Kuulin kertomuksen eräästä perheestä, jonka kissa oli kadonnut. Perhe oli huolestuneena miettinyt, mihin eläin on joutunut, onko se kuollut? Parin päivän kuluttua kissa oli kuitenkin palannut takaisin kotiin hyvävoimaisena, paperilappu kaulaansa teipattuna.
Paperilapussa oli ollut puhelinnumero ja lyhyt viesti: Soittakaa kissasta.
Kissa oli joutunut liikenneonnettomuuteen. Se oli törmännyt yhteen moottoripyörän kanssa. Pyöräilijä oli pysähtynyt huolissaan siitä, että joutuu nyt lopettamaan kituvan kissan. Kissa oli kuitenkin vironnut, ja pyöräilijä oli halunnut huolehtia, että sillä on kaikki hyvin. Hän oli vienyt kissan lähimpään taloon ja pyytänyt heitä huolehtimaan siitä sen aikaa, kun hän itse oli käynyt vaihtamassa moottoripyörän autoon. Autolla hän oli sitten vienyt kissan eläinlääkärin tarkastettavaksi.
Eläinlääkäri ei ollut löytänyt kissasta vikaa, jolloin pyöräilijä oli vienyt kissan kotiinsa, antanut sille ruokaa ja tarkkaillut sitä yön yli. Seuraavana päivänä hän sitten oli kuljettanut kissan takaisin onnettomuuspaikalle lappu kaulassaan ja toivonut, että se siitä osaisi mennä kotiinsa.
Minulle tämä tarina -joka lienee ainakin suurimmaksi osaksi totta- on selkeä toisinto Raamatussa kuvatusta laupiaan samarialaisen tapauksesta. Motoristi halusi kustannuksistaan välittämättä huolehtia tuon onnettoman luontokappaleen terveydestä. Ihailen tuota henkilöä.
Kuitenkin tarinasta nousee mieleen myös paljon kysymyksiä. Tekevälle sattuu, sanotaan. Elämän matkan varrella kolhimme lukemattomia läheisiämme, vahingossa ja tositarkoituksella. Huomaammeko me heitä? Pidämmekö huolta heidän hyvinvoinnistaan, kannammeko vastuumme tekemisistämme?
Ehkä meillä on hiukan parantamisen varaa, ainakin useimmilla.
Huomataan toinen toisemme.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti