin pitkästä aikaa esiintymässä jonkin sortin teatteriroolissa. Yhdessä kolmen kollegani ja parin muun työkaverin kanssa esitimme Tiernapojat meidän firman pikkujouluissa. Sehän olikin aikamoinen suksee. Vähän siinä tietysti kohellettiin, mutta kai se kuuluu asiaan. Tiernapoikien pitääkin olla pikkuisen kotikutoisen oloisia. Sen verran tosissaan olimme kuitenkin liikkeellä, että roolivaatteisiin ja varusteisiin oli panostettu hiukkasen keskimääräistä enemmän. Vielä toki jäi parantamisen varaa myös näihin ulkoisiin puitteisiin -mutta hauskaa meillä oli. Jäi hyvä palo päälle, ja halu tehdä proggis myös ensi vuonna tuntuu jokaisella olevan kova.

Muutenkin oli jossain vaiheessa puhetta, että tästä pappisnelikosta voisi tehdä jotain pysyvämpääkin kvartettia, vaikkapa aivan laulaen esiintymään. Mikäs siinä. Porukalle pitäisi nimi keksiä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Ai niin. Minä olin Murjaanien kuningas. Kaikki muut roolit tässä kappaleessa olinkin aiemmin päässyt esittämään, mutta nyt oli eka kerta murjaanina. Ja pääseehän tätä toki vielä tänä vuonnakin esittämään pari kertaa. Ole tarkkana, bongaa Tiernapojat!

Eläköön paperi !

2007-11-20T16:19:00.000+02:00

Digitaalikamera on tosi kätevä. Sillä on helppo ottaa kuvia, eikä niiden kehittämisestä tarvitse maksaa kenellekään mitään, sen kun iskee piuhan kameran ja tietokoneen välille ja kas; kuvia voi katsella ruudulta. Muistikortitkin ovat nykyisin niin tilavia, että melkeinpä mistä kissanristiäisistä tahansa tulee otettua viitisenkymmentä kuvaa -vanhaan filmikamera-aikaan tuskin olisi kahta rullaa tullut poltettua.

Kuvia onkin sitten kerääntynyt kiintolevylle jokunen tuhat... Ei niistä enää kukaan ota selvää, mitä siellä on. Melkoinen osa otoksista on sitäpaitsi aika tuhruisia. Niinpä tässä muutama päivä sitten repäisimme ja käytimme jokusen tunnin kuvien valikoimiseen, tilasimme kätevästi netin kautta toistasataa paperikuvaa. Kuvat tulivat tänään, ja ah kuinka mukavaa onkaan pitää oikeita valokuvia kädessään ja selata niitä. Ihan toisella tavalla muistotkin nousevat pintaan kuin tietokoneen näyttöä tihrustaessa (vaikka meillä on ihan kunnollinen näyttö, niin paperikuvan tarkkuus on ihan jotain toista). Tästä saattaa tulla tapa.

Joulun rauhaa?

2007-11-18T20:32:00.000+02:00

Tänään, valvomisen sunnuntaina, Hyvinkään kirkon portaille sytytettiin kynttilöitä vuoden aikana itsemurhan tehneiden hyvinkääläisten muistoksi. Muistohetki on tärkeä, sillä väkivaltainen, ennenaikainen kuolema jättää aina raskaat arvet läheisiin. Kuolleita muistettiin myös hetkeä myöhemmin alkaneessa Tuomasmessussa kirkon seinien suojassa.

Hyvä olikin siirtyä seinien suojaan, sillä läheinen hypermarket avasi samaan aikaan joulukauttaan massiivisella ilotulituksella. Edellinen patteristo oli ammuttu taivaalle vain tuntia aiemmin, kun torin toisella laidalla nököttävä tavaratalo julisti oman juhlakautensa alkaneeksi. Kaupungin kolmas iso market oli ehtinyt syytää omat rakettinsa taivaalle jo muutamaa päivää aiemmin.

Tässähän olikin jo kiire julistaa jouluhössötys alkaneeksi, sillä eihän jouluun ole enää kuin -hyvänen aika- viisi viikkoa aikaa. Pakkohan tässä on aloitella kulutujuhlaa, jotta ehtisi varmasti tuhlaamaan kaikki veronpalautukset, joulubonukset ja muut pankkitilin pohjalla häämöttävät roposet. Uuvuttavan ostomaratonin avajaislaukaukseksi sopiikin massiivinen ilotulitus.

Se vain mietityttää, että miksi noita tilaisuuksia ei voitaisi yhdistää, kun kaikki kolme markettia kuitenkin sijaitsevat käytännöllisesti katsoen saman torin laidalla kaikki? Silloin jokainen voisi säästää kolmanneksen kuluissa, ja juhlasta tulisi silti kaksin verroin niin näyttävä kuin nykyisin. Sitten torille kokoontunut juhlakansa säntäisi lähtölaukauksen jälkeen tyhjentämään taskunsa ja luottotilinsä siihen markettiin, joka olisi osannut laatia näyttävimmät mainokset ja houkuttelevimmat tarjoukset paikallislehteen.

Kunhan tässä on viisi viikkoa shoppailtu, voimmekin yhtyä vanhaan Saima Harmajan joulurunoon:

Oi lapsi, sun seimesi luokse
me vaivumme huohottain.

Lakeuksien kutsu

2007-11-15T19:57:00.000+02:00

Jokelan tapahtumat ovat työllistäneet viimeisen viikon aikana kaikkia niitä, joiden tehtäviin jollain tavalla liittyy ihmisten kohtaaminen. Papit eivät ole siinä suhteessa minkäänlainen poikkeus. Täällä naapuripaikkakunnallakaan.

Myllytyksessä on kieltämättä tullut mieleen, että josko sitä muuttaisi pois täältä ihmismassojen keskeltä, jonnekin maalle, jossa olisi rauhallista ja turvallista. Vaikka Pohjanmaan lakeuksille. Yksinkertainen pakoreaktio siis.

Tokkopa näiltä tapahtumilta silti pakoon pääsisi. Maailma on kovin pieni. Televisio ja internet ulottuvat käytännössä syrjäisimpäänkin kolkkaan. Silmille ne tulisivat silti, pommi-iskut ja joukkomurhat.

Mutta silti. Maallemuutto tuntuu Jokelan tapahtumien jälkeen entistä houkuttelevammalle vaihtoehdolle.

Paha on puhunut

2007-11-08T08:34:00.000+02:00

Millään muulla tavalla en osaa selittää Jokelan eilisiä tapahtumia. Ne painuvat mieliimme muistuttamaan Pahan läsnäolosta maailmassa, kunnes tapahtuu jotain vielä kauheampaa. Silloin Jokelan koulusurmatkin jäävät taka-alalle.

Miksi Jumala sallii tämän, miksi hän antaa Saatanalle puheenvuoron?

En tiedä, en ymmärrä. Ei Dietrichkään ymmärtänyt.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Dietrich Bonhoeffer 1944
Suom. Anna-Maija Raittila 1984

Naama muistiin

2007-11-01T22:55:00.000+02:00

Kun olin nuori, jotakuinkin sen ikäinen kuin vanhimmat omat lapseni nyt ovat, oli yksi poikaporukan vakiolausuntoja: "Laitetaan naama muistiin." En tiedä, mistä tuo sanonta alun perin on lähtöisin, mutta silloin sillä tarkoitettiin, että henkilö oli tehnyt jotain pahaa jollekin toiselle, ja sen vuoksi laitettiin naama muistiin -joko kostoa varten, tai sitten (joskin vähemmän todennäköisesti) ennaltaehkäisemään uusia kataluuksia.

Vielä vähän nuorempana, ala-asteikäisenä, harrastettiin myös muistiin laittamista. Naaman ohella taltioitiin myös kaikenlaisia henkilötietoja, kuten harrastuksia, lempiruokia ja inhotuksen kohteita. Erityisen paljon näitä ystäväkirjoja harrastivat tytöt, mutta kyllä niitä pojillakin oli.

Nyt olen huomannut, että ystäväkirja on tehnyt comebackin. Eikä pelkästään alakoululaisten reppuihin (sinne se on tainnut tiensä löytää jatkuvasti), vaan myös aikuisväestön keskusteen, koteihin ja työpaikalle. Erilaiset virtuaaliverkostot ovat nyt päivän sana -tällainen blogikirjoittaminenkin on jo vanhanaikaista. Minäkin olen virran mukana hankkinut itselleni Facebook-tunnuksen, ihan jo senkin takia, että tietäisin, mistä puhutaan.

Kun vanhanaikaista ystäväkirjaa kannettiin repussa koulun ja kodin välillä ja siihen pyydettiin kavereita täyttämään omia tietojaan, toimii Facebook vähän toisella tavalla. Käyttäjät toimivat itse aloitteellisina ja hankkivat itselleen tunnukset ja julkaisevat haluamansa tiedot Internetissä. Sieltä niitä sitten käytännöllisesti katsoen kuka tahansa saa tirkistellä ja kutsua mielenkiintoisimmat omiksi ystävikseen. Näiden henkilöiden ystävät taas linkittyvät omiin tietoihin, ja näin on henkilökohtainen virtuaalinen ihmissuhdeverkko valmis. Tai eihän se valmiiksi koskaan tule, vaan elää, kasvaa ja kehittyy koko ajan.

Juuri siinä on koko homman juju. Voidakseen pysyä ajan tasalla omasta verkostostaan, on Facebook-sivustolla käytettävä runsaasti aikaa. Laaja ystäväpiiri merkitsee korkeaa statusta, ja niinpä sen kasvattamiseksi omasta sivusta on tehtävä mielenkiintoinen ja sitä on markkinoitava mahdollisimman monelle henkilölle -tietenkin sähköpostin välityksellä.

Facebookissa on läsnä koko elämän kirjo iloineen ja suruineen. Minäkin menin siellä pari päivää sitten naimisiin. Sitä ei sentään pystynyt ihan itse tekemään, vaan toiselta osapuolelta piti saada asialle vahvistus. Jäin kyllä miettimään, että oikein yksinäinen henkilöhän voisi luoda itselleen kaksi eri tunnusta Facebookiin ja mennä sitten itsensä kanssa naimisiin...

Voihan se olla, että Facebook on ohikiitävä ilmiö, niin kuin monet muutkin tietotekniikan kohu-uutuudet ovat olleet. Tai sitten se vakiintuu normaaliksi osaksi ihmisten elämää kuten sähköposti tai www-sivut ylipäätään. Aika näyttää. En silti toivo, että se vähentää ihmisten konkreettista kanssakäymistä tosielämässä -ihminen kaipaa ihokosketusta.

Mainittakoon vielä, että Facebook-virtuaalimaailman vaimoni nukkuu reaalimaailmassakin minun kanssani samassa vuoteessa. Minä olen maailman onnellisin mies.

Vanhat miehet nostavat hattua

2007-10-26T17:51:00.000+03:00

Näyttää se tuo papinkaulus tuovan tiettyä arvokkuutta minunkin olemukseeni. Eilen työpaikalle mennessäni vanha (ainakin minun mittapuuni mukaan) herrasmies avasi minulle oven ja hattuaan kohottaen toivotti minulle hyvää päivää. Minähän menin ihan hämilleni; yleensä noissa kohtaamisissa minä olen ollut se oven avaaja, sen verran olen yrittänyt vanhempia ihmisiä kunnioittaa.

Harmittavan harvinaisia vanhanaikaiset hyvät tavat ovat. En tarkoita sillä sitä, että minua, pappismiestä, pitäisi sen kummemmin pokkuroida, vaan ihan yleistä kaunista käytöstä. Kohteliaisuus, huomaavaisuus ja jalomielisyys eivät maksa mitään, mutta luovat paljon hyvää mieltä sekä antajalleen että vastaanottajalleen.

Uskonasioita

2007-10-17T21:30:00.000+03:00

Oli siinä vikaa, siinä autossa. Vaihdelaatikon kupeesta vuotaa öljyä johonkin sähkölaitteeseen, jonka nimi ja käyttötarkoitus jäi minulle epäselväksi. Mutta kyseinen apulaite on nyt pidätetty On syytä epäillä -perustein. Uusi, korvaava laite tulee huomenna, jonka jälkeen voimme toivoa, että auto toimii jälleen.

Voimme siis toivoa vian löytyneen ja uskoa sen korjaantuvan tuolla 500 euron remontilla. Varmuutta ei tästä ole; ei merkkihuollossakaan ihan kaikkea tiedetä. Esimerkiksi sitä, missä kohdalla autossa vika on. Mutta vikaa on. Uskottavahan se on, kun itse näkee.

Minä uskon siihen, että mikäli vika olisi ehtinyt itse vaihdelaatikon puolelle, lasku olisi yhtä nollaa pidempi. Niin että kädet ristiin ja kiittämään: Tämänkin, Herra, annoit tapahtua minun parhaakseni. Aamen.

Ameriikan ihme

2007-10-14T23:49:00.000+03:00

Tietokoneet ovat ottaneet vallan autoissa. Sehän nyt on tiedetty jo pitkään, mutta tänä viikonloppuna asia on käynyt meidän perheelle ihan ilmiselväksi. Meidän auton käyttöjärjestelmä on Windows. Se nimittäin suostuu nykyään käynnistymään vain vikasietotilassa, vaikka mitään varsinaista vikaa ei ole havaittavissa. Välillä ns. normaalikäynnistyskin on mahdollinen, mutta sitten taas, ilman ennakkovaroitusta, vikasietotila menee päälle.

Vikasietotilassa auto suostuu käyttämään vain kakkosvaihdetta, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi tarjolla. Huippunopeus on rajoitettu, eikä sitä pitäisikään ajaa pitkiä matkoja vikasietotilassa.

Onkohan meidän auto stressaantunut? Nimittäin stressaantunut ihminen käyttäytyy ihan samalla tavalla. Ei kykene huippusuorituksiin, junnaa vain paikallaan, hajoaa lopullisesti jos rasitetaan liian kovasti.

Mene ja tiedä. Huomenna köröttelen korjaamolle. Jos ne siellä vaikka tietäisivät.

Energian säästöä

2007-10-13T09:01:00.000+03:00

Meidän perheessä on koettu ympäristöherätys. Tavaroiden, vaatteiden ja jätteiden kierrätystä meillä on toki harjoitettu aina, mutta nyt olemme alkaneet katsella monia muitakin asioita uusin silmin. Teinityttökin muistaa muistuttaa maailman tuhoutumisesta, vaikka hänen omassa toiminnassaan ympäristöteot eivät aina näy.

Paljon on oppimista meillä kaikilla, ja sopeutumista. Tällä hetkellä meillä on työn alla sähkönkulutuksen laskeminen -ja se on aika vaikeaa näillä elintottumuksilla. Meillä on perinteisesti sisustettu valolla, ja valaistushan maksaa. Ennen kaikkea sisustuskäyttöön sopiva valaistus, sillä energiansäästölamput ovat näihin asti olleet niin tolkuttoman rumia, ettei niitä ole voinut mihinkään näkyvälle paikalle laittaa. Lasikupujen alle olemme niitä alkaneet sijoittamaan, mutta ruokapöydän yläpuolelle... Nyt siinä on kynttilälamppujen seassa yksi niitä etäisesti muistuttava säästölamppu koekäytössä. Maria tyrmäsi sen heti hirvittävän näköisenä, kun huomasi, mutta toisaalta pari päivää se ehti siinä ollakin ennen kuin pisti silmään. Nyt siihen on totuteltu pari viikkoa. Saa nähdä, vaihdetaanko toisetkin samanlaisiksi, vai odotellaanko vielä, josko löytyisi sirompi malli jostain.

Tuvan nurkkaan aiomme jollain aikataululla hankkia vanhan kunnon pönttöuunin. Se on tehokas lämmönlähde, ja säästää ainakin sähkölaskua -puun polttamisen ympäristöystävällisyydestä ollaan nykyisin niin montaa mieltä. Uskon vakaasti, että se kepittää esimerkiksi kivihiilen aika komeasti. Suorasähkölämmityksellä varustettua vanhaa taloa kun on vaikea laittaa maalämpöönkään.

Sauerkraut mit Beckenbauer

2007-10-07T21:37:00.001+03:00

Meillä on tällä viikolla ollut majoitettuna kolme saksalaista teinityttöä. He ovat Hyvinkään kirkossakin laulaneen koulukuoron jäseniä. Tänään kuorolla oli konsertti Hyvinkääsalissa yhdessä Hyvinkään yhteiskoulun kuoron ja Tapainlinnan koulun musiikkiluokkien kanssa.

Silmiinpistävää oli, tai oikeastaan korvin kuultavaa, että saksalaisten ohjelmisto oli lähes täysin kirkkokonserttikelpoinen, ts. nuoret lauloivat lähinnä gospelia ja muita uskonnollisia lauluja. Suomalaiset kuorot lauloivat pelkästään ns. maallista musiikkia. Saksalaisessa kulttuurissa uskonnollisuus on siis paljon voimakkaammin läsnä kuin Suomessa -meillä vain seurakuntien kuoroissa ohjelmisto rakennetaan tuollaiseksi, ei tavallisten koulukuorojen. Toisaalta saksalaiset ovat kotoisin aivan luterilaisuuden syntysijoilta Bad Hersfeldistä, vain viitisenkymmentä kilometriä Lutherin Eisenachista. Osa kuorolaisista kylläkin oli katolisia, katolisen Saksan raja kulkee aivan kaupungin eteläpuolelta.

Saksalaisten hieno esimerkki osoittaa meillekin, että kyllä kristillisyyttä voi reilusti tunnustaa koulussakin, vaikka erilaiset vähemmistöt vaativatkin jatkuvasti valtaväestöä piilottelemaan omaa vakaumustaan.

Ai niin, se Sauerkraut mit Beckenbauer. Se on pieni pätkä Seminaarinmäen mieslaulajien kappaleesta Mein klein Mutter, joka on parodia suomalaisten yleisestä saksan kielen ja kansan tuntemuksesta. Kappale kuultiin viime torstaina Tapainlinnan mieskuoron esittämänä varsin hupaisana versiona Tapainlinnan iltamissa. Laulu kuvastaa hienosti sitä kommunikaation tasoa, jolle minäkin saksalaisten nuorten kanssa pääsen heidän omalla äidinkielellään.

Pitsaa ja pari suhdetta

2007-10-03T21:34:00.000+03:00

Olin tänään Martin seurakuntatalolla Pizzaa ja parisuhdetta -illassa. Parisuhteeni toinen osapuoli ei valitettavasti päässyt tällä kertaa mukaan, joten kaikkia illan harjoitteita en päässyt kokeilemaan käytännössä. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että tämänkaltaiset keskusteluillat pitäisi määrätä lain tasolla pakollisiksi -onhan autoillekin määrätty katsastuspakko. Vaikka kahden ihmisen parisuhde on paljon autoa monimutkaisempi systeemi ihan ilman ulkopuolisiakin, luvattoman monet antavat hienon parisuhteensa rupsahtaa rauhassa. Ja kuitenkin ennaltaehkäisevä huolto on aina tehokkaampaa ja helpompaa kuin täysremontti sitten, kun pelkkä voitelu ei enää riitä...

Nyt kaikki ikään katsomatta joukolla jäätä särkemään, ts. huoltamaan omaa parisuhdetta. Pizzaa ja parisuhdetta -illat Martin seurakuntatalolla 17.10., 31.10. ja 14.11. Lisätietoja seurakunnan nettisivuilta, nuorten aikuisten osastolta! Voi Jouko parkaa.

Äijät

2007-09-26T22:36:00.000+03:00

Viime viikonloppuna olin yli kolmenkymmenen miehen kanssa purjehtimassa. Porukassa oli kaikenlaisia miehiä; oli nuoria ja vanhoja, työssäkäyviä, opiskelijoita ja eläkeläisiä. Kaikenlaisten ammattien edustajia.

Yhteistä kaikille oli halu osallistua johonkin seurakunnan toimintaan. Paino on tässä nimenomaan sanalla toiminta. Vaikka kaikki miehet osallistuivatkin viikonlopun aikana varsin aktiivisesti hartauksiin, lauluhetkiin ja sunnuntain messuun, nähtiin innokkaimmat osanottajat kuitenkin aina juuri silloin, kun oli tilaisuus päästä tekemään jotain konkreettista, omin käsin. Purjehtimiseen ja laivan liikutteluun liittyvät tehtävät olivat tietysti kaikkein halutuimpia, mutta vapaaehtoisia oli helppo saada myös lattioiden lakaisuun ja perunoiden kuorimiseen. Pitäessämme lauantaina tuulta Sisä-Nuokon rannassa miesjoukosta pystyi selvästi aistimaan turhautumisen, kun varsinaiseen action-osuuteen ei tunnuttu pääsevän.

Lauantain paikallaanolo ei kuitenkaan tuntunut latistavan leirin kokonaistunnelmaa. Minkäs sitä pieni ihminen -vaikka kuinka äijä olisi- Luojan mahtaville sääilmiöille voi. Kun tuuli on 18 metriä sekunnissa, niin se on 18 metriä sekunnissa ja sillä siisti.

Ajatuksenpoikanenkin tässä kirjoituksessa oli. Se liittyy siihen, että kyllä sitä tästä naisten maailmasta (vrt. aikaisempi kirjoitukseni) miehiäkin löytyy, kun heidät vaan saadaan houkutelluksi esiin koloistaan. Miesten purjehdusleiri tuntui olevan yksi hyvä keino saada äijiä aktivoitua. Niitä ei vain pysty joka viikonloppu eikä edes kovin montaa kertaa vuodessa järjestämään. On löydettävä jotain tapoja kohdata miehet myös "arkisemmissa" oloissa. Hämeenlinnassa on vuosikausia koottu miehiä kerran kuussa varhaiselle aamukahville paikallisen konditoriayrittäjän tiloihin. Voisiko sellainen toimia Hyvinkäälläkin?

Vesi ei lihota

2007-09-18T22:33:00.000+03:00

Alan olla jo siinä iässä, että parempi vähän tarkkailla terveyttään, ennen kuin on liian myöhäistä. Ammattikin oikeastaan pakottaa siihen; jotkut kollegat varoittelivat minua etukäteen, että voileipäkakkujen vaikutus on kilo kuukaudessa.

Toistaiseksi olen onnistunut jotenkin tasapainoilemaan nautintojen ja kieltäymysten välillä niin, että lisäkiloja ei ole karttunut. Se vaatii kyllä säännöllistä painontarkkailua, jopa siinä määrin, että aloin jokin aika sitten epäillä vanhan vaakamme mielenterveyttä. Ostin uuden digitaalivaa'an, joka lahjomattomasti kertoo minun painavan kaksi kiloa enemmän kuin vanha vaaka -jossa ei siis ollutkaan mitään vikaa.

Uusi vaaka ilmoittaa painon sadan gramman tarkkuudella, joka on huima parannus entiseen nähden. Niinpä sitä ostaessani uskoinkin, että sen avulla saan ehkä jopa entisiä vararavintoja kulutettua pois vyötäröltä. Laitteen tarkkuus kuitenkin mietitytti minua, ja niinpä tein hetki sitten pienen empiirisen kokeen: Kävin punnitsemassa itseni uudella vaa'alla, join 3 desilitraa vettä ja nousin uudelleen vaa'alle.

Kolme desilitraa vettä painaa peruskoulun oppien mukaan 300 grammaa. Tai siis juomani veden massa oli sen verran. Entisen n kilon sijasta massani olisi pitänyt nyt olla n+0,3 kg. Mutta kuinkas sitten kävikään? Vaaka mokoma näytti minulle täsmälleen samat lukemat kuin ennen tankkausta. Vesi ei siis lihota. Mot.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että olen jollain tavalla oppinut kumoamaan painovoiman. Lieneekö maailmanloppu tullut ja uskovat temmattu yläilmoihin -minun uskoni sitten riitti vain 0,3 kilon kevennykseen?

Nyt pessimistit sanovat, että vaaka ei vain ole tarpeeksi tarkka. Kyllähän minä tiedän, että se on se kolmas mahdollinen selitys ilmiölle. Se on vain niin turkasen tylsä vaihtoehto, että en haluaisi sitä ajatella.

Kuriton koira

2007-09-14T11:49:00.000+03:00

Meillä on koira. Se on jo aika iso kooltaan, mutta oikeastaan se on vielä ihan pentu. Sitä on yritetty opettaa tavoille, mutta minkäs koira luonnolleen voi.

Tänä aamuna olin lähdössä koiran kanssa pienelle aamukävelylle, kun eräs ystäväni tuli pistäytymään kylässä. Olin jo pihalla koiran kanssa, ja jäimme sitten siihen pihatielle ystäväni kanssa keskustelemaan. Koira tuli meidän luoksemme, asettui siihen jalkojen juureen makaamaan ja vaikutti oikein tyytyväiseltä elämäänsä. Sitten yhtäkkiä, täysin ilman mitään ennakkovaroitusta, se säntäsi avoimesta portista kadun yli toisella puolella jalkakäytävää kulkevan pikkukoiran kimppuun. Ei se hyökännyt, pentu ei vielä ainakaan osaa olla aggressiivinen, mutta halusipahan mennä tekemään tuttavuutta ohikulkijan kanssa. Luulenpa, että tuon pienen vieraan koiran houkutus oli pennullemme niin suuri, että se ei olisi kyennyt väistämään, jos tietä pitkin olisi juuri sillä hetkellä sattunut kulkemaan jokin ajoneuvo. Sen kuljettajalla ei ainakaan olisi ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä reagoimaan portinpylväiden välistä yllättäen syöksyvään eläimeen. Se olisi voinut olla koiran menoa, ja isokokoinen eläin olisi varmasti aiheuttanut vahinkoa myös vastapuolelle.

Siinä koiraa toruessani mietin hiljaa mielessäni, että emme me ihmiset taida olla sen kummempia. Säntäämme milloin minkäkin houkutuksen perään täysin ymmärtämättä varoa sitä, mitä siinä sivussa saattaa tapahtua.

Yritä siinä sitten koiralta vaatia käytöstapoja.

Maailma on naisten

2007-09-10T09:35:00.000+03:00

Pari viikkoa sitten Sääksin saunan lauteilla istuessani eräs vanha mies sanoi minulle, että nykyään joka paikassa naisia on enemmän, pesäpallo-ottelun katsomossakin. Tämä kommentti liittyi keskusteluun siitä, että sen päivän retkelle seurakunnan leirikeskukseen osallistui yli kolmekymmentä naista, mutta vain kourallinen miehiä.

Kyllähän se niin taitaa olla. Naiset ovat kansoittaneet korkeakoulut ja akateemiset työpaikat. Vilkaisu kansalaisopistojen ja muiden harrastusmahdollisuuksia tarjoavien järjestöjen ohjelmistoon vakuuttaa, että naisia on niidenkin osanottajissa enemmistö. Sama ilmiö näkyy myös seurakunnassa: Jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin saapuu paljon enemmän naisia kuin miehiä.

Mikä meissä miehissä on vikana, kun me emme osallistu? Jäämme mieluummin kotiin, televisiota kai tuijottamaan. Vai tarjotaanko meille vääränlaisia osallistumismahdollisuuksia? Pitäisikö miehille keksiä jotain täysin uudenlaista toimintaa? Vai onko syy sittenkin meissä miehissä itsessämme?

Hyvinkään seurakunnan aikuistyöstä vastaavana pappina haastan juuri sinut mukaan suunnittelemaan seurakuntaamme sellaista toimintaa, jossa miehetkin voisivat luontevasti olla mukana!

Tästä se lähtee

2007-09-09T21:24:00.000+03:00

Niin, ajattelin, että kun kerran kaikki muutkin, niin miksi en sitten minä? Blogin pitäminen on nykyisin ihan älyttömän yleistä. Kai tätä joskus joku voi eksyä lukemaankin.